Kustantaja mainostaa Osmo Hyytiän tutkimusta ”Helmi Suomen maakuntien joukossa” ensimmäiseksi kaunistelemattomaksi kuvaukseksi suomalaisesta Itä-Karjalasta vuosina 1941–1944. Takakannen mainoslause on kuitenkin olemuksensa mukainen, sillä Hyytiän teos ei suinkaan ole ensimmäinen tai edes ensimmäisiä Itä-Karjalan sotilashallintoa monipuolisesti käsitteleviä teoksia; onhan Antti Laineen aihetta käsittelevä väitöskirjakin vuodelta 1982 jo liki kolmekymmentävuotias.

Tämä sanottua on kuitenkin syytä huomauttaa, että Hyytiän teos ei ole vailla tuoreita näkökulmia. Tutkimuksessa esitellään Itä-Karjalan sotilashallinnon aikaa varsin kokonaisvaltaisesti ja se perustuu pitkälti sotilashallinnon laajaan arkistoaineistoon. Siinä missä jo aiemmin dokumentoitu keskitysleirikatastrofi jää suhteellisen pienelle huomiolle, Hyytiä sen sijaan vyöryttää usein puuduttavaakin faktatietoa Itä-Karjalan taloudellisista oloista ja suomalaishallinnon ponnekkaista toimista ja suunnitelmista uuden itärajan maakunnan varalle. On suorastaan yllättävää, kuinka suurella tarmolla suomalaismiehittäjät ryhtyivät välittömästi kehittämään aluetta osana suomalaistamisprojektia. Taloudellisesti Itä-Karjala merkitsi Suomelle ensisijaisesti vihreän kullan maata. Maaomaisuuden jako yksityisomistukseen oli suomalaisille olennaista paitsi taloudellisessa mielessä viljelyalan kasvattamiseksi ja tuotannon tehostamiseksi, myös ideologisesti. Parhaiten valtion intressejä kuvaa kuitenkin se, että metsistä kaavailtiin 40 prosenttia siirtyvän Suomen valtiolle.

Taloudellisen toiminnan ideologisista motiiveista kertoo jotakin se, että miehitysajan oloissa täysin kannattamatonta pankkitoimintaa alettiin välittömästi juurruttaa Itä-Karjalaan. Suomalaiskansallisen kieli- ja nimipolitiikan, koulutuksen ja muun henkisen propagandan ohella markkinatalouden opettaminen karjalaisväestölle oli olennainen osa Itä-Karjalan suomalaistamisessa. Tosin on syytä epäillä tuloksien olleen melkoisen laihoja, vaikka suomalaisten vetäydyttyä neuvostobyrokraatit valittavatkin eräillä seuduilla esiintyvän yksityisomistuksellisia ambitioita ja kolhoosinvastaisuutta.

Suomalaismiehittäjien toimia voi myös luonnehtia onnistuneiksi siinä mielessä, että varsin lyhyessä ajassa onnistuttiin konkreettisesti rakentamaan ajan oloihin suhteutettuna toimiva hallintojärjestelmä. Vuoden 1942 ankaran elintarvikepulan jälkeen myös Aunuksen oma tuotanto elpyi nopeasti, mutta elintarvikkeita tuotiin kuitenkin miehitysajan loppuun saakka Kanta-Suomesta. Vienassa, joka oli lähes kokonaan evakuoitu miehittäjien alta, elintarvikkeista ei ollut pulaa. Itä-Karjalaan organisoitiin nopeasti vähittäistavarakauppaa harjoittava tukkuliikkeiden yhteismonopoli Vako Oy.

Lukuisten avustustoimien tarkoituksena oli Aunukseen ja Vienaan jääneen väestön mielien voittaminen suomalaisten puolelle, mutta mukana oli myös aitoa heimoinnostusta. Lapset ja nuoret olivat mielialan muokkauksen ja käytännön avustustoiminnan ensisijaisia kohteita, sillä nuoren polven suomalaismielisyyden katsottiin takaavan onnistuneen lopputuloksen sodan jälkeiseen aikaan sijoitetussa utopiassa uudesta Suomen maakunnasta. Toisaalta myös Itä-Karjalaan jäänyt väestö koostui lähinnä lapsista sekä naisista ja vanhuksista; työikäiset miehet olivat puna-armeijassa. Suomalaisella kansakoululla oli lasten suomalaistamisessa tärkeä rooli ja siihen panostettiin paljon. Karjalaisväestössä avustustoiminta ja erityisesti terveydenhuollon järjestäminen myös herättivät tyytyväisyyttä ja paransivat konkreettisesti suhteellista elintasoa, jonka myös neuvostohallinnon paikalliset edustajat harmikseen sodan jälkeen havaitsivat. Itä-Karjalan sotilashallinnossa todettiinkin, että parhaita mielialatekijöitä olivat materiaaliset avustukset. Aatteellisella propagandalla ei puolestaan ollut juurikaan vaikutusta ellei siksi lasketa vanhemman väestön osoittamaa mielenkiintoa uskonnonharjoituksen elpymistä kohtaan.

Tärkeä tekijä väestön varautuneessa suhtautumisessa miehittäjään katsottiin olevan epävarmuus sodan lopputuloksesta. Miehittäjän kanssa veljeilyä ei katsottaisi hyvällä, mikäli puna-armeija valtaisi takaisin menettämänsä alueet. Suomalaisajan jälkeen monet miehityshallinnossa työskennelleet itäkarjalaiset joutuivatkin kärsimään yhteistyöstään suomalaisten kanssa. Vapaa venäläisväestö oli ymmärrettävästi suomalaisvastaista. Suopeinta suomalaisiin suhtautuminen oli valtakunnan rajan läheisissä pitäjissä, joilla oli vanhastaan ollut paljon yhteyksiä Suomeen. Mieleen nousee myös kysymys siitä, kuinka karjalaisväestö joutui tasapainoilemaan heimovelimiehittäjien sinänsä karjalaisten yhteiskunnallista statusta kohottavien toimien sekä puna-armeijassa sotivien omaistensa välillä. Eikö ymmärrettävin selittäjä varautuneelle suhtautumiselle miehittäjiin löytyne siitä, että miehittäjien toimet aiheuttivat suoran vaaran vastapuolella sotiville omaisille? Jos Itä-Karjala olisi suomalaistunut pysyvästi, olisivatko puna-armeijassa taistelleet itäkarjalaiset päästetty palaamaan perheidensä luokse, vihollismaahan?

Hyytiä käy myös läpi jo aiemmin tutkitun väestön erottelupolitiikan. Teoksen julkaisun yhteydessä syksyllä 2008 tiedotusvälineissä sai paljon huomiota ikään kuin uudeksi tiedoksi tulkittu fakta Mannerheimin roolista keskitysleirien perustamisessa. Ylipäällikön heinäkuun alussa 1941, ennen Itä-Karjalan hyökkäyksen alkamista ja kuuluisaa miekantuppipäiväkäskyä, antamassa käskyssä määrättiin venäläisväestö siirrettäväksi keskitysleireihin. Itä-Karjalan väestö jaettiin kansallisiin ja epäkansallisiin, joista jälkimmäinen tyhmä koostui lähinnä venäläisistä. Heitä oli Itä-Karjalaan jääneistä asukkaista vajaa puolet, mutta he muodostivat suurimman yksittäisen väestöryhmän. Sotatoimialueilla asuneet venäläiset sijoitettiin keskitysleireihin, joita miehityksen lopussa alettiin kutsua siirtoleireiksi. Näin Itä-Karjalaan jäi myös vapaata venäläisväestöä lähinnä Äänisniemelle.

Kuolleisuus leireillä oli erityisesti kesällä 1942 elintarviketilanteen huononnuttua huikea, mutta kuten Hyytiä Edwin Linkomiehen muistelmiin vedoten huomauttaa, ei elintarvikejakelun heikkoutta leireillä voi selittää vain yleisellä pulalla. Lopultakin siviili- ja sotavangit muodostivat vain 2 prosenttia kaikista ruokittavista eikä näiden ruoka-annosten korottaminen olisi aiheuttanut koko valtakunnan huoltotilanteelle oleellista rasitusta. Avustustoiminta koski kansalliseksi luokiteltua väestöä ja venäläiset jäivät siitä yleensä osattomiksi, jos kohta miehityksen loppuaikoina suhtautuminen venäläisiin muuttui suopeammaksi ja leireiltä alettiin vapauttaa väestöä. Elintarvikesäännöstelyssä venäläisten päivittäinen kalorimäärä laskettiin alemmaksi kuin karjalaisten elokuuhun 1943 saakka, jonka jälkeen kaikille alettiin jakaa samansuuruisia määriä elintarvikkeita. Myös poliittisesti epäluotettavaksi luokiteltuja itäkarjalaisia internoitiin varotoimena leireille.

Hyytiän ote on lähinnä toteava eikä kansallisuuteen perustuvan erottelun viimekädessä rotuteoreettista pohjaa analysoida pidemmälle. Tosiasiassa kyseessä voi katsoa olleen etninen puhdistus, jonka seurauksena venäläisväestö olisi siirretty sotatilanteen niin salliessa lopullisesti pois kotiseuduiltaan. Venäläisten leirivankien kohtelu miehityksen alussa kertoo siitä, että myös vihollismaan siviilejä kohdeltiin ihmisarvoltaan vähäisempinä vihollisina, eikä tämä toiminta sodan tuossa vaiheessa aiheuttanut suurempia eettisiä pohdiskeluja. Sodalla oli selkeästi myös etninen luonne: Suomen kannalta se oli sotaa likaisen ja alhaisen mielikuvilla varustettua ”ryssäläisyyttä” vastaan, jonka koettiin todella uhkaavan omaa identiteettiä. Voidaan ajatella, että leirivangit toimivat talvisodan ja kaukaisemmankin menneisyyden nöyryytysten avuttomina syntipukkeina. Uuden itärajan tuntumaan oli tarkoitus asuttaa kantasuomalaista väestöä henkiseksi muuriksi itänaapuria vastaan.

Suorastaan erikoista on se, että Hyytiä sivuuttaa kokonaan venäläisväestön (ja vähäisemmässä määrin myös karjalaisväestön) miehityskokemuksia haastatteluin kartoittavan Marja-Leena Mikkolan Menetetty lapsuus -teoksen (2004). Kyseisessä kirjassa faktojen ja lukujen takaa paljastuu myös inhimillisen kokemuksen taso eli se kuinka miehitys arkipäiväisissä alistamisen käytännöissä piirtyi lähtemättömäksi osaksi ajan kokeneiden ihmisten elämää. Lisäksi tutkimukseen olisi voinut liittää myös kansainvälisiä vertailuja miehityspolitiikasta ja -käytännöistä. Nyt Itä-Karjalan miehitystä tarkastellaan etupäässä karelianistisen perinteen, heimopolitiikan sekä Suomen viimekädessä puolustuksellisiksi tulkittujen sodanpäämäärien kautta.

Lopuksi ei voi vastustaa kiusausta huomauttaa, että suomalaisessa sota-ajan (poliittisen) historian kirjoituksessa yksittäisen tutkimuksen osakseen saama luonnehdinta ”kiihkoton” lienee eräs suurimpia akateemisia ylistyksiä, joita se voi saada. Käsillä olevaa sinänsä perusteellista ja ansiokasta tutkimusta lukiessa kuitenkin vaikuttaa joskus siltä, että kiihkottomuus on viety siihen pisteeseen, ettei siinä oikein värähdä mikään. Monet mielenkiintoiset tiedot ja oivallukset hukkuvat tasaiseen, tietoja raportoivaan tekstimassaan.