Kirjailija Algot Untolan (1868-1918) elämä tuottaa jatkuvasti hankaluuksia elämäkertatutkijoille. Nämä hankaluudet johtavat metodisiin valintoihin. Erityisesti Untolan elämä Pietarissa viime vuosisadan alkuvuosina on pakottanut elämäkerturit varhaisimmasta eli Eino Railosta (1923) lähtien aina uusimpaan, Marko A. Hautalan tutkimukseen saakka käyttämään fiktiota apuna faktojen täydentämisessä, sillä kirjailijan Pietarin-vuosista on vaikea löytää lähdemateriaalia. Untolan esikoisteos, Irmari Rantamalan nimellä julkaistu, omaelämäkerralliseksi nimetty Harhama-romaani (1909) onkin antanut vinkkejä niin Untolan avioliitosta kuin mahdollisesta toiminnasta sosialistivallankumouksellisissa piireissä ja jopa osallistumisesta ministerivaltiosihteeri von Plehwen salamurhaan. Hautala tosin ei vedä yhtäläisyysmerkkejä Harhaman ja Untolan elämän tapahtumien välille, mutta yhtä kaikki hänkin ehdottaa joitakin fiktiosta peräisin olevia tulkintoja Untolan elämää selittämään.
Jos Untolan elämä on ollut hankalaa elämäkertureille, on hänen kuolemansa sitäkin hankalampaa. Nämä kuitenkin linkittyvät tiukasti yhteen: se, miten Untolan elämä tutkimuksessa kerrotaan, on suorassa yhteydessä siihen, miten hänen sisällissodan aikainen kuolemansa on tulkittu. Kuolemakerturit voidaan jakaa kahteen linjaan, jotka noudattavat tutkijan poliittis-ideologisia näkemyksiä. Muodoltaan Untolan kuolemantarinat noudattavat niin perinteisen arvoitusdekkarin konventioita kuin realistisen romaanin perinteitä. Dekkarille tyypillinen kysymys ”kuka sen teki?” on Untolan tapauksessa saanut muodon ”kuka hänet tappoi – oliko se itsemurha vai murha?”. Poliittisesti vasemmalle asettuvat tutkijat Eino Karhusta Raoul Palmgreniin ja tuoreimpaan Leo Lindsteniin näkevät Untolan kuoleman laivamatkalla kohti teloituspaikkaa tappona tai jopa murhana. Heille kuolema on jopa looginen päätös elämään nähden: Untola eli käyden luokkataistelua ja hän kuoli sen uhrina. Oikeistolaiset tutkijat Eino Railosta Elsa Erhoon ja tuoreimpaan Juhani Piiloseen asti puolestaan toteavat enemmän tai vähemmän neutraalisti Untolan hypänneen mereen itse, jolloin valkoisten vartijoiden oli pakko ampua hänet.
Hautala ottaa Untolan kuolemaan varovaisen kannan välttelemällä perinpohjaista kuvausta koko kohtauksesta. Konkreettisen kuoleman kuvauksen hän tuo esiin siteeraamalla Toivo T. Kailaa, yhtä tapauksen silminnäkijää, jolloin Hautalan itsensä ei tarvitse valita puolta. Hän ei puhu taposta, itsemurhasta saati murhasta Lindstenin tavoin. Jonkinlainen kannanotto Untolan kuolemaan syntyy tosin viistosti: tutkimuksessaan Hautala ei käytä lähteenään ollenkaan marxilaisten tutkijoiden kirjoituksia Algot Untolasta.
Hautala ei tosin tutkimuksessaan niinkään keskity aiempia tutkijoita riivanneeseen kysymykseen Untolan muodonmuutoksista tai takinkäännöksistä. Miten vanhasuomalaisesta julistajasta tuli Työmies-lehden vakituinen avustaja tai miten Irmari Rantamala muuttui kanonisoiduksi humoristiksi Maiju Lassilaksi, ovat olleet keskeisiä kiinnostuksen kohteita. Vastauksiksi on tarjottu niin persoonallisuushäiriöitä kuin lapsenkaltaista innostusta tai vaikkapa loogista jatkumoa suomalaisen puolueen ja sosialismin joidenkin tavoitteiden välillä.
Marko A. Hautala keskittyy omassa tutkimuksessaan vuosiin 1905-1906, jolloin Untola toimi opettajana Kaustisilla ja samalla suomalaisen puolueen agitaattorina. Oulun yliopiston Suomen historian oppiaineeseen vuonna 2002 tehty pro gradu toimii kirjan pohjana – esipuheessa Hautala ilmoittaa nyttemmin tekevänsä väitöskirjaa Untolasta.
Hautala on jakanut kirjansa kolmeen osaan. Ensimmäinen, ”Algot Untolan elämänkaari”, on nimensä mukaisesti kertomus Untolan elämän jatkumosta. Sinällään se ei sisällä niinkään mitään mullistavaa uutta tietoa. Hautala nojaa paljolti Eino Railoon ja Elsa Erhoon: huomionarvoista on kuitenkin se, että Hautala käyttää lähteenään Sulo Niskasen julkaisematonta lisensiaatintyötä. Niskasen Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitokselle vuonna 1982 tekemä biografistinen opinnäyte korjaa ja täydentää aiempia elämäkertoja ja siksikin on arvokasta, että se saa Hautalan kautta laajempaa huomiota. Niskasen työ tosin päättyy jo vuoteen 1909 ja se esittää Untolan myöhemmästä elämästä vain joitakin huomioita.
Hautalan oman tutkimustyön osuus on otsikoitu ”Liisan Antin aikaan” ja se valottaa mielenkiintoisesti ja tarpeellisesti vähemmälle huomiolle jäänyttä ajanjaksoa Untolan elämästä. Hautala ei tuo pelkästään esiin Untolan toimintaa opettajana ja suomalaisen puolueen aktiivina, vaan hän selittää laajemmin keskipohjalaista puoluetoimintaa. Ajanjakso suurlakon jälkeen, Snellmanin syntymäpäivän satavuotisjuhlat ja maalaisliittojen perustamiset saavat osiossa tarkat kuvauksensa.
Alkuperäislähteinään Hautala käyttää erilaista arkistomateriaalia, ajankohdan sanomalehtikirjoituksia ja Suomalaisen puolueen ohjelmaa. Niinikään muistelmateokset ja Untolan sukulaisten ja tuttavien haastattelut ovat käytössä kuten (kirjallis)historialliset tutkimukset. Uusin kirjallisuudentutkimus niin Untolan eri tekijänimien tuotannosta kuin tekijänimien teosten suhteista viime vuosisadan alun kirjallisiin suuntauksiin loistaa poissaolollaan. Niinpä Hautalalle Irmari Rantamala on ”uusromantikko” kun nykyisin kirjallisuudentutkimus liittää Rantamalan dekadenssiin ja symbolismiin. Kirjallisuudentutkimuksellisten lähteitten ikä näkyy myös Hautalan esittämissä tulkinnoissa ja etenkin hänen sananvalinnoissaan. Liekö Niskaselta tarttunut Hautalaan kynään ”Untolan kirjallinen viljely”-tyyliset ilmaukset, jotka ainakin nykyisessä kirjallisuudentutkimuksessa kuuluvat menneisyyteen? Untolan tekijänimien teoksia luonnehtiessaan Hautala seuraa vanhoja tulkintoja, jotka nyttemmin on kumottu. Myös sellaiset kirjallisuustieteelliset käsitteet ja termit, kuten vaikkapa pakina, poliittinen satiiri ja allegoria, menevät ajoittain sekaisin ja saavat outoja merkityksiä.
Mielenkiintoisin ja kiitosta ansaitseva osio teoksessa on sen laajin osasto eli ”Maalaisen mietteet ja Liisan Antin kirjeet”, joka kokoaa yhteen Untolan em. nimimerkeillä vuonna 1906 kirjoittamat jutut Kokkola-lehteen. Aiemminhan Irmari Rantamalan Työmies-lehdessä julkaisemat ns. Porvariskirjeet sekä muut kirjoitukset on julkaistu kokoon toimitettuina. Hautala myös selittää kirjoituksissa esiin nousevia tapahtumia ja henkilöitä, jolloin kirjoitusten selvät liittymäkohdat ilmestymisaikansa päivänpolitiikkaan saavat tarkan kontekstin.
Sekä Maalainen että Liisan Antti ovat vannoutuneita ”puolueen miehiä”, mutta he tuovat sen esiin aivan vastakkaisin tavoin. Siinä missä Maalaisen paatoksellisuus ja ihanteellisuus saavat nykylukijan pohtimaan ironista tulkintamahdollisuutta, ovat Liisan Antin kirjoitukset räväkkää tykitystä, joka saa nauramaan ääneen. Maalaiselle ylioppilas on ”kevään pääskynen”, jonka pitäisi ottaa kansallinen vastuu koulutuksestaan. Liisan Antti taas on vaimonsa Annaliisan tiukassa otteessa pitämä miehenturjake ei pelkästään edestä päin vaan myös housujen takapuolelta.
Marko Hautala ehdottaa analogiaa näiden nimimerkkien ja Irmari Rantamalan sekä Maiju Lassilan välille. Tämä ehdotus ei ole kaukaa haettu. Irmari Rantamalaa ja Maiju Lassilaa yhdistää ”kansan asia”, mutta teoksissaan he lähestyvät ”kansaa” aivan eri tavoin. Rantamala puhuu kansan puolesta, sen puhemiehenä ja edusmiehenä sivistyneistölle. Lassila taas asettuu kansan keskelle ja käyttää sen kieltä sekä noudattaa sen maailmankuvaa. Kuten Lassila kirjeessään sanoo: ”Minä kirjoitan omaa väkeäni, rahvasta, varten.” Ei niinkään ideologia kuin lukijakunta ja ilmaisutavat ovat erona Rantamalan ja Lassilan välillä.
Sama lukijakunnan ero näkyy myös Maalaisen mietteissä ja Liisan Antin kirjeissä. Maalaisen mietteet noudattavat suomalaisen puolueen vakavaa linjaa ja ne on suunnattu ylemmälle väelle. Liisan Antin kirjoituksissa vakavuus ja ”kansallinen henki” heittävät häränpyllyä. Maalaisen mietteet on kirjoitettu kuin pappilan kuistilta ja Liisan Antin pakinat taas torpparin tuvasta käsin. Minkälaiseksi ”kansan asia” muodostuu, riippuu aina näkökulmasta.