Aikamatka Karjalan menneeseen elämänmuotoon

Sydän Karjalassa kuvaa kodin ja perheen arkea eri puolilla luovutettua Karjalaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Käsittelyjakso alkaa noin vuodesta 1860 ja jatkuu toisen maailmansodan jälkeiseen siirtolaisaikaan.

Sirkka-Liisa Ranta (toim.): Sydän Karjalassa. Arjen ja perheen historiaa. Tammi, 2017. 287 sivua. ISBN 978-951-31-9382-9.

Sydän Karjalassa on tietokirja, mutta myös muistelu-, selailu- ja kuvien katselukirja. Ulkoasu ja taitto ovat huolella ajateltuja. Karjalaisia ristipistotöitä tyylittelevät koristeaiheet sopivat hyvin kirjan aihepiiriin. Teksti on vanhemmallekin lukijalle riittävän suurta. Valokuvat kertovat havainnollisesti karjalaisista kylistä, entisaikojen työmenetelmistä, tapakulttuurista, vaatetuksesta, köyhyydestä sekä raskaan työn ja puutteellisen terveydenhuollon runtelemien ihmisten varhaisesta vanhenemisesta.

Pääpaino kirjassa on naisten ja rahvaan historiassa. Sitä esitellään myös useissa pienoisartikkeleissa, jotka täydentävät ja syventävät pääartikkelien sisältöä. Kullakin aikakaudella on lainsäädännön ja teknisen kehitystason kaltaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten arkiseen elämään maakuntarajoista piittaamatta. Kirjan kiinnostavinta antia onkin se, miten karjalainen elämänmuoto erosi elämästä muualla Suomessa.

Karjalainen suurperhe loi elämälle puitteet

Anna Rauhala esittelee artikkelissaan karjalaisia suurperheitä ja niissä vallinneita käytäntöjä. Suurperheet olivat Karjalassa keskeinen, mutta eivät ainoa perhemuoto. Sen rinnalla oli pienempiä perheitä, erityisesti maattomien keskuudessa. Entisaikojen karjalainen perhe lukeutui itäeurooppalaisten suurperheiden piiriin. Niiden juuret liitetään kaskikulttuuriin ja sen vaatimaan työvoimaan.

Suomen karjalaisten suurperheiden asuinalueet keskittyivät 1500-luvulta lähtien Käkisalmen, Viipurin ja Jääsken alueille. 1600-luvun loppupuolelta lähtien suurperheet eivät olleet enää sidoksissa pelkästään kaskitalouteen, vaan suuria kotitalouksia tarvittiin peltoviljelyn rinnalla harjoitettuja, työvoimaa vaativia sivuelinkeinoja, kuten metsätöitä varten. Suurperheiden asuma-alueet levisivät ja vakiintuivat 1700-luvun kuluessa, ja niiden kukoistusaika kesti 1800-luvun puoliväliin. Sen jälkeen alkaneeseen hiipumiseen vaikuttivat elinkeinorakenteen muutos ja metsänkäyttöä koskevat kiellot.

Suurperheiden valtakausi oli siis 1930-luvulle tultaessa päättynyt lähes koko Karjalasta, joskin Raja-Karjalan suurperheissä asui vielä suhteellisen paljon ihmisiä ennen talvisodan alkamista. Karjalainen suurperhe muodostui kahdesta tai useammasta samaan talouteen kuuluvasta ydinperheestä, joiden isäksi kotitalouteen kuului myös yksittäisiä henkilöitä. Perheenjäsenyys perustui sukulaisuuteen, adoptioon tai sopimukseen yhtiökumppanuudesta. Omaleimaisena karjalaisissa suurperheissä on Rauhalan mukaan pidetty sitä, ettei perheenjäseniltä edellytetty biologista sukulaisuutta, verisidettä.

Alueilla ja tiloilla, joilla oli hyvät toimeentulomahdollisuudet, saattoi syntyä kymmeniä jäseniä sisältäneitä perheitä. Suurperheissä työn tulokset ja siitä saatavat ansiot olivat perheen, eivät yksilön omaisuutta. Suvulla ja perheellä oli suuri taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema, koska 1900-luvun alun vuosikymmeniin asti sukuyhteisö huolehti ensisijaisesti jäsenistään, orvoista, sairaista ja vanhuksista. Muutos talonpoikaisyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi siirsi vähitellen vastuuta yksilön toimeentulosta ja hyvinvoinnista yhteiskunnalle.

Emännät Marfa Lemetjeff ja Mari Koskivaara keritsevät lampaita, Tyyni Vahter, 1930, Museovirasto.

Asunnot ja kylien rakenne muuntuivat suurperheiden tarpeiden mukaan

Toisessa artikkelissaan Anna Rauhala kuvaa karjalaista rakennusperinnettä, joka poikkesi selvästi länsisuomalaisesta. Karjalaiset kylät kasvoivat suurperheiden talonpoikaistalojen ympärille. Kylien asutus oli tiheää, eikä rakennusten sijoittelu noudattanut valmista suunnitelmaa, vaan ne sijaitsivat hajallaan pihapiirissä.

Pihaa ei myöskään erotettu mies- ja karjapihaksi länsisuomalaiseen tapaan. Asuintupa sijaitsi usein pihan keskellä. Se oli yhteiskäytössä, mutta osaperheillä oli omat ulkorakennuksensa, aitat, joita lisättiin pihapiiriin tarpeen mukaan. Aitoissa nukuttiin kesäisin ja syksyllä niin kauan kuin tarkeni. Talousrakennukset sijoitettiin kauemmaksi pihapiiristä.

Suurperheiden kodit vastasivat suuren talouden tarpeita. Rakennukset ja niiden muodot vaihtelivat ja sopeutuivat perheen kasvaviin ja muuttuviin asuintarpeisiin. Asuttava tupa oli talon toiminnan keskus. Siellä tehtiin puhdetöitä, valmistettiin ruokaa ja nukuttiin. Kovimman talven aikaan koko suurperhe majoittui samaan tupaan, joka saattoi olla todella suuri, jolloin se vaati myös suuren uunin lämmittämistä ja ruuanvalmistusta varten.

Kuvaaja Tauno Norjavirta, 1943, ”kaunis karjalaistalo on siistitty ja koristeltu”. SA-kuva.

Hirsistä veistetyn suuren, koristeellisen karjalaistalon juuret ovat pohjoisvenäläisessä rakennustyylissä. Rauhalan mukaan se oli tavallinen Karjalan ortodoksialueilla. Kaksikerroksisessa karjalaistalossa asuinhuoneet, aitat, lato ja karjasuojat sijaitsivat samassa rakennuksessa. Vain sauna ja riihi olivat kauempana pihapiiristä paloturvallisuuden vuoksi. Talon yläkerros oli asuinkerros, jossa sijaitsi myös heinälato. Alakerroksessa heinäladon alla sijaitsi karjasuoja ja pirtin alapuolella varastotila, joka tarvittaessa muutettiin toiseksi pirtiksi. Ullakolle voitiin vielä rakentaa yliskamari talon tyttäriä ja vieraita varten.

Isäntä määräsi työnjaosta

Eläminen suurperheissä leimasi voimakkaasti ihmisten arkea, ja siksi Rauhalan artikkelit olisivat mielestäni sopineet paremmin kirjan alkuun kuin sen loppupuolelle. Patriarkaalisen perheen jäsenten roolit olivat selkeät. Isäntä päätti töiden jakamisesta ja yhteisten varojen käytöstä. Avioliitossa oleva isäntä oli perheen johtaja kuolemaansa saakka, vain leskeksi jäänyt saattoi luovuttaa paikkansa nuoremmalle polvelle. Veljesperheissä isännän paikan sai tavallisesti vanhin veljeksistä.

Sirkka-Liisa Ranta kuvaa kahdessa laajassa artikkelissaan monipuolisesti karjalaisten perheiden arkista työtä ja työnjakoa. Hänen mukaansa nainen saattoi osallistua miesten töiksi miellettyihin töihin, mutta miehen osallistuminen naisten töihin nähtiin häpeällisenä. Miehet saattoivat tosin olla jopa viikkokausia poissa kotoa rahdinajossa, metsätöissä tai vaikkapa kalastamisen tai kaupankäynnin takia, jolloin vastuu kodin töistä jäi naisille.

Perheen ruokkiminen kuului itsestään selvästi naisten työsarkaan, ja ruokatalous perustui pitkälti luontaistalouteen. Ortodoksien ruokailutavat poikkesivat jonkin verran luterilaisista lähinnä pitkän pääsiäispaaston takia. Pyhät ja vuodenajat näkyivät ruokapöydässä. Suuri leivinuuni oli karjalaisen kodin sydän, josta saatiin tupaan lämpöä ja jossa paistettiin tai keitettiin monet herkut. Erilaiset piirakat olivat ruokapöydän perinteisintä antia joka puolella karjalaa.

Karjalainen tapakulttuuri kytköksissä suurperheiden hierarkiaan

Terhi Pietiläinen kertoo artikkeleissaan puolison valintaan, häihin, lasten syntymään ja kasvuun liittyneistä karjalaistavoista. Avioliitto oli tärkeä tapa hankkia työvoimaa suurperheelle. Ortodoksit ja luterilaiset etsivät puolison yleensä omista ryhmistään, joskin seka-avioliitot alkoivat myöhemmin yleistyä. Molemmissa ryhmissä nuorten tapaamiset liittyivät kiinteästi kesäisiin juhlapyhiin: praasniekkoihin ja kihupyhiin. Pietiläisen mukaan vanhemmat eivät naittaneet lapsiaan väkisin, mutta heidän hyväksyntänsä helpotti avioliiton solmimista.

Karjalaisen naisen asema ei nykylukijan silmin näytä kovin ruusuiselta. Heikoin asema suurperheessä oli taloon naidulla nuorella ja lapsettomalla miniällä, joka katsottiin ikään kuin vieraaksi työvoimaksi ennen ensimmäistä lastaan. Taloon tullut pojan puoliso ei saanut emännän asemaa, vaan joutui sopeutumaan uuden perheensä tapoihin. Vanhempia ihmisiä tuli kunnioittaa heidän auktoriteettiasemaansa kyseenalaistamatta. Opastajana uuden kodin tehtäviin oli tavallisesti anoppi, joka myös päätti, kuinka työt jaettiin talon naisväen keskuudessa. Emäntä saattoi suosia omia tyttäriään, ja pahimmillaan miniä saattoi joutua jopa kiusaamisen kohteeksi.

Kaiken kaikkiaan eläminen suurperheessä edellytti kaikilta osapuolilta yhteistä arvomaailmaa ja sopeutumista patriarkaaliseen ja hierarkkiseen järjestelmään. Kiinteän keskinäisen yhteyden ja riippuvuussuhteen traditiot selittävät mielestäni osaltaan siirtokarjalaisten koti-ikävää, vaikka muutos modernimpaan elämänmuotoon oli jo käynnissä heidän joutuessaan jättämään kotinsa. Uudet mahdollisuudet koulutukseen ja työhön sekä maatalouden koneistuminen ja yhteiskunnan teollistuminen olivat jo muuttaneet suurperheiden merkitystä toimeentulon turvaajina.

Ongella Kuolemajärvellä; pojan vieressä kalasaalis, August Emil, Paajanen 1908, Lappeenrannan museot

Venäjän läheisyys näkyi karjalaisten arjessa

Kirjan artikkeleista nousee esiin, että Venäjän läheisyys näkyi monin tavoin karjalaisten arjessa varsinkin ennen vallankumousta ja rajan sulkeutumista. Sirkka-Liisa Rannan mukaan kotiteollisuus kukoisti Karjalassa Pietarin ja Viipurin markkinoiden sekä Kannaksen huvila-asutuksen ansiosta. Pietarin rautatie valmistui 1870, jolloin siitä tuli eteläisen Karjalan maidon- ja voinviennin valtasuoni. Muitakin vientituotteita oli, muun muassa eläimet elävinä tai teurastettuina, tekstiili- ja puutyöt, saviastiat ja halkokauppa, joka toi monille karjalaisperheille lisätuloja.

Karjalaiseen ruokatalouteen saatiin vastavuoroisesti paljon vaikutteita idästä. Esimerkiksi sienien käyttö levisi Suomeen idästä päin, ja siksi karjalaiset omaksuivat niiden syönnin suomalaisista ensimmäisinä. Pietari oli pitkään myös muodin tärkein keskus. Teollisuustoiminta käynnistyi Karjalassa miltei kokonaan venäläisen pääoman ja venäläisten liikemiesten avulla. Saha-, vuori- ja metalliteollisuus olivat alueen ensimmäisiä teollisuudenaloja juuri Pietarin läheisyyden ja kysynnän takia.

Ennen vallankumousta Venäjän ja Pietarin läheisyydellä oli kaksiarvoinen merkitys. Yhtäältä se nähtiin turmeluksen pesänä, josta varsinkin nuoria naisia varoitettiin, mutta toisaalta se tarjosi työtä niille Karjalan nuorille, joilla ei ollut tulevaisuutta kotitilallaan tai -kylässään. Kuvaavaa on, että Pietiläisen mukaan esimerkiksi kannakselaiset äskettäin synnyttäneet, tilattomien kotitalouksien naiset saattoivat lähteä imettäjiksi Pietariin ansaitakseen elantonsa.

Rajaseutujen ristipaineita

Terhi Pietiläinen kertoo, että tsaarinvallan venäläistämispyrkimykset ja Suomen suuriruhtinaskunnan kansallismielisyys loivat ristipainetta Karjalan kouluissa viime vuosisadan alussa. Venäjänkielisiä kouluja perustettiin tuolloin Raja-Karjalaan kymmenittäin. Väestön suomalaistaminen puolestaan alkoi 1920-luvun alkupuolella, jolloin kansakouluopetuksen lähtökohtana oli oma maa ja yhdenmukaisuus maan eri osien välillä.

Viipurin monikielisen väestön ja Kannaksen venäläisasutuksen ansiosta vieraan kohtaaminen oli Karjalassa väistämätöntä ja jatkuvaa. Lapset kohtasivat pienestä pitäen erilaisuutta ja vaeltavia kulkijoita: romaneja, kulkukauppiaita, kerjäläisiä ja myöhemmin Venäjältä vallankumousta paenneita. Maahan jääneistä venäläisemigranteista merkittävä osa jäi asumaan Viipuriin ja Terijoen huvilaseudulle.

Taidemaalari Ilja Repin perheineen Penaty-huvilallaan Terijoen Kuokkalassa 1920-luvun lopulla. Museovirasto. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Suomenkielisten kansanihmisten aikaisemmin sujuva yhteiselo ja suhde venäläisiin muuttuivat uuden vuosisadan myötä vähitellen avoimen ennakkoluuloiseksi koko yhteiskunnassa. Pietarin ja Venäjän läheisyydessä kehittyi venäläisvastaisuus, joka muodostui ensimmäisen maailmansodan, vallankumouksen ja sisällissodan jälkeen avoimeksi ryssävihaksi. Pietiläisen mukaan venäläisviha ja suomalaistamisinto kääntyivät karjalaista väestöä itseään vastaan, sillä muualla Suomessa ne ilmenivät myös karjalaisuuden vieroksuntana ja torjuntana.

.

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *