Akateemisen sivistyksen puolustus

Sivistyksen puolustus on Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin akateemista vapautta ja sivistystä käsittelevä artikkelikokoelma. Se on vastaus tuottavuutta ja innovaatiota painottavaan yliopistopuheeseen, jossa strategiset painopistealat, profiloinnit, poissulkemiset ja brändäämiset ovat sivistystä tärkeämpiä.

Kivistö, Sarija , Pihlström, Sami: Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan?. Gaudeamus, 2018. 247 sivua. ISBN 9789524954655.

Sivistyksen puolustus on eräänlainen pitkä essee tai väljästi sidottu artikkelikokoelma. Kirjoittajiensa Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin suosimaa metaforista tyyliä mukaillen se on eräänlainen käänteinen sipuli, paitsi, että päinvastoin kuin sipulissa, tässä on ydin. Se on ajatus akateemista vapaudesta, joka ympärille kietoutuu yhä uusia kerroksia, joiden mukana akateemisen elämän merkitys hahmottuu ja saa muotonsa. Yksittäiseen ajatukseen akateemisesta vapaudesta palataan kirjassa yhä uudelleen, mutta lähestymiskulma on aina eri.

Lopputuloksena on ehjä ja kaunis kokonaisuus, jonka luettuaan lukijalla on varma olo, juuri näin se on. Kirja on johdonmukainen, joskin kirjoittajien omia aloja, kirjallisuudentutkimusta ja uskonnonfilosofiaa, koskevat osuudet ovat muusta kokonaisuudesta hieman irrallisia, mutta ansaitsevat silti paikansa laveutta tuodessaan.

Kirjaa voi pitää yliopistoeliitin puheenvuorona nykyiseen mitattavaa tuottavuutta ja innovaatiota painottavaan yliopistopuheeseen. Sari Kivistö on kirjallisuustieteen professori ja Sami Pihlström uskonnonfilosofian professori. Heillä molemmilla on pitkä yliopistotausta ja kokemusta myös tutkimusta suuntaavina johtajina. Kivistö ja Pihlström ovat aiemmissa teksteissään puolustaneet vanhaa humboldtilaista sivistysyliopistoa ja yhtä humanistien suosimaa julkaisutapa, tieteellistä monografiaa, ja näin he tekevät myös tässä työssään. Kirjasta välittyy Kivistön ja Pihlströmin oma sivistyneisyys, lukeneisuus ja tietty nöyryys aiempien ajattelijoiden jättämän klassisen perinnön edessä. Tämä nostaa kunnioitusta ja lukija joutuu monen ajattelijan kohdalla tunnustamaan oman sivistymättömyytensä.

Elitismillä sivistysvihaa ja populismia vastaan

Kirjoittajat osoittavat, että nykyinen yliopistomaailman kuohunta ei ole uutta, vaan yliopistoissa on vaahdottu vuosisatoja. Valtaeliitti on nykypolitiikkojen tapaan kautta aikojen yrittänyt saada yliopistot haltuunsa ja muuttaa ne tukemaan omia pyrkimyksiään. Yliopiston terve ydin, sivistys, tutkijoiden avoin uteliaisuus tietoon ja halu syntyä tutkimukseen, on kestänyt poliittisen paineen. Kivistön ja Pihlströmin voi hyvällä syyllä leimata elitisteiksi, mutta kirjoittajat pysyvät vakuuttamaa lukijansa, että eräänlainen tietoinen elitismi on jopa tarpeen tänä valtiovallan ja julkisen keskustelun sivistysvihamielisyyden ja populististen liikkeiden aikana.

Erilaisia leikkauslistoja laativat poliitikot toimivat nykyisin myös ylipiston sisällä. Uudistuksia ajetaan eri menetelmillä. Kivistö ja Pihlström huomauttavat, kuinka esimerkiksi vanhan ja uuden välistä retoriikkaa käytetään: akateemista ihanteista kiinnipitäminen pyritään mitätöimään leimaamalla ihanteet nostalgisiksi. Uudistukset puolestaan edustaisivat nykyaikaa ja eteenpäinmenoa. Vanhanaikaiseksi ja menneen maailman käytännöiksi leimaaminen on historiassa toistuva ilmiö. Akateemiseen työhön määrite vanhanaikaisuus soveltuu lähtökohtaisesti heikosti, sillä tieteen ydin on uuden etsimistä. Kukin tutkija pyrkii lisäämään tietoa ja edistämään tieteellistä sivistystä yhteiskunnassa. Kirjoittajien mukaan akateeminen työ tuo tullessaan arvokkaan elämän, jota ei vanhanaikaisuus, eikä edes vanheneminen tänä nuoruutta ylistävänä aikana uhkaa.

Markkinat, brändäys ja jufopisteet

Kivistön ja Pihlströmin mukaan nykyiset kehityslinjat kuten strategiset painopistealat, profiloinnit, poissulkemiset ja brändäämiset vaarantavat akateemista vapautta. Populaari jännittävyys ja viihteellistäminen tieteen houkuttelevuuden lisäämiseksi syövät vakavaa totuuden etsintää, samoin media- ja somenäkyvyys, oman itsen, minän korostaminen. Kivistö ja Pihlström haastavat yliopistolaiset kyseenalaistamaan akateemisen elämän pinnallistumisen ja ajan hengen suosiman touhukkuuden esittämisen. Kovin on erikoista, jos tieteen menestystä todella mitataan tykkäämisten määränä. Varsin kaukana se on myös sivistyksestä, joka kannustaa aivan toisenlaisiin päämääriin kuin itsensä nostattamiseen. Jatkuva brändääminen johtaa markkinoistumisen ylikorostumiseen. Maineeseen nojaava ja maineesta palkitseva yliopistolaitos yksinkertaistaa ja ohjaa tutkimuskäytäntöjä pois vapaasta tieteestä nopeita voittoja tarjoavien markkinoiden suuntaan.  Tähän suuntaan on viemässä yliopistojen nykyinen rahoitusmalli, joka määrittelee jopa sen, miten julkaistaan ja ohjaa näin tieteentekoa.

Julkaisufoorumista on toistuvasti tähdennetty, että julkaisukanavien tasoluokituksella ei arvioida yksittäisen tutkijan tuotantoa, vaan mitataan kokonaisten yliopistojen julkaisumäärien laatua. Tutkijalla itsellään voi olla hyvät perusteet julkaista myös sellaisilla forumeille, jotka eivät saa korkeita jufo-pisteitä, koska juuri tietyissä julkaisuissa hän saavuttaa sen yleisön, jota tavoittelee. Käytännössä vaatimus julkaista korkeimmilla julkaisutasoilla valuu ja kohdistuu lopulta yksittäiseen tutkijaan. Laajalle yleisölle tarkoitetut kirjoitukset kuuluvat olennaisena osana monen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen alan tutkijan työhön, sen näkyvyyteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Nämä julkaisut tavoittavat monien eri alojen edustajat, monien eri tieteenalojen ja yhteiskunnalliset vaikuttajat. Ajankohtaisia ovat tällä hetkellä esimerkiksi hoivaa, maahanmuuttoa ja nationalismia käsittelevät tutkimukset.

Raha on uusi jumala

”Le Veau d’or”-; Henri Mayer Reyem, Le Petit Journal, 31.12 1892.

Kärjistetysti ilmaistuna ajan poliittisten päättäjien mukaan sellainen tieto on turhaa, joka ei tuota rahaa. Aikoinaan väitettiin yhtä yksisilmäisesti, että kaikki tieto on Jumalasta. Tänään raha, siis hyöty, on Jumalan sijaan tuo korkeampi taho, joka määrittelee tiedon.

Kirjan yksi viesteistä on, että humanistis-yhteiskuntatieteelliset alat eivät useinkaan tuota suoraan hyödynnettävissä olevaa ja sellaisenaan soveltamiskelpoista tietoa päättäjien tai yhteiskunnankaan tarpeisiin. Tieteidenvälinen hegemoniakamppailu on syytä jättää omaan arvoonsa, toteavat kirjoittajat. Yrityksissä nostaa joku tieteenala toista paremmaksi tai arvokkaammaksi sisältää pelkkää ideologista tyhjänpäiväisyyttä ja kertoo sen, että tällaisen esittäjä ei ole oivaltanut akateemisen tutkimuksen luonnetta, tieteiden välisten erojen tunnustamista.

Yliopistopuheessa vannotaan usein tieteidenvälisyyden ja monitieteisyyden nimiin. Näissä vaateissa on mukana myös valta jättää jotkut tieteet ulkopuolelle. Eri tieteitä ei ole syytä vertailla, eikä yhdenkään tieteilijän alastaan ainakaan huonommuutta potea. Humanistien on hyvä muistaa Francesco Petrarcan vertaus: aasi on leijonaa hyödyllisempi, mutta kaikki ihailevat leijonaa.

Tutkimuksen vaikuttavuuteen vaikutuksia mitattaessa on huomioitava aikaskaalan merkitys. Humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on tarkasteltava huomattavasti pidemmällä jänteellä kuin pelkästään tästä päivästä käsin tarkasteltavalla nopealla hyödyllä. Kivistö ja Pihlström muistuttavat, että kaikki ei ole mitattavissa, eikä kaikkea ole edes mitään syytä mitata. Humanistinen tutkimus on lähtökohtaisesti tuottavaa, mutta näennäistä hyödyttömyyttä. Painopisteiden korostaminen ja profilointi kaventavat mahdollisuuksia tulevaisuuden ennakoimattomilta tutkimuskysymyksiltä. On pohdittava, mitä saatetaan menettää, jos moninaisuus ja vapaus jäävät strategisten linjausten ja yhdenmukaisuuden paineen jalkoihin.

Onko yhteiskunnallinen vaikuttaminen tavaraa?

Strategiapuheissa (yhteiskunnallinen) vaikuttaminen on suoraviivaisimmillaan tieteen tulosten tuotteistamista. Tutkimustieto nähdään joko käytännölliseksi ongelmanratkaisuksi tai markkinoilla myytävänä tavarana tai palveluna. Ulkoisten paineiden vuoksi tutkijan arkeen kuuluu jatkuva näyttämisen pakko, jossa on osoitettava, että työ etenee ja julkaisuja tulee. Tämä on ristiriidassa akateemiseen elämän kanssa, sillä siihen on liittynyt näennäinen hitaus. Sivistysihanteeseen ei kuulu itsensä korostaminen vaan vaatimattomuus ja nöyryys korjata virheet. Nyky-yliopistossa tutkijalta vaaditaan melkoista rohkeutta ja omaäänisyyttä kamppailla vastaan painopistealoja niiden ohjaava painetta vastaan.

Tutkimuksen luova ydin on itsenäinen tieteellinen työ. Akateeminen vapaus ei tarkoita vapaata työstä, lorvimista tai velttoilua, akateemiseen vapauteen liittyy olennaisesti siihen liittyvä vastuu. Jokaisella tutkijalla on oma ääni ja ainutkertainen näkökulma tutkimaansa asiaan tai ilmiöön. Hyödyllisyys mitataan usein rahalla, eli kuinka paljon se tuo tullessaan esimerkiksi Euroopan unionin tutkimusrahaa. Horizon –ohjelma rahoitus tekee mistä tahansa tutkimuksesta hyödyllistä.

Kohti tutkimuksen tuotantolaitosta

”Section 5 giv´ em the limit”, Charles Chaplin Modern Times ,1936.

Pyrkimys muuttaa yliopistolaitos kohti tutkintojen ja tutkimusten tuotantolaitosta näkyy yliopiston pelisääntöjen muuttumisena. Yliopistot ovat ilmoittaneet muuttaneensa rekrytointikäytäntöjään. Senioriteetti, siis näyttöihin perustuva pätevyys, on korvautunut näkyvyydellä, verkostoitumisella vaikutusvaltaisten tahojen kanssa, strategisten alojen ja nousevien alojen haistelulla. Rekrytoinnissa tutkijan antamat mielikuvat tulevasta menestyksestä ovat nousseet tärkeämmäksi kuin jo hankittu ja osoitettu oppineisuus.

Kivistö ja Pihlström vaativat, että yliopistossa on säilytettävä mahdollisuus esittää perusteltua kritiikkiä. Se palvelee tieteen ja ajattelun kehittymistä. Jotta tieteellinen keskustelu ja yliopistolaitoksen olemassaolo turvataan, on yliopiston itsensä kannustettava tutkijoita ja opiskelijoita kyseenalaistamaan vallitsevia käsityksiä ja uskomuksia. Tällaiseen ajatteluun yliopisto nojaa. Tutkijayhteisö on pulassa, jos herää edes epäily, että tutkimukseen on vaikuttanut joku muu kuin tutkimuksen vapaus. Jos vapauden perusarvo ei ohjaa tutkimusta, niin kuka tai mikä sitä ohjaa.

Moni nyky-yliopistoa ihmettelevä lukija jakaa varmasti kirjoittajien huolen siitä, mitä uudistukset tuovat tullessaan. Tuo huoli ei koske ainoastaan sitä, miten itse kullekin voi käydä irtisanomisuhan alla, vaan myös sitä, millaisiksi saatamme muuttua, jos kadotamme ihanteet ja meistä tulee alamaisia, jonkun johdettavia. Jos kilpailua ja näkyvyyttä tavoitteleva yliopisto houkuttaa tutkijoita korostamaan omaa itseään ja omia saavutuksiaan, jää työn päämäärä toissijaiseksi. Muuttuneissa olosuhteissa tutkija joutuu perustelemaan jatkuvasti oman olemassaolonsa. Työn autonomia vaarantuu erilaisten ulkoa tulleiden toimintakäytänteiden ja mitattavuuden vuoksi. Sisäisen kutsumuksen kautta työtään tekevälle ja sen vakavasti ottavalle tutkijalle voi olla melkoinen kynnys ryhtyä toiminaan markkinaorientaation ehdoilla, pitämään yllä touhukkuuden illuusiota ja kritiikitöntä myönteisyyttä, sitoumusta ja uskoa valitulle tielle.

Kirja on pakottaa akateemisen lukijansa pohtimaan, miksi hän valinnut tutkija elämän. Onko hän tullut alamaiseksi ja määräiltäväksi tuotantolaitokseen kilpailukykyä edistämään vaan sittenkin tietoa etsimään ja sivistystä jakamaan.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *