AKS:n kolme elämää

Vuonna 1944 jatkosodassa kärsityn tappion seurauksena lakkautettu Akateeminen Karjala-Seura oli aikoinaan eräs maamme kiistatta vaikutusvaltaisimmista kansalaisjärjestöistä. AKS:n aatemaailma herättää vielä tänä päivänäkin ristiriitaisia tunteita. Mikko Uolan toimittama ja AKS:n perinneyhdistyksen julkaisema teos AKS:n tie tarjoaa lukijalle läpileikkauksen, jossa vapaa historiatieteellinen tutkimus sulautuu osin eräänlaiseen AKS:n kunnianpalautukseen pyrkivään kuvaukseen. Tuloksena on lukemisen arvoinen kokoelma, joka sisältää itsenäisyyden alkuaikojen ja sotavuosien käsittelyn ohella myös kiitettävän paljon uutta tietoa etenkin kylmän sodan aikana toimineista, AKS:n perinteitä ja tavoitteita ylläpitäneistä seuraajajärjestöistä.

Uola, Mikko (toim.): AKS:n tie. Akateeminen Karjala-Seura isänmaan ja heimoaatteen asialla. Minerva Kustannus Oy ; Akateemisen Karjala-Seuran Perinneyhdistys ry, 2011. 416 sivua. ISBN 978-952-492-532-7.

Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli eräs keskeinen tekijä itsenäisyyden ensi vuosikymmenten opiskelevan nuorison elämässä. Seuralla oli tuolloin vaikutuksensa niin politiikkaan, kulttuuriin kuin maanpuolustukseen, ja sen piiristä kohosi riveittäin talouselämän vaikuttajia ja valtiomiehiä, jotka osaltaan säätivät Suomen vaiheita vielä sotienjälkeisenä aikana. Seuran aatemaailmaan kuului usko Jumalan itsensä Suomen kansalle asettamaan suureen tulevaisuuteen, jonka käytännön ilmentymä oli vilpitön ja hyvää tarkoittanut toiminta heimokansojen puolesta. Toisaalta seura oli myös osa sotienvälisen ajan oikeistoradikalismia, ja sillä oli aatemaailmansa osalta yhtäläisyyksiä aikakauden yleiseurooppalaisen äärioikeistolaisen virtauksen kanssa. Valtiotieteiden tohtori Mikko Uolan toimittama kokoelma AKS:n tie – Akateeminen Karjala-Seura isänmaan ja heimoaatteen asialla lähestyy tämän itsenäisyyden alkuaikain voimatekijän historiaa temaattisesti seitsemän artikkelin kautta.

AKS sekä sen rinnakkais- ja seuraajajärjestöt ovat olleet historiantutkijoille haasteellinen tutkimuskohde jo siksi, koska vanhan järjestön lakkauttamisen yhteydessä sen arkisto poltettiin lähes kokonaisuudessaan. Yksittäisten jäsenten hallussa ollutta aineistoa on sittemmin vuosikymmenten saatossa sukeltanut esiin yliopistollisista kokoelmista, jäämistöistä ja ilmeisesti jopa kaatopaikoilta. Aiemmista julkaistuista katsauksista AKS:n historiaan on syytä mainita ennen kaikkea seuran vaikuttajiin lukeutuneen Matti Kuusen ja muiden niin sanotun ”Kerho 22:n” jäsenten toimittama Neljätuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa – AKS:läinen elämäkerrasto. Varsinaisista akateemisista tutkimuksista on edelleen keskeisin Heikki Eskelisen laatima Me tahdoimme suureksi Suomenmaan; Akateemisen Karjala-Seuran historia I. Aiheeseen tarttunut Mikko Uola on pyrkinyt nyt julkaistussa uudessa kokoomateoksessa selvästi yleisluontoiseen, tiiviiseen ja läpileikkauksenomaiseen esitykseen AKS:n historiasta. Uola on koonnut asiantuntevan kirjoittajakunnan, jossa on mukana niin historiantutkijoita kuin esiupseereita, ja teoksessa on sijaa yhtä lailla historiatieteellisille artikkeleille kuin muistotekstin omaisille kirjoituksille. Koska teoksen laatimiseen on osallistunut myös AKS:n perinneyhdistys, kuulunevat jälkimmäiset osaltaan asiaan. Perinneyhdistyksen vaikutus näkyy kuitenkin teoksessa verraten vähäisenä. Toimittajana olleen Uolan oman artikkelin vivahteita lukuunottamatta on kokoelman tarjonta sävyltään kohtalaisen vapaata, eikä enemmistö kirjoittajista ole pyrkinyt valjastamaan historiantutkimusta myöhäsyntyisten poliittisten kannanottojen välineeksi suuntaan tai toiseen.

Teemoiltaan artikkelit edustavat kolmea historianvaihetta; itsenäisyyden ensi vuosikymmeniä, sotavuosia sekä kylmän sodan aikakautta. Akateeminen Karjala-Seura ja sen jäsenet vaikuttivat historian tekijöinä kaikissa näissä maamme vaiheissa, ja itsenäisen Suomen tavoin myös AKS eli tuolloin kolme elämää.

Teoksen avaavat Kaarle Sulamaan ja Heikki Roiko-Jokelan artikkelit, jotka molemmat ajavat asiansa rutiininomaisina ja hyvin kirjoitettuina yleiskuvauksina Akateemisen Karjala-Seuran aatemaailmasta ja sen käytännön toteuttamisesta. Molemmat tutkijat siivittävät onnistuneesti kerrontaansa sitaateilla aikakauden AKS-pamfleteista. Sulamaan artikkelissa kiintoisa kuriositeetti on lyhyt maininta AKS:n paikallisen tason toiminnan rakentumisesta Turussa ja Jyväskylässä. Sulamaa kietoo sujuvasti yhteen aiempien kirjoittajien, kuten Toivo Nygårdin, Risto Alapuron ja Heikki Eskelisen havainnot ja selventää myös AKS:n viljelemien aatteellisten käsitteiden, kuten ”kansallissosiaalisuuden” sisältöä hyvin tyhjentävästi. Dosentti Roiko-Jokelan artikkelilla on käsittelemiensä teemojen puolesta väistämättä osittain päällekkäisyyttä Sulamaan tekstin kanssa. Molemmissa artikkeleissa on itse asiassa suorastaan samalla otsikolla varustettuja alalukuja, johon toimitus olisi ehkä voinut kiinnittää parempaa huomiota. Roiko-Jokela kuvailee sisällöllisesti kuitenkin laajemmin ja yksityiskohtaisemmin ennen kaikkea AKS:n käytännön toimintaa, kuten heimopakolaisten avustustyötä sekä kamppailua yliopiston suomalaistamiseksi. AKS:n piirissä lietsottu vihan ideologia ja suhde sotienväliseen äärioikeistoon, jota Risto Alapuro luonnehti aikoinaan suorin sanoin seuran ”fasistiseksi vaiheeksi”, on niin ikään luontevasti esitetty. Molempien tutkijain tekstit ovat kriittisellä silmällä laadittua hyvää historiantutkimusta.

Teoksen eräänlaisen sydämen muodostaa sen sivumäärästä noin neljäsosan vaatinut, Mikko Uolan itsensä laatima hyvin pitkä ja kattava katsaus AKS:n toimintaan maanpuolustusjärjestönä. Uolan kirjoitus on jo itsessään lähes pienoishistoriikki ja sujuvasti polveileva AKS:n kasvukertomus. Teksti onnistuu vangitsemaan yhdistyksen maanpuolustusasioissa kokeman häkellyttävän kehityskaaren itsenäisyyden alkuajoista jatkosotaan asti. Vielä 1920-luvulla AKS pyrki vasta aktivoimaan omaa jäsenistöään varusmiespalveluksen suorittamiseen ja suojeluskuntatoimintaan; seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa seurasta kasvoi voimatekijä, joka toteutti kansalaiskeräyksen harjoitushävittäjän hankkimiseksi ilmavoimille, ajoi valtiososialistisen mallin osittaista omaksumista maanpuolustuksen turvaamiseksi ja ajautui radikalisminsa vuoksi ristiriitoihin jopa itsensä Mannerheimin kanssa. Lopullisen kulminaationsa tämä kasvu saavutti talvi- ja jatkosodan aikana, jolloin AKS toimi kotirintaman mielialain tarkkailijana ja esitti vaatimuksen totaalisesta sodasta. Uolan muuten tietoarvoltaan erinomaisesta, joskaan ei käsittelytavaltaan järin kriittisestä tekstistä voi paikka paikoin havaita hänen omat poliittiset mieltymyksensä. Merkillisenä voi pitää esimerkiksi Uolan varsin asenteellista tulkintaa, että vaatimus aktiiviupseerien eroamisesta AKS:n riveistä olisi ollut vain suomalaispoliitikkojen järjestöä kohtaan tunteman ”vihan” seurausta. Kyseessä kuitenkin oli tosiaan poliittinen järjestö, joten vuonna 1934 myöhäsyntyisesti presidentin sotilaskäskyn myötä omaksuttu käytäntö nojasi voimassa olleeseen maan tapaan, jonka mukaan politiikka ei kuulunut puolustusvoimiin. Muutamissa kohdin Uolan kirjoitus on varsin selkeästi eräänlaisessa uusaktivistisessa hengessä tehty poliittinen kannanotto AKS:n puolesta, ja vaikka teksti kestää tarkastelun asiatietoon nojaavan sisältönsä puolesta, on se tulkinnaltaan syytä lukea niin sanotusti suolan kera. Pienenä virheenä voi huomata Uolan tavan viitata toistuvasti ilmavoimiin ”aselajina”, vaikka kyseessä oli jo tuolloin puolustushaara.

Uolan artikkelia täydentää osaltaan everstiluutnantti Stig Roudasmaan lyhyt, yksityiskohtainen katsaus AKS:n toimintaan aloitteentekijänä Karjalan kannaksen vuoden 1939 linnoitustöissä. AKS:n varsinaista sota-ajan toimintaa käsittelevät puolestaan tohtori Martti Hölsän ja everstiluutnantti Ilmari Hakalan artikkelit. Hölsä kertaa tekstissään jo väitöskirjatyössään käsittelemäänsä jatkosodan aikaista opetus- ja sivistystyötä miehitetyssä Itä-Karjalassa. Kyseessä on historianvaihe, jolloin AKS sai lopulta vastata aiempaan huutoonsa ja osoittaa kykynsä vapautetun Karjalan rakentamisessa, joten artikkeli puoltaa siis sikäli paikkaansa teoksessa. Hölsä esitteleekin luontevasti AKS:n jäsenten vaikutusta Itä-Karjalan hallintosuunnitteluun ja käytännön kenttätyöhön, sekä etenkin sotilashallintoesikunnan valistusosaston muotoutumista suoranaiseksi AKS:n toiminnalliseksi siiveksi. Artikkeli tuo myös luontevasti esille ne asiat, joissa AKS:n tavoitteet jäivät väistämättä alisteisiksi suomalaisen koululaitoksen käytännöille. Eräs esimerkki oli ruotsin kielen sisällyttäminen Äänislinnan Yhteislyseon opintosuunnitelmaan, vastoin AKS:n aitosuomalaisia tavoitteita. Ilmari Hakala puolestaan esittelee artikkelissaan jatkosodan aikana värvättyjen itäkarjalaisten ja inkeriläisten heimosoturien vaiheita sekä AKS:n jäsenten toimia näiden pelastamiseksi sodanjälkeisiltä ihmisluovutuksilta. Hölsän teksti osoittaa pätevää tutkimuksellista silmää, siinä missä Roudasmaan ja Hakalan artikkelit puolestaan edustava esiupseereille ominaista asiapitoista ja ammatillista kerrontaa.

Kokoelman paras ja aiemmin lähes kajoamatonta aihetta valottava artikkeli on lähtöisin journalistina kouliintuneen valtiotieteiden tohtori Jarkko Vesikansan kynästä. Salainen sisällissota -teoksessaan Suomen sotienjälkeistä kommunisminvastaista toimintaa käsitellyt Vesikansa puuttuu tässä tekstissään nimenomaan AKS:n jäsenten ”henkiseen jatkosotaan” samana aikakautena. Vesikansa osoittaa vakuuttavasti, ettei vuonna 1944 Neuvostoliiton toimesta määrätty Akateemisen Karjala-Seuran lakkauttaminen millään muotoa merkinnyt seuran toiminnan päättymistä. Vetävästi kirjoitettu katsaus nojaa laajaan lähdeaineistoon ja käsittelee etenkin AKS:n seuraajajärjestönä toimineen Vapauden Akateemisen Liiton toimintaa kylmän sodan aikaisen Suomen politiikassa, taloudessa ja kulttuurielämässä, aina 1970-luvulle asti. Monitasoinen ja uskomattoman kiehtova artikkeli tuo esille paitsi sotavuosista suoriutuneiden vanhojen AKS-jäsenten vaikutusvallan toisen tasavallan aikaisen Suomen elämässä, myös samojen aktiivien ajautumisen toisinaan vastatusten politiikan pyörteissä. Esimerkkinä voi pitää vuoden 1968 presidentinvaaleja, joissa kamppailijoina oli kaksi vanhaa AKS:n valajäsentä, istuva presidentti Urho Kekkonen ja tämän haastajaksi Kokoomuksen ehdokkaana noussut Matti Virkkunen. Jälkimmäisen kampanjassa toimivat vaalitoimiston ja mainostoimiston johtajina niin ikään vanhat AKS-miehet Niilo Riuttala ja Topi Törmä. Vesikansa tarjoaa artikkelissaan tyylikkäästi laaditun ja erinomaisen katsauksen vähän käsiteltyyn aikaan porvarillisen Suomen historiassa. Kirjoitus myös osoittaa, miten eri poliittisten aatevirtausten jatkuvuus maamme historiassa on ollut hyvin pitkäkestoista.

Teoksen toimituskunta on koonnut kirjan päätteeksi sikermän AKS:n tunnetuimpien jäsenten, nimenomaan pappien ja upseerien elämänkertoja. Erityisen tunnustuksen voi antaa siitä, että Akateemisen Karjala-Seuran vaaliman kodin ja isänmaan ohella sijansa on saanut myös uskonto; olihan AKS:n ensimmäinen valajäsen Elias Simojoki itsekin pappismies. Luterilaisen kirkon ja AKS:n vuorovaikutus olisi kenties ansainnut kokonaan oman artikkelinsa, mutta myös seuran pappisjäsenten elämänkerrat ajavat tässä kokoelmansa asiansa. Liitteeseen on sisällytetty myös Oulun piispan Hannes Leinosen ja vuosituhannen vaihteen jälkeen kuolleen Tampereen piispan Erkki Kansanahon henkilöhistoriat.

Muutamia satunnaisia painovirheitä lukuun ottamatta kirja on toimitettu hyvin, joskin kaikille artikkeleille yhteinen bibliografia olisi teoksen loppuun sijoitettuna ollut toivottava lisäys. Tällä hetkellä lähdeteokset on merkitty vain kunkin artikkelin loppuviitteisiin. Omanlaisensa toimituksellinen ratkaisu lienee ollut myös Hölsän artikkeliin liitetty suora suhteutus sodanaikaisten Suomen markkojen ja nykyisten eurojen välillä, joka vaikuttaa enemmänkin anakronistiselta kuin selventävältä. Esteettisesti on teos ulkoasultaan vahvasti aiheensa näköinen. Kirjan keskivaiheille sijoitetut mustavalkokuvat AKS:n sotienväliseltä kaudelta sekä jatkosodan aikaisesta Itä-Karjalasta täydentävät kirjan yleistä jylhää hahmoa, jossa selkämys on sävytetty seuran mustaan väriin. Artikkelit puolestaan sisältävät paljon uusia lankoja, joihin tarttua tulevaisuudessa. Eräs näistä on edelleen AKS:n asema kansainvälisessä viitekehyksessään ja alun perin kansallismielisenä seurana alkaneen yhteisön mutkikas suhde aikakautensa totalitaarisiin aatevirtauksiin. Mahdollinen itsenäinen tarkastelun kohteensa on vaikkapa Mikko Uolan artikkelissaan ohimennen esille nostama maininta AKS:n suhteesta antisemitismiin. Omaksi teemakseen sopisi niin ikään seuran ironinen pyrkimys turvata Suomen itsenäisyys suosittelemalla valtiososialismin, nuorison militarisoinnin ja autarkian kaltaisia vaihtoehtoja, jotka kaikki olivat myös seuran kammoamassa neuvostovenäläisessä yhteiskunnassa sovellettuja käytäntöjä.

Teoksen erityinen saavutus on se, että se onnistuu ensimmäisen kerran esittelemään AKS:n elinkaaren kaikki vaiheet. Seuran aseman ensiksi kansallismielisyyden ja sittemmin äärikansallisen aatemaailman airueena nuoren tasavallan itsenäisyyden alkuaikoina; yhdistyksen kohoamisen aatteelliseksi voimatekijäksi sotavuosina ja Karjalan vapauttamisen elähdyttävinä aikoina; ja lopulta kylmän sodan aikakauden, jolloin vaikutusvaltansa yhä säilyttäneet vanhat aktivistit jatkoivat poliittista toimintaansa uudenlaisessa Suomessa. Kokoelma on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja kertoo tärkeästä kappaleesta kotimaan historiaa, ja toivon mukaan se ei myöskään ole viimeinen AKS:n taivalta käsittelevä teos.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *