Feministi ja setämies

Kun feministin ja setämiehen ajatukset alla olevassa tekstissä kohtaavat, syntyy siitä kaikenlaista. Vaikkapa kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia ja vastauksia, joihin ei ole kysymyksiä. Asta Lepän maailmaa syleilevä esseekokoelma on ajatuksia herättävä ja riittävän poleeminen. Se kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä ja tekee niistä monimutkaisia. Lepän kanssa voi olla samaa mieltä tai sitten ei. Siksi teos on niin kiinnostava.

Leppä, Asta: Sävyttömät sanat. Kun vastakkainasettelut saivat vallan.. Kirjapaja, 2017. 215 sivua. ISBN 978-952-354-073-6.

”Miksi jatkuvasti tunnen, että mielipiteeni ovat typeriä ja vähempiarvoisia? Että en edes näitä tekstejäni uskalla kutsua ”esseiksi”, koska näen esseistit älykkäinä, kovapintaisina miehinä, tekstin samettitakkisina aristokraatteina.”

Näin kirjoittaa itsestään tietoinen naispuolinen kaksi poikaa maailmaan saattanut ja kasvattanut toimittaja, jonka kynä on yllättävän terävä. Vaikka hän yllä olevassa uskaltaakin asettaa esseistisyytensä kyseenalaiseksi, ei hänen tekstejään lukenut sitä kyllä tee.

Tapasin Asta Lepän ensimmäisen kerran Turun Kirjamessuilla 2019, kun sain hänet Suomen tietokirjailijoiden osastolla haastateltavaksi uusimmasta teoksestaan. Olin saanut kirjan etukäteen ja siihen hätäisesti tutustunut, mutta vain sen verran siitä kiinni saanut, että saatoin haastaa vieressäni kauniissa mekossa huulet punattuna seisovan toimittaja-kirjailijan puolileikilliseen sananvaihtoon. Ei hän ollut eikä ole vastapelurina kovapintainen mies, älykäs ja sanavalmis nainen kylläkin. Tuo haastattelutilanne jäi mieleeni ja otin hänen teoksensa joulumatkalle mukaan. Teneriffan auringossa nautiskelin ja samalla kiusasin itseäni Lepän itsestäänselvyyksistä punomilla monimutkaisilla ajatuskuvioilla.

Kuva: Lassi Saressalo

Etelän kaduilla huomasin mustaan asfalttiin rakennetut ”töyssyt”, liikenteen hidastajat. Ne on maalattu valkoisin kiiloin ja erottuvat näin selvästi ja varoittavat autoilijaa keinotekoisesti rakennetusta esteestä – tai hidasteesta.  Saman ajatuksen on kirjan taittaja Satu Konttinen konkretisoinut Asta Lepän kirjan kanteen. Siinä valkoiset kiilat jakavat mustan pohjan osiin. Tai sitten mustat kiilat jakavat valkoisen pohjan osiin. Kansi herätti jo kirjamesuilla huomiota tyylikkyydellään ja saivat ohikulkijat lähes tarttumaan kirjaan. Olisikin kannattanut tarttua ja kiinnostua tarkemmin.

Kyseenalaistaja

Asta Leppä nimittäin osaa kyseenalaistaa helpoltakin tuntuvat asiat ja kaivaa niistä kaikenlaista, mitä ei aina ensi-istumalla tule ajatelleeksi. Tarvittaessa hän provosoi, mutta parhaimmillaan hän vain asettaa asioita limittäin, lomittain ja vastakkain, hakee alkuajatuksia mielettömän laajasta viitekirjallisuudesta ja todella iskee kiiloja normiajatteluun ja ainakin meikäläisen urospuolisen lauantaimakkaran värisen sekasyöjän ajatustottumuksiin.

Vaikkapa plaseboajattelu. Miksi ihmeessä lääkäri vaikuttaa pätevältä ja luotettavalta, kun hänellä on farkkujensa ja rock-teepaitansa päällä valkoinen takki, kaulassa stetoskooppi ja takin rintamuksessa rivi erilaisia kynältä vaikuttavia laitteita. Olemmeko uskossa siihen, että lääkäriuniformu tekee hänestä pätevän. Mistä tiedämme, että hänen määräämänsä lääkkeet ovat oikeita, vaikka ne olisivat vain hiilitabletteja. Koska ne ovat punaisia kapseleita, ja siksi tehokkaampia. Miksi uskomme huuhaalääketieteeseen ja luonnonparannukseen, vaikka emme tiedä oikeasta kansanlääkinnästä ja loitsutaidosta vähääkään. Miksi masennuksesta on tullut aikakautemme muotitauti ja millä oikeudella maksatamme tenniskyynärpäämme, golfin kuluttaman selkämme ja laskettelukipsimme työnantajalla ja sitä kautta veroja maksavalla kanssaihmisillämme. Milloin elämäntapa-anorektikko todella tarvitsee hoitoa ja onko tuberkuloosi aikoinaan ollut hyväksytty ja arvostettu tauti, kun sitä poti heikko, hoikka ja siro yläluokan taiteellinen nainen. Miksi kuoleminen on niin etäännytetty, että se muuttuu pelkäksi rituaaliksi ja jälkeen jääneiden riitelyksi perinnöstä.

Pahuudesta

Tai pahuus. Sodanjälkeinen sukupolvi piti lasta käytännössä lähtökohtaisesti ”tuhmana”, jos tämä ei osannut käyttäytyä ”oikein”, aikuisten haluamalla tavalla. Perisynti eli kaikkialla, Eevan syytä oli lankeemus ja pahinta oli ylpeys, auktoriteettien epäily ja kieltojen uhmaaminen. Takana eli ajatus herran pelosta. Jos eivät vanhemmat rankaisseet, kaikki näkevä isä taivaasta vahti lasta ja hoiti rankaisut omalla tavallaan – synti saa aina palkkansa.

Miksi pahikset ovat aina pahisten näköisiä? Roope Ankan rikkauksia havittelevat työläispukuiset karhukoplalaiset ovat ulkonäöltään pahisten näköisiä, Grimmin noita on noidan näköinen ja Batmanin vastustaja Joker se vasta inhottavan pahan näköinen onkin. Ja tietenkin vastaboolina sankarit. Tai hyvikset. Nehän vasta ongelma ovatkin. Suvakit, aktivistit, vegaanit, ateistit, viherpiipertäjät. Nehän vasta ovatkin tekopyhiä, teeskentelijöitä, sinisilmäisiä, hyvää tarkoittavia idiootteja, jotka ovat julkisesti ideologioiden käytettävissä, mutta mielessään kuitenkin inhoavat erilaisuuksia, syövät suljetussa piirissään kinkkua, ajelevat dieseldatsuneillaan salaa muilta. Jotain luurankoja heillä on oltava kaapissaan. Vai tunnemmeko vain heidän edessään moraalista alemmuutta, ovatko he kaikkitietävyydessään ja idealismissaan kuitenkin oikeassa?

Entä pahuuden massapsykologia. Leppä ei tätä termiä käytä, mutta miettii Adolf Eichmannin roolia juutalaisten massasurmassa. Oliko hän paha vai oliko hän järjestelmän osa? Miten totalitarismi voi syntyä, miksi Kiinan kommunismi söi viisikymmentä miljoonaa ihmiskohtaloa, miksi kansallissosialismista tuli hirviö, miksi Stalinia ei vaivannut kansalaistensa tuhoaminen? Miten luodaan massaliikkeet ja miten niitä hallitaan?

Assosiaationa voisi kysyä, mikä pistää nykyajan maailmanlopun ennustajat toimimaan, kuka ohjailee lasten mieltä heidän pelätessään maailman tuhoutuvan sykliseen ilmaston lämpövaihteluun, jos ei huomenna niin ainakin ylihuomenna. Massapsykologia ei perustele itseään, se vain kasvattaa vastaanottavaisen ihmisen mieltä hyväksymään liikkeellä olevat ajatukset kritiikittä. On oltava osa suurta liikettä, suurta ajatusta. Eikä kukaan uskalla olla erilainen ja kysyä miksi? Ja jos kysyy, saa otsaansa erilaisuuden leiman.

Stereotypiat oikean asian vastustajista ovat julmia, viholliskuvat tarjoavat massalle tunteen olla oikeanlainen vastakohtana nuo tai tuo erilainen. Kun käyttäytyy tavallisesti tai vain hiukkasen ”persoonallisesti”, vahvistaa massatunnetta ja on turvassa massan vihalta. Some ei pilkkaa eikä osoita sormella, jos et erotu. Mutta auta armias, jos epäilet vallitsevaa totuutta. Kun Saksa pommitettiin maan tasalle, se oli oikeutettu kosto, Japaniin pudotetut atomipommit tuomitaan ehdottomasti, vaikka ne surmasivat vähemmän ihmisiä kuin brittien ja amerikkalaisten massapommitukset. Kosovon pommitukset hyväksytään Balkanin kyseenalaisen rauhan vuoksi, samoin Syyrian siviilien tappaminen Isisin torjunnan nimissä. Kosto on oikeutettu ja uhrit kuolevat hyvän asian puolesta. Olivatko lapsensa surmannut Magda Göbbels tai atomipommin kehittänyt R. J. Oppenheimer läpeensä pahoja vai oliko heillä vain meistä muista eroava moraalikäsitys.

Kateudesta

”On kateutta, joka haluaa toiselta itselle ja kateutta, joka haluaa itselle samaa.” Tästä Leppä ei juuri jatka. Hänelle kateus on sitä, että jollakin on jotain, mitä itsellä ei ole. Siihen reagoimme pääsääntöisesti pahansuovasti, epäilemme rikkaamman saaneen omaisuutensa vääryydellä, naapurin uuden Mersun olevan epäoikeudenmukaisesti vaimon saamaa perintöä tai vähintään (mieluiten pienen) lottovoiton tulosta. Itse asiassa kateus kasvaa siitä, että me luulemme toisten kadehtivan sitä, mitä meillä on. Siksipä meidän on suojauduttava ja varjeltava omaamme.

Tästä olisi kirjoittajalla ollut lyhyt matka onnen käsitykseen. Käsitykseen siitä, että onnea on vain rajallinen määrä, Limited good. Onnen lisääminen tarkoittaa, että se on toiselta pois. Siksi onnen saaminen ja onnistuminen koetaan epäreiluksi ja onnistunutta kadehditaan. Mutta tietenkin kateus voi olla myös positiivinen asia. Kun naapurilla menee hyvin, voin itsekin yrittää samoilla konsteilla – katsotaanpa vaikka eteläpohjalaista pienyrittäjyyttä. Halutaan omin voimin saada itselle samaa. Kateus pistää hyvät voimat liikkeelle, ei vain pahoja toisen onnea vahingoittavia. Siinä on kateuden anatomia.

Luonnosta ja urbaanista

Kaupungissa ei ole luontoa. Kaupunkilaisuus on maaseutulaisuuden vastakohta. Lähiöissä asuu epäonnistuneita ihmisiä. Väittämiä, joita Leppä ei esitä, mutta jotka ovat sisällä teeseissä, joissa hän käsittelee nykypäivän elämää toisaalta kaupungeissa ja toisaalta maaseudulla.

Tähän ajatteluun luontaisesti kytkeytyy ajatus ihmisen ja luonnon suhteesta. Onko kaupungissa luontoa? Puistot ovat keinotekoisia alueita, joissa ei asuta. Lähiöiden metsät ovat asumatonta ryteikköä, hoitamatonta välimaata toisen lähiön välissä, jossa asustelevat vain urbaanit ketut ja asunnottomat.

Oikeaa kaupunkia Suomessa tapaa vain Helsingissä, jonka keskusta sekin on vain kaupallisen ja hallintokoneiston tyyssija. Oikeita kaupunkilaisia ovat Kruununhaan varakkaat leskirouvat ja Kallion hipsterit, joista edelliset kyllä käyvät huviloillaan kesäisin ja jälkimmäiset säännöllisesti etsimässä oikeaa kaupunkilaisuutta Nykistä tai Lontoosta – Berliini on tulossa muotiin.

Maalaisuutta on Ilomantsi tai ”Maalaismaisemaa en saata unohtaa”-popitkuvirsi tai linkolalainen elämäntapa, johon ei nykyihminen enää pysty. Pentti Linkola saa Lepän tekstissä huutia, hänen elämänfilosofiansa edellyttää luonnonvalintaa, pandemioita ilman torjuntaa ja riittävästi ihmispopulaatiota harventavaa sotimista.

Välimaastossa ovat asumalähiöt, kuusikymmenluvun ideologinen ratkaisu yrittää yhdistää maaltamuutto kaupunkilaisuuteen, tai raisiolaisuudet, urbaaneiksi pyrkivät identiteetittömät taajamat, ympäryskunnat ja -kaupungit, joihin on asetuttava keskustojen asuntojen kalleuden takia. Tähän liittyy asumisen ja samalla koko olemisen taipumus historiattomuuteen. Tärkeää on kaikki uusi, historia on vain mennyttä, joka kohdataan kirjallisuudessa (jos sitä edes luetaan), mutta ennen kaikkea television yksipuolisissa dokumenteissa ja jatkosarjoissa. Uutuus myy ja sitä ostetaan. Joka päivä on opittava käyttämään yhä uudempaa tekniikkaa, roikuttava mukana uusissa verkostoissa, ennen kuin ne muutamassa hetkessä muuttuvat vanhanaikaisiksi.

Jos historiallisuutta tarvitaan, sitä haetaan vaikka väkisin. Jo mainittu raisiolainen satelliittikaupunki hakee historiaansa ja kotiseutuidentiteettiään rautakautisesta kalmistostaan, kaikkialla muuallakin esiintyvistä kuppikivistä tai tarinasta Nallista ja Killistä. Asioista, joilla ei ole mitään tekemistä suomalaisittain suuren liikenneristeyksen kanssa, jonka identiteetti on kaupungin laidalla olevassa kauppakeskittymässä ja rehumyllyssä. Samaahan hakee Espoo vanhasta kartanokulttuuristaan, jonka asutus on jo jyrännyt alleen.

Maalaisromantiikka syntyi 1800-luvulla hyödyn ja valistuksen ajan jälkeen, ihannemaisemaa ja ihanne-elämää tarjosivat maisemamaalarit, kirjailijat ja säveltäjät sopivasti nationalismia aatteeseensa sisällyttäen. Ja toisinpäin. Missä sitten on luonto? Se on maanomistajilta ostetuissa maapalasissa, jotka olemme nivoneet yhteen kansallispuistoiksi retkeilyä varten tai luonnonpuistoiksi, joissa emme edes saa käyskennellä. Aito luonto alkaa olla kadonnut, juuri missään ei ole paikkaa, jossa ihmisen kirves ei olisi puun runkoon iskeytynyt tai lastu ylävirralta tontillemme ajautunut.

Berndt Lindholm: Maisema Hämeestä 1895. Taidesäätiö Meritan kokoelmat, Wikimedia Commons.

Meri saattaa olla aitoa, koskematonta luontoa, jos emme huomaa sen likaisuutta ja muovijätettä pinnan alla. Tai aava leikkaavaa laivan vanavettä. Kaikkialla on ihmisen jälki näkyvissä. Television ihmeellinen luonto on sekin vain otoksia jostain, joka saattaa olla olemassa kosketun luonnon lomassa. Tässä ajattelussa kirjailija olisi ehkä voinut hyödyntää enemmänkin sitä keskustelua, jota käydään käsitteiden luonnonmaisema ja kulttuurimaisema välillä.

Nuoruudesta

Jos urbaani on nuoruutta, on maalaisuus kaiketi sitten vanhuutta – tai iäkkyyttä. Urbaani pyrkii rakentamaan maailmankuvan alle kolmikymppisten tarpeisiin, he ovat ostavin asiakasryhmä. Heihin pyrkii epätoivoisesti samastumaan yli kolmekymppisten, mutta vielä viriilien ryhmä, joka pysyäkseen nuorena ostaa kaikkea, mitä heille nuoruuden pysyttämiseksi tarjotaan. Lopputavoitteena on ikuinen nuoruus ja samalla kammo vanhenemista kohtaan. Ikääntyvän idoli on Aira Samulin ja tavoite kaatua lopulta suorilta jaloilta, dementoitumattomana mielellään suoraan arkkuun.

Nuoruus elää kaikkialla, jopa ET – elämä takana -lehdessä, jossa harmaantuneet ikinuoret golfaavat, laskettelevat ja nauravat etelän matkallaan valkoisen tasaisiksi laitettuina hampaineen. Kaikkeen elämiseen yhdistyy uuden haku. Kun vapaa-aika on lisääntynyt arkirutiinien helpottuessa, kuluu se nyt sen täyttämiseen – tähän kaupallinen maailma tarjoaa kyllin mahdollisuuksia. On kiire. Ei saa pysähtyä. Vapaa-aika ei ole olemista, se on tyhjän etnografisen preesensin täyttämistä. Varsinaista vapaa-aikaahan on vain yksinäisillä, sairailla ja työttömillä.

Nuoruuteen yhdistetään myös poliittinen liberalismi. Joskin hieman väärin. Mutta nykyistä vihervasemmistoa pidetään liberaalina, kun taas hillitty konservatiivi edustaa taloudellista ajattelua ja realismia. Tässä Leppä hakee tarkoituksella tavallista kärkevämpää kärjistystä, liikutaanhan politiikan herkällä alueella. Mutta nostalgisuus, entiset hyvät ajat – joskin ehkä vaatimattomat – jolloin kaikki oli kunnossa ja arvot järjestyksessä, todella leimaa keskustelua, jota voidaan kutsua konservatiiviseksi, tai menneestä turvallisuutta hakevaksi. Liberaalisuuden muotisanan sijaan nouseekin tekstissä käsite radikaalisuus, joka sekin on kovin sävytteinen termi. 1970-luvun radikaalit itse asiassa olivat vasemmistolaisuudessaan kovinkin konservatiivisia yhteiskunnan muutospyrkimyksissään, ja sen ajan porvarinuoret popperilaisuudessaan hyvinkin radikaaleja – jopa yltiöliberaaleja.

Asta Leppä, kuva Esko Routama.

Sukupuolisuudesta

Sitten tullaankin setämiehen kannalta tulenaralle alueelle. Ehdottomaksi feministiksi itsensä luokitteleva Leppä lähtee hakemaan itseään tai naiseuttaan. Kun hän arkipäivässään kuitenkin joutuu kontaktiin miesoletetun kanssa, hän toteaa äänensä kirkastuvan normaalista matalasta oktaavia kirkkaammaksi ja olemuksensa muuttuvan jotenkin lapsenomaiseksi. Kun ja jos joku mies kritisoi häntä, hän ei iske vastaan vaan purskahtaa itkuun. Kuten yllä todettiin, hän ei uskalla kutsua tekstejään esseiksi, koska sellaiset ovat älykkäiden samettitakkisten miesten omaan genreä. Mikä panee hänet pukeutumaan ”nättiin” mekkoon ja punaamaan huulensa haastattelutilanteeseen tullessaan, miksi hän haluaa vapaaehtoisesti näyttää naisstereotyypiltä, miksi hän näyttää naiseudelta?

Onhan selvä, että sukupuolia on pääsääntöisesti kaksi – muut variaatiot jätetään tässä vaiheessa sivuun. Ruumiillisesti naisen ja mies eroavat toisistaan ja väitetään, että myös mentaalisesti. Miehen tulee olla uros ja naisen urokselle alistuvainen naaras, mies on suojelija ja ruoan hankkija ja vastaavasti nainen suojeltava, synnyttäjä ja ruoan syötäväksi laittaja. Toki on selvää, että mies- ja naisroolit ovat kulttuurisidonnaisia ja siksi muuttuvia. Siksipä nainen laittaa hurmaa huuliin, kajalia silmiin ja hajustetta kaulaan tavatessaan mahcomiehen, josta pursuaa hygieenisesti hajuton testosteroni, jalassaan uudelta tuoksuvat Camel-kengät.

Miksi sukupuolta esitetään? Lepälle kiharat, huulipuna ja helpeä hame edustavat pakkoa, mutta silti hän käyttää pakkoa tavatessaan itselleen tuntemattoman haastattelijan Turun Kirjamessuilla. Ollaanko taas stereotypioissa, samastumisen syndroomassa ja pakosta olla erilainen samanlainen. Onko takana kuitenkin vallitseva ajatus siitä, että olemalla – tai yrittämällä olla – nuori, kaunis ja sitä kautta seksuaalista valtaa käyttävä, saa jollain kollektiivisella hyväksytyllä tavalla yliotteen tuosta toisesta.

Entäpä sitten tämä ”miituu-kampanja”? Kun ystäväni lähetti tekstarin ja totesi, että jos häntä ei tuo mies olisi aikoinaan lähennellyt, ei nyt oltaisi naimisissa eikä kolmen lapsen vanhempia, hän nonsoleerasi kampanjan. Mutta ”miituu” rakentuukin oletukselle, että tuo toinen, siis ei ”mii”, on alkujaankin paha ja kaikki hänen toimensa tähtäävät ”miin” loukkaamiseen, alistamiseen ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Uhriutuminen oli äkkiä muotia ja muodissa mukana olivat kaikki, jotka sitä tarvitsivat. Vuosikymmenten kaunat nostettiin esiin, kunnes koko ”miituu” väljähti omaan mahdottomuuteensa. Mutta seksuaalisuuden kenttä muuttui kummalliseksi. Jokaista manööveriä tulee nyt harkita, kun kuitenkin ajan imussa kulkee edelleen ajatus vapaasta ja nautinnollisesta seksuaalisuudesta. Itse asiassa tämä ”miituu-kampanja” hajotti naisliikkeen ja osoitti, ettei feminismi voi olla universaali ideologia.

Reaktioita

Asta Lepän esseekokoelma on rankka. Ja samalla mielettömän kutkuttava. Yllä oleva teksti ei ole pelkkää referaattia Lepän tekstistä. Se on lähinnä reagointia niihin ajatuskuvioihin, joita mustavalkoisten kansien sisään on sälytetty. Joskus niskakarvat pystyssä kommentoin vaimolleni Astan ehdotteita ajatuskuvioiksi, joskus taas hykertelen löytäessäni esseistä itselleni sopivia argumentoinnin malleja. En lainkaan kadu, että kulutin luppoaikaani etelän auringossa Astaa tulkitessani. Ja kadulla kohtaamani ”töyssy”-maalaukset tekivät Sävyttömistä sanoista konkretiaa.

Tuskin koskaan pilaan lukemiani kirjoja vetämällä tekstisivujen marginaaliin viivoja kohtiin, jotka ovat herättäneet erityistä huomiot. Saati, että alleviivaisin neitseellistä kirjaa tai kirjoittaisin marginaaliin kommentteja. Nyt niitä löytyy. Olisikin mielenkiintoista antaa merkintäni Asta Lepälle tutustuttavaksi ja keskustella niistä ja koko Lepän ajatusmaailmasta oikein kunnolla ja julkisesti. Kirjamessujen puolituntinen, niin hyvä kuin se olikin, ei riittänyt.

Yksi kommentti artikkeliin “Feministi ja setämies

  1. Harmillinen väärinkäsitys.
    Perusuomalaisten lehden Suomen uutiset keskustelupalstoilla on viime päivinä (viikolla 20 -jne.) ollut esillä YLE:n liittyviä ”sensuurikirjoituksia” Ottamatta kantaa lajemmin itse asiaan tuon esille, että toimittaja, tietokirjailija Asta Leppään on kohdistettu osoittelevaa kirjoittelua, koska hänen todetaan nimenneen itsensä ”ehdottomaksi feministiksi”. Haluan ottaa kontolleni tuon ilmaisun, koska kirjoitin kirja-arvostelun Agricolaan Lepän hienosta kirjasta: Sävyttömät sanat. Kun vastakkainasettelut saivat vallan. (Kirjapaja, 2017). Käytin siinä termiä ”ehdoton feministi”. Minulle tuo termi tarkoittaa samaa kuin ”eittämätön, tinkimätön, järkkymätön, vilpitön jne. ”, mutta myös käsitteitä ”erinomainen, lyömätön”. Se kulkee rinnan käsitteen ”ehdottomasti feministi”, joka taas minun semanttisessa korvassani tarkoittaa käsitteitä ”kiistaton ja kiistattomasti”. Nämä termien selitykset saadaan eri sanakirjojen termiselityksistä. Suomen uutisten ja muiden asiaan puuttuneiden olisi syytä olla liikaa herkistymättä kriitikon kirjoittaman tekstin semantiikasta, jos heillä ei ole tekstianalyysiin riittävää kyvykkyyttä. Aiheetta enempään. Lassi Saressalo

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *