Peura, Aleksi: Uskon ritarit. Ristiretkien historiaa. LIKE, 2021. 271 sivua. ISBN 978-951-1-38334-5.
Uskon ritarit. Ristiretkien historiaa -teos tarjoaa näkymän Lähi-idän nykypäivän poliittiseen tilanteeseen ja sen historiaan. Aleksi Peura pohdiskelee alkuluvussaan sotien ja sotimisen ideologisia taustoja sekä stereotypioita ”pimeän keskiajan” verisistä ristiretkistä, sotien oikeutuksista ja kristittyjen frankkien (historioitsijat käyttävät tätä yleistermiä keskiajan katolisista laajemminkin) motiiveista käydä sotimaan vieraalla maalla. Hän kiinnittää huomiota myös mielikuviin islamilaisen maailman jihadista eli pyhästä sodasta.
Ristiretket – aseellisia pyhiinvaelluksia?
Ristiretket yleistetään laajalti Lähi-idästä käytyyn kamppailuun toisen vuosituhannen alussa, mutta paavin yllyttämiä ja tukemia tappajais- ja käännytysretkiä tehtiin myös katolisen maailman sisällä: esimerkkinä vaikkapa ns. albigenssiristiretki, jonka kohteena olivat Etelä-Ranskan uskonnollisen vähemmistön – kataarien – hallitsemat alueet. Ja ulottuivathan paavin suosimat käännytyssodat myös Liivinmaalle, jossa Kalparitarit, sittemmin Saksalainen ritarikunta, saattoivat hallintaansa nykyisen Baltian alueen. Ristiretkiksi nimetään myös ruotsalaisten nykyisen Suomen alueelle tekemät valloitusretket.
Laajan pohjustavan, mutta tärkeän johdanto-osuuden jälkeen Peura siirtyy tarkastelemaan ristiretkiä, joita hän mieluummin kutsuu aseellisiksi pyhiinvaelluksiksi. Ensimmäinen niistä oli Pietari Erakon johtama niin sanottu Kansan ristiretki, joka lähti varsin spontaanisti liikkeelle vuonna 1096. Tämä osittain aseistautunut kansanliike matkasi halki Euroopan ja aiheutti tuhoa jo lähtöalueillaan tuhoamalla juutalaisia yhteisöjä. Liike tuhoutui lopulta nykyisen Turkin alueella saraseenien miekkoihin.
Ensimmäinen ristiretki
Ensimmäinen varsinainen ristiretki alkoi vuosien 1096–1097 vaiheilla. Se oli selkeästi aseellinen pyhiinvaellus, jonka tavoitteena oli Jerusalemin vapauttaminen saraseeneilta. Frankkiylimysten johdolla etenevää noin 7000–10 000 ratsusotilaan ja 35 000–40 000 jalkaväkisotilaan sotajoukkoa seurasi nelisenkymmentätuhatta aseistamatonta pyhiinvaeltajaa. Koko joukko pääsi Bysantin kanssa tehdyn sopimuksen avulla etenemään kohti Nikeaa ja Antiokiaa, jotka vallattiin piiritysten jälkeen vuonna 1098. Vastassa olivat sissisotaa käyneet mamelukit ja selzugit. Kun Jerusalemin porteille päästiin vihdoin vuonna 1099, jäljellä oli 1300 ratsusotilasta ja 15 000 jalkamiestä. Jerusalem saatiin vallattua 15.7.1099. Kaupunki ryöstettiin ja jerusalemilaiset uskonnosta riippumatta kohtasivat kohtalonsa ristiretkeläisten uhreina. Jo tuolloin ”löydettiin” ristiretkeläisten avuksi Pyhä Risti, Jeesuksen ristin kappaleita sisältänyt kulttiesine, joka sittemmin oli ristiritareiden tukena taisteluissa.
Jerusalemista lähdettiin kuitenkin pian kotimatkalle, mutta kaupunkiin jäi kolmisen sataa ratsusotilasta ja parituhatta jalkamiestä. Näistä ratsusotilaista, aseistetuista munkeista, syntyi vuonna 1118 (1119) Temppeliherrojen organisaatio, joka laajeni Eurooppaan ja eli aina vuoteen 1314, jolloin se tukahdutettiin. Temppeliherrat oli ensimmäinen varsinainen ritarikunta ja sen sääntöjä käyttivät uudemmat ritarikunnat omien sääntöjensä perustana.
Peura kuvaa perusteellisesti Pyhän maan poliittista historiaa, ristiretkivaltakuntien vaiheita ja niiden johtohahmoja. Valloittajat olivat yliherroja, paikalliset asukkaat uskonnosta riippumatta saivat elää – ja maksaa veroja. Alueelle asettuneet kristityt sopeutuivat ja oppivat saraseeneilta tapoja.
Tunnettu tarina kertoo, kuinka 1100-luvun loppupuolella Osama-niminen saraseenipyhiinvaeltaja oli matkalla Espanjasta Jerusalemin kautta Mekkaan. Hän pysähtyi Jerusalemissa rukoilemaan ja muslimina suuntasi rukouksensa Mekkaan päin. Ohi kulkeva frankkipyhiinvaeltaja ryhtyi moittimaan häntä ja kehotti kääntämään rukoussuunnan Roomaan päin. Paikalle saapui Temppeliherroja, uskossaan lujia kristittyjä. Nämä häätivät häiriköivän frankin ja pahoittelivat saraseenille aiheutettua häiriötä – arabiaksi – ja auttoivat tätä löytämään oikean rukoussuunnan!
Kristittyjen ylivaltaa tukivat saraseenien sisäinen hajaannus ja keskinäiset valtataistelut. Mutta eivät kristitytkään olleet mitään yhtä joukkoa, sillä Jerusalemissa toimivat niin katoliset, ortodoksit, koptit, nestoriolaiset kuin jagobiitit. Kun tähän lisätään vielä myöhemmät armenialaiskristityt, ollaan tilanteessa, jonka jokainen nykypäivän pyhiinvaeltaja kokee Pyhän Haudan kirkossa – jossa kukin kristittyjen ryhmä puolustaa omaa neliömetriään kirkon sisällä ja ulkopuolellakin.
Toinen, kolmas ja neljäs ristiretki
Toinen ristiretki toteutettiin vuosien 1147 ja 1149 aikana. Kärjessä ratsastivat Ranskan Ludvig VII ja Saksan Konrad III. Ristiretkeä pidetään epäonnistuneena, sillä sen aikana saraseenien tekemä vastarinta tiivistyi ja esiin nousi sittemmin jopa myyttiseksi hahmoksi noussut Salah Al-Din (eurooppalaisittain Saladin), joka kokosi aiemmin eripuraiset islamin puolustajat yhteen. Hattinin taistelu vuonna 1187 koitui ristiritareille kohtalokkaaksi. Huonosti johdettu sotaretki johti siihen, että ristiritarit teloitettiin ja heidän tarinansa Jerusalemissa päättyi, kun Salah Al-Dinin joukot valloittivat kaupungin.
Kolmas ristiretki, jota johtivat Saksan keisari Fredrik Barbarossa, Ranskan Filip II ja Englannin Richard Leijonamieli, alkoi vuonna 1189. Barbarossa kuoli matkalla Pyhälle maalle ja Filipkin livahti takaisin Eurooppaan päästyään juuri Akkon muurien lähelle. Akko oli saraseenien piirittämä, mutta frankkien tulo käänsi voimasuhteet ja kaupunki vapautui. Tuolloin Leijonamieli, tietäessään miten ristiritarit teloitettiin Hattinin taistelun jälkeen, teloitutti kaikki vangiksi saaneensa 2700 saraseenisoturia. Tämä tapahtui loppuvuodesta 1191, eivätkä saraseenit tätä koskaan ole unohtaneet. Jerusalemia tämä ristiretkiarmeija ei koskaan saavuttanut. Sen sijaan se ryösteli tarpeisiinsa laajalti rannikkoa.
Neljäs ristiretki oli vieläkin onnettomampi. Sekavien alkuvaiheiden jälkeen ristiretkiarmeija nousi maihin Kroatiassa Zaran kaupungissa sen sijaan, että se olisi matkannut aiemman suunnitelman mukaisesti Egyptiin ja sieltä edennyt Jerusalemiin. Ristiretkiarmeija valtasi sekä ryösti kaupungin ja matkasi seuraavaksi Konstantinopoliin. Tämän pitemmälle eivät Paavi Innocentius III:n matkaan yllyttämät ristiretkeläiset päässeet. Lopputulemana oli Itä-Rooman/Bysantin valtakunnan hajoaminen useiksi pikkuvaltioiksi ja idän sekä lännen kirkkojen teiden eroaminen lopullisesti.
Ristiretkien perintö
Peura lähtee teoksensa loppusivuilla tarkastelemaan ritariuskäsitettä laajemminkin. Hän toteaa, että ristiretkeläiset eivät varsinaisesti vastaa sitä ritari-ihannetta, joka läntisessä Euroopassa alkoi syntyä varsinaisesti vasta 1300-luvulla. Taustana olivat kansalliset eepokset kuten Rolandin laulu ja keskiajan ritarifolklore. Kuvaa vahvistivat sittemmin suurromaanit kuten Chaucerin Canterburyn tarinoita ja Maloryn Pyöreän pöydän ritarit.
Keskiaika jalosti ritariusaatteen, joka sittemmin nousi esiin kirjallisuudessa ja runoudessa. Sitä myös sovellettiin taannehtivasti ristiretkeläisiin sekä ristiritareihin – esimerkkinä vaikkapa Scottin Ivanhoe. Saman kirjailijan teos Talismani tuo esiin myös ristiritari-ihanteen vastakappaleen: jalon ja esikuvallisen saraseeniritarin. Kyse on jo mainitusta Salah al-Dinistä, jota myös ruotsalainen Guillou kuvaa teoksessaan Temppeliherra. Mutta kyseinen Saladin ei ole vain länsimaisten kirjailijoiden saraseeniritarihahmo. Hän on tämän päivän islamilaisessa poliittisessa folkloressa ja kirjallisuudessa perin suosittu hahmo ja vapaustaistelija. Päihittihän hän vääräuskoiset jo vuonna 1187 Hattinissa!
Aleksi Peura pääsee hänkin lopulta Jerusalemiin ja kokee saman mystisen uskonnollisen tunnelman ja historian aistimuksen kuin monet miljoonat pyhiinvaeltajat tuossa kolmen uskonnon pyhässä kaupungissa ovat kokeneet. Hänen kertomuksensa on sujuvaa, kieli ehkä ”epähistoriallista”, mutta siksipä juuri helposti luettavaa. Viitteet ovat kohdallaan ja lähdeluettelo ammattimaisen tarkka.
”Uskon ritarit” on ilo lukea. Kirja kuvastaa historian luonnetta ihmisen elämismaailman osana, sillä Peura tuo itsensä mukaan kertomukseen. Mikä vielä ravitsevampaa ja stimuloivampaa lukijalle, hän pysähtyy tiheästi pohtimaan historiallisen tiedon luonnetta ja päättää kirjan kutsumalla lukijan epäilemään valmiina annettuja totuuksia. Keskustelu historiasta muslimien kanssa on ajassamme tuiki tarpeellista.