"Erilaisuus" on ajankohtainen kokoelma kirjoituksia monikulttuurisuudesta tai ehkä pikemminkin sen puutteesta. Kirjan toimittaneet Mikko Lehtonen ja Olli Löytty ovat keränneet osuvan kokoelman kirjoituksia aihepiirin tiimoilta ja lisänneet mausteeksi lyhyen esipuheen. Alkusanoissa kirjan artikkelit asetetaan suomalaiseen perspektiiviin, josta nostetaan esille etenkin Suomi-kuvan nationalistisuus ja monikulttuurisuuskeskustelun käsitteellinen sekamelska. "Pelkojen ja toiveiden sijaan tarvitaan kuitenkin tietoa ja ymmärrystä monikulttuurisuuden mutkikkaasta ongelmakentästä", kuten kirjoittavat takasivulla toteavat. Tässä he ovat varmasti oikeassa, mutta minkälaisen kuvan sitten itse artikkelit antavat? Kirjoituksen nimen jälkeen olen merkinnyt sulkuihin artikkelin alkuperäisen julkaisuvuoden.

Teoksen aloittaa Hans Magnus Enzensbergerin kirjoitus "Suuri muutto – 33 merkintää" (1992). Saksalaisen esseistin tarmolla Enzensberger sohii kansainvälisen siirtolaisuuden muurahaispesää sieltä täältä, ensimmäisen merkintänsä hengessä: "Ilmaston normaali olotila on turbulenssi. Sama koskee maapallon kansoittamista." Aforismimaisessa lähestymistavassaan Enzensberger kapinoi niin globaalia kapitalismia, kolonialismia kuin hyvinvointivaltiota vastaan. Muutto ja liike ovat ihmiselle yhtä luonnollisia kuin vallitsevan olotilan puolustus. Tässä paradoksissa yksittäiset ihmiset ovat tuuliajolla suurempien voimien myllerryksessä, jossa heitä käytetään eri tahojen pelinappuloina. Takapuoli tiukasti omassa tuolissaan, tulokkaita epäilevästi arvioiden.

Doreen Masseyn kirjoitus "Paikan käsitteellistäminen" (1995) tuo mukaan maantieteen näkökulman. Mikä ja missä on ’paikka’ fragmentoituvassa ja globalisoituvassa maailmassa? Massey aloittaa tarinasta tyrmäämällä paikan autenttisuutta korostavan nostalgisoivan käsityksen kysymällä, etteikö ’kirkko keskellä kylää’ kuvaakin paikkojen historiallista yhteyttä ulkomaailmaan, eikä niiden stabiiliutta. ’Paikan’ korvikkeeksi tarjotaan ’toimintatilan’ käsitettä, joka korostaan erilaisten toimijoiden eriytyneitä maantieteitä. Masseyn mukaan yksittäiset paikat eivät koskaan ole olleet täysin ulkomaailmasta riippumattomia, mutta hän korostaa kuitenkin niiden muutosta nykyhetkessä. Paikkojen ulottuvuudet ovat kasvaneet, niiden väliset yhteydet ovat monimutkaistuneet ja niiden rajat ovat avoimempia kuin ennen. Loppua kohden Massey korostaa vallan maantieteen merkitystä suorien ja epäsuorien vaikutteiden välittäjänä paikallisiin yhteisöihin. Hyvä artikkeli.

Stuart Hall jatkaa edellisen artikkelin viitoittamalla tiellä tekstillään "Kulttuuri, paikka, identiteetti" (1995). Aikamme johtaviin kulttuurintutkijoiden kuuluva Hall vyöryttää joukon käsitteitä, joiden avulla pyritään hahmottamaan alati kasvavaa kulttuurien välistä vuorovaikusta. ’Kulttuurin’ dekonstruoimisen jälkeen esitetään mallia kulttuurisesta muutoksesta, joka alkaa ’kontaktivyöhykkeellä’, jossa ’transkulturoitumiseen’ osallistuvat muiden muassa ’diasporiset yhteisöt’. Lopputuloksena on ’hybridisaatio’ ja uudet kulttuuriset muodot. Näitä termejä käyttämällä tutkija asettaa itsensä puhtaiden ja alkuperäisten kulttuurien ulkopuolelle ja korostaa elämälle tutumpaa alistuista muutosta staattisempien käsitysten vastapainoksi. Hallille kulttuuri on dynaaminen ja alituisen rakentamisen ja neuvottelun kohde. Postkoloniaalisten ja usein länsi-intialaisten esimerkkien kautta Hall rakentaa kuvaa maailmasta, jossa joko ’sulkeudutaan’ etnisyyden tai fundamentalismin kaapuun tai mahdollisesti ’transkulturoidaan’ monikulttuurisiksi hybrideiksi. Ja tämä muutos koskettaa kaikkia.

John Fisken "Toimi maailmanlaajuisesti, ajattele paikallisesti" (1993) jatkaa edellisen artikkelin postkolonialistishenkistä kritiikkiä. Fiske tutkii tiedon strategioita joiden representaatioilla maailmaan luodaan valtasuhteita, sillä "representaatio on kontrollia". Esimerkiksi maailmankartat ja länsimaiset uutistoimistot saavat osansa tästä kritiikistä. Vaikka Fiske maalailee suuria linjoja, niin hänen lähestymistapansa mahdollistaa myös hyvin pienimuotoisten ilmiöiden tutkimuksen. Kuinka turistin mukaan tuomat tuliaiset luovat miniatyyrisia valta-asetelmia kirjahyllylle? Miksi monikulttuurisuus redusoidaan etniseen ruokaan, maailmanmusiikkiin ja eksoottisiin vaatteisiin? Minkä takia vieraiden uskontojen esittelyissä käytetään protestanttis-kristillistä sapluunaa vertailupohjana? Fisken vastaus: näin luodaan meille edullisia valtasuhteita.

David Morleyn "Kuulumisia – Aika, tila ja identiteetti medioituneessa maailmassa" (2001) ottaa lähtökohdakseen deterritorialisuuden ja transnationalistiset kokemukset. ’Nomadologian’ suosiosta huolimatta hän muistuttaa kodin, kotiseudun ja naapuruston muodostavan yhä lähitodellisuuden suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Morley suhtautuu melko kriittisesti valtamedioiden kykyyn tuottaa kunnollisia representaatioita vähemmistöistä. Väitettä hän perustelee mm. saippuaoopperoiden valkoisilla näyttelijäkaarteilla. Morley pyrkii yhdistämään laajat vedot arkisiin kokemuksiin ja media toimii tässä välittäjän ja määrittelijän roolissa: mikä näkyy televisiossa on todellista ja merkityksellistä. Itse en saanut paljoakaan irti tästä artikkelista, mutta ehkä se avautuu paremmin vaikkapa mediatutkijoille.

Sara Ahmedin "Pelon politiikka " (2002) on ilmeisesti aikaisemmin julkaisematon teksti. Tämä pelon ja ahdistuksen sosiaalipsykologiaa kaiveleva artikkeli ottaa lähtökodaksi ruumiillisen pelon kokemuksen ja siinä liikutaan vapaasti yksilötasolta valtiopolitiikkaan. En ole kykenevä arvioimaan Ahmedin argumentoinnin jämäkkyyttä, mutta ainakin hän osoittaa selkeästi kuinka pelko luo rajalinjoja ihmisten välille ja miten näitä voidaan käyttää niin nationalististen projektien motivoijina kuin arkisen rasismin analyysissäkin. Pelolla spekulointi on sikäli tärkeää monikulttuurisuudesta puhuttaessa, koska usein sen yhteydessä viitataan valtaväestön ja vähemmistöjen keskinäisiin epäluuloihin ja pelkoihin. Sara Ahmedin teksti nostaa tämän asian tutkimuksen keskiöön.

Ruotsalaiselta sosiaaliantropologian professorilta Ulf Hannerzilta on tähän kokoelmaan otettu "Kulttuurin määritelmien yhteentörmäys" (1999). Hannerz tutkailee kirjoituksessa ’kulttuurifundamentalistien’ ja ’monikulttuurisuutta’ ajavien näkökulmien eroja. Tämä viime kädessä kulttuurin essentialismiin / prosessuaalisuuteen pohjautuva ero saa selkeäkielisen ja konstailemattoman käsittelyn. Hannerz ei ryhdy käsitesirkukseen, vaan yksinkertaisuudessa pitäytyen hän ottaa Samuel Huntingtonin sivilisaatioiden törmäys -teesin artikkelinsa lähtökohdaksi. Hannerz ottaa essentialistit vakavasti, eikä pyri myöskään vähättelemään ’kulttuurieroista’ johtuvia konflikteja. Sen sijaan hän huomauttaa, että "prosessiaalisuuden painottaminen voi kumota kulttuurieroihin liittyvän mystiikan, joka näyttää olevan tärkeä osa kulttuurista fundamentalismia." Hannerz peräänkuuluttaa ’solidaarisuuden pelisääntöjä’ ja tutkijoiden kansalaisvastuuta. Artikkeli lienee lähimpänä arkipäivän kokemuksia kaikista kokoelman kirjoituksista.

Kirjan loppuhuipentumana löytyy toinen Stuart Hallin artikkeli: "Monikulttuurisuus" (2000). Hall penkoo ’monikulttuurisuuden’ käsitteen historiaa ja tutkii sen suhteita mm. ’etnisyyteen’ ja ’rotuun’. Vahvasti brittiläiseen yhteiskuntaan nojaava teksti tuo myös selvästi esille ne ongelmat, jotka seuraavat erilaisista yhteiskuntajärjestelmistä. Vertailu Suomeen on melko hankalaa, mutta hieman yleisemmällä tasolla Hallin artikkeli tarjoaa erinomaisen läpileikkauksen monikulttuurisuuden problematiikasta. Artikkeli vaatii kyllä muutaman luennan, että Hallin hahmottelema uusi monikulttuurisuuden huomioon ottava poliittinen malli aukeaa.

Haluaisin nostaa yhden keskeisen teeman kirjoituksista esille, joka ei ainakaan kovin laajassa mitassa ole mukana suomalaisessa monikulttuurisuuskeskustelussa. Se on valta. Mikäli käytännön monikulttuurisuuspolitiikan analyyseissä, ja miksei arkisessa työssäkin, oteta huomioon lähtökohdan sisäänrakennettua moninaisuutta tukevaa ja sitä luovaa vallankäyttöä, niin keskustelusta tulee helposti hymistelevää piperrystä, joka ei kosketa arkitodellisuuden ongelmia, konflikteja ja menestystarinoita. Monikulttuurisuuden tukeminen on vallankäyttöä jonkin muun kustannuksella. Nyt tulilinjalla on monokulttuurisuus, joka on ymmärrettävistä syistä kaivautunut poteroihinsa ja käy viivytystaistelua multikultia vastaan. Sitä halutaan mitä ei ole, siis valtaa.

Mikäli kokoelman kirjoituksista haluaa hakea arkisempia elämänohjeita, niin sellaiseksi nousee ehdottomasti kulttuurin ja arkisen elämän perusluontoinen hybridisyys. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Autenttista ja puhdasta kulttuuria ei ole tosiasiallisesti olemassa ja siihen takertuminen ei ainakaan auta moninaistuvan (suomalaisenkin) arkipäivän ymmärrystä. Näin luettuna on kirja on eräänlaisen monikeskisen hybridisyyden tunnustus, jossa arki on joko suoraa tai epäsuoraa vallankäyttöä, usein jonkun ’toisen’ kustannuksella. Kokemuksen laadun määrää se kenen joukoissa seisoo.

"Erilaisuus" oli harvinaisen miellyttävä lukukokemus akateemiseksi julkaisuksi. Suomennosten tarkkuudesta en osaa sanoa mitään, mutta kieli on elävää ja helppolukuista siitä huolimatta, että usein liikutaan puhtaassa käsitemaailmassa. Taisi joukossa olla myös muutama uudissana, tai en itse ainakaan kaikkia hetimiten tunnistanut. Kokonaisuudessaan kokoelman kahdeksan käännösartikkelia muodostavat tuhdin paketin hybridistä globalisuudesta kiinnostuneille ja varmaankin kirja löytää lukijoita myös tutkijapiirien ulkopuolelta. Kirjan julkaiseminen on ollut pienimuotoinen kulttuuriteko, joka voi myös tuoda uusia aineksia suomalaiseen monikulttuurisuuskeskusteluun. Kiitokset siitä tekijöille. Lisää samanlaista.