Globaalin julkisuuden ja demokratian rakentajat

Tuomas Ylä-Anttila kartoittaa helposti lähestyttävässä väitöstutkimuksessaan suomalaisen globalisaatiokriittisen liikkeen toimintaa 2000-luvun alkuvuosina. Ylä-Anttila analysoi liikettä osana sekä kansallisia järjestötoiminnan perinteitä että ylikansallisia kansalaisaktivismin verkostoja. Tutkimuksessa korostuu yhteiskunnallisten liikkeiden rooli demokraattiseen päätöksentekoon olennaisesti kuuluvan julkisen keskustelun rakentajina.

Ylä-Anttila, Tuomas: Politiikan paluu. Globalisaatioliike ja julkisuus. Vastapaino, 2010. 269 sivua. ISBN 978-951-768-323-4.

Työväenluokan hukattua roolinsa historiallisena subjektina 1900-luvun jälkipuoliskolla yhteiskuntatutkimus on kiihkeästi etsinyt uutta kollektiivista toimijaa, joka toteuttaisi vasemmiston utopiat. Reaalisosialismin romahtamisen yhteyteen ajoittuneet julistukset historian lopusta ja suurten kertomusten kuolemasta ehtivät jo saada tehtävän vaikuttamaan toivottomalta, kunnes Etelä-Meksikon zapatistien vuonna 1994 julistama glokaali kapina uusliberalistista globalisaatioprojektia vastaan onnistui uudelleen sytyttämään vasemmistolainen mielikuvituksen. Viidessä vuodessa kamppailu toisenlaisen maailman puolesta oli levinnyt pohjoisen metropoleihin, ja vuosituhannen vaihteessa muun muassa Seattlessa, Genovassa, Prahassa ja Göteborgissa todistettiin massiivisia mielenosoituksia. Pian myös kapitalismikriittiset teoreetikot Immanuel Wallersteinista Stephen Gilliin ja David Harveysta Michael Hardtiin ja Antonio Negriin näkivät globalisaatiokriittisessä kansalaisliikkeessä uuden vallankumouksellisen subjektin.

Väitöskirjassaan Politiikan paluu. Globalisaatioliike ja julkisuus sosiologi Tuomas Ylä-Anttila tarkastelee näitä samoja vuosituhannen vaihteen tapahtumia mutta ottaa niihin edellisistä poikkeavan näkuml;kulman. Tässä teoksessa globalisaatiokriittinen liike ei tee vallankumousta eikä kuoppaa koko kapitalistista maailmanjärjestelmää sellaisena kuin sen tunnemme. Liiketutkimuksen ja julkisuusteorian lähtökohtiin nojaava Ylä-Anttila esittelee liikkeen sen sijaan globaalin demokratian rakentajana ja politiikan palauttajana politiikkaan. Eivät vähäpätöisiä tehtäviä nämäkään. Samalla sekä globalisaatioliikkeen että tutkimuksen itsensä harteille lankeavat varsin mittavat odotukset: mitä 2000-luvun alussa oikeastaan tapahtui ja miten liikkeen historiallista merkitystä pitäisi arvioida?

Ylä-Anttilan katsannossa globalisaatioliikkeen positiivinen yhteiskunnallinen panos demokratian ja julkisen keskustelun rakentajana on seurausta poliittisten liikkeiden toiminnan perinteisestä suuntautumisesta nimenomaan julkisuuteen. Liikkeet tuovat uusia yhteiskunnallisia ongelmia ja poliittisia vaatimuksia julkisen harkinnan piiriin, ja tällä on demokraattista keskustelua edistävä vaikutus. Globalisaatioon kriittisesti suhtautunut kansalaisliike onnistuikin Ylä-Anttilan mukaan paitsi tuomaan aikakautta keskeisesti määrittäneen muutosprosessin osaksi julkista keskustelua myös politisoimaan siihen liittyviä kansallisia ja ylikansallisia päätöksiä. Lisäksi, koska sekä globalisaatioliikkeen toiminnan muodot että sen käyttämät viestintävälineet ylittivät kansallisvaltioiden rajoja, liike oli osaltaan mukana istuttamassa globaalin julkisuuden ja demokratian versoja.

Tästä globalisaatioliikkeen toimintaa leimaavasta ylikansallisesta verkostoitumisesta huolimatta Ylä-Anttila keskittyy tutkimuksessaan pääosin liikkeen suomalaisiin toimijoihin ja toimintamuotoihin. Tutkija perustelee valintaansa henkilökohtaisen havainnointinsa myötä vahvistuneella käsityksellä siitä, ”että globaaleillakin foorumeilla kehiteltyjä ajatuksia viedään usein eteenpäin kansallisten kanavien kautta” (s. 14). Yhtenä tutkimuksen keskeisistä metodologisista päätelmistä voidaankin pitää sitä, että kansallinen säilyy tärkeänä viittauspisteenä myös ylikansallisten liikkeiden tutkimuksessa. Samalla rajaus tutkimuskohteen jäsentämien toimijoiden kansallisuuden perusteella tarjoaa mahdollisuuden analysoida toimintaa osana suomalaisen kansalaistoiminnan historiallista jatkumoa.

Ylä-Anttila katsoo globalisaatioliikkeen olleen Suomessa pitkälti globaalin pohjoisen ja etelän väliseen solidaarisuuteen suuntautuneiden kehitysyhteistyö-, asiantuntija- ja tutkijaorganisaatioiden muodostama kokonaisuus. Käytännön toimintaa hän avaa muun muassa Network Institute for Global Democratization -asiantuntijaverkoston, Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen ja Attac-järjestön  tarjoamien esimerkkien kautta. Lisäksi liikkeeseen kuului suoraan toimintaan keskittynyt puoli eli niin sanotut valkohaalarit, jotka matkustivat kansainvälisiin suurmielenosoituksiin ja organisoivat kotimaassa mm. kuokkavierasjuhlia sekä Smash Asem -mielenosoituksen. Sen sijaan ammattiyhdistysliike ja kirkolliset järjestöt jäivät lähes kokonaan sivuun toiminnasta toisin kuin monessa muussa maassa. Tutkija arvelee tämän johtuvan erityisesti täkäläisen ay-liikkeen vahvasta institutionaalisesta asemasta: suorien poliittisten vaikutuskanaviensa takia ay-liike ei kokenut tarpeelliseksi ajaa agendaansa globalisaatioliikkeen kautta.

Ylä-Anttila tulkitsee globalisaatioliikkeen asettuneen osaksi suomalaisen kansalaistoiminnan traditiota mutta pyrkineen toisaalta tietoisesti tuomaan poliittiseen kulttuuriin muutosta ja uusia sävyjä. Vaikka toimintaa siis leimasivat suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluva rauhanomaisuus ja dialogihakuisuus, mukaan tuotiin myös uudenlaisia suoran toiminnan muotoja. Suora toiminta herättikin varsin paljon julkista huomiota, mutta samalla se vieraannutti ay-toimijoita ja poliittisia puolueita liikkeestä. Toisaalta globalisaatioliikkeessä pyrittiin myös tietoisesti välttämään sen puoluepolitisoitumista. Esimerkiksi Attac päätti Ylä-Anttilan mukaan hyväksyä jäsenikseen ainoastaan yksityishenkilöitä pyrkiessään välttämään joutumasta 1970-luvun järjestötoiminnasta tutun puolueisiin sitoutuneiden toimijoiden valtaustaktiikan kohteeksi.

Analysoidessaan globalisaatioliikkeen suomalaista järjestäytymistä Ylä-Anttila pyrkii huomioimaan myös liikkeen ylikansallisia ulottuvuuksia. Hän huomauttaa yhteiskunnallisten liikkeiden olevan synnynnäisesti kansainvälisiä; myös suomalaiset liikkeet ja yhdistykset 1800-luvulta lähtien ovat käytännössä kaikki olleet tuontitavaraa. Globalisaatiokriittinen liike asettuu näin osaksi poliittisen kansalaistoiminnan pitkää linjaa, jossa aatteet ja toimintamuodot on lainattu ulkomailta. Yhtenä tutkimusta ohjaavana julkilausuttuna ongelmana onkin, ”miten kansallisen ja globaalin suhde jäsentyy uudelleen 2000-luvun globalisaatioliikkeessä” verrattuna aiempiin liikkeisiin (s. 31). Analyysin perusteella uutta ovat lähinnä tietyt toiminnan organisoitumisen ylikansalliset muodot sekä poliittisten vaatimusten kohdistuminen kansallisten hallitusten ohella ylikansallisiin instituutioihin, kuten Maailman kauppajärjestöön ja Kansainväliseen valuuttarahastoon, sekä monikansallisiin yrityksiin.

Kansalaistoiminnan yhtä aikaa kansallisen ja ylikansallisen luonteen pohtimisen lisäksi Politiikan paluu pyrkii arvioimaan, mitä globalisaatioliike sai aikaan ja miten sen tavoitteet välittyivät julkisuuteen ja poliittiseen päätöksentekoon. Ylä-Anttila hakee tähän vastausta kahdella tavalla. Hän tarkastelee Suomen hallituksen vuonna 2001 käynnistämää Helsinki-prosessia, joka kokosi yhteen poliittisia päättäjiä, yritysmaailman edustajia ja kansalaisjärjestöjä laatimaan yhteistä reilun globalisaation ohjelmaa. Lisäksi hän analysoi globalisaatioliikkeen ja sen vaatimusten näkymistä Helsingin Sanomien globalisaatiokirjoittelussa vuosina 1999-2005. Ylä-Anttila avaa käyttämänsä tutkimusmenetelmät ihailtavan seikkaperäisesti ja selkokielisesti, ja analyysin argumentointia on helppo seurata. Tämä antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä myös tutkijalle vastakkaisia tulkintoja tuloksista.

Tutkimuksen johtopäätökset ovat voittopuolisesti optimistisia. Helsinki-prosessi osoittautuu varsin onnistuneeksi dialogin muodoksi kansalaisyhteiskunnan verkostojen ja politiikkaverkostojen välillä: monet globalisaatiokriittisen liikkeen tärkeänä pitämät teemat välittyivät prosessin ansiosta edustuksellisen politiikan piiriin. Ylä-Anttila pitääkin Helsinki-prosessin kaltaisia julkisuuden muotoja hyvänä tapana lisätä poliittisen päätöksenteon refleksiivisyyttä eli tietoisuutta laajemmasta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Lehtiaineiston analyysi puolestaan antaa Ylä-Anttilalle aiheen päätellä, että ”liike (…) onnistui politisoimaan uusliberalismin ja globalisaation, kyseenalaistamaan vallitsevan politiikan suunnan ja palauttamaan politiikan julkisen keskustelun tasolla” (s. 215). Optimistisia arvioita selittänee osaltaan tutkimusta jäsentävä lähtökohta, joka ohjaa tulkitsemaan globalisaatioliikettä nimenomaan poliittisia vaihtoehtoja artikuloivana ja demokraattista julkisuutta rakentavana toimijana.

Historiallisena analyysina Politiikan paluu herättää kuitenkin kysymyksiä liikkeen merkityksestä. Ylä-Anttilan argumentin mukaan globalisaatioliikkeen saavutuksia on tarkasteltava suhteessa 1990-lukua hallinneeseen uusliberalistiseen ideologiaan, joka pyrki epäpolitisoimaan julkista keskustelua ja vahvisti ajatuksia vallitsevan politiikan vaihtoehdottomuudesta. Uusliberalismia vastaan hyökännyt globalisaatioliike onnistui murtamaan vaihtoehdottomuuden harhan, ja osoituksena tästä Ylä-Anttila pitää Helsingin Sanomien globalisaatiokirjoittelussa ilmeneviä erilaisia poliittisten vaateiden ”moraalisen oikeuttamisen maailmoja”. Toisaalla hän itsekin antaa ymmärtää, että erilaisia moraalisen oikeuttamisen tapoja voidaan analysoida käytännössä mistä keskustelusta tahansa. Onkin luultavaa, tarkasteltaessa samalla tavalla vaikkapa 1990-luvun sosiaaliturvan leikkauksista tai EU-jäsenyydestä käytyjä julkisia debatteja voitaisiin löytää aivan vastaavia merkkejä uusliberalismin politisoitumisesta. Jää siis varsin kyseenalaiseksi, missä määrin ”politiikan paluu” oli juuri globalisaatioliikkeen ansiota ja oliko politiikka tässä mielessä koskaan kadonnutkaan.

On myös kyseenalaista, miten paljon todellista vaikutusvaltaa globalisaatioliikkeellä oli 2000-luvun alun poliittisessa päätöksenteossa. Tässä suhteessa Helsinki-prosessin laajemman merkityksen punnitsemista vaikeuttaa se, että Ylä-Anttila rajaa analyysinsa globalisaatioliikkeen ja Helsinki-prosessin tuottamien dokumenttien vertailemiseen mutta jättää tarkastelematta Suomen hallituksen linjauksia. Näin jää epäselväksi, mitä konkreettisia vaikutuksia Helsinki-prosessin puitteissa käydyllä dialogilla oli Suomen kauppa- ja kehityspolitiikkaan. Avainministerien nihkeä suhtautuminen esimerkiksi kansainväliseen valuutanvaihtoveroon läpi 2000-luvun viittaisi siihen, että presidentti Halosen ja ulkoministeri Tuomiojan vetoavusta huolimatta globalisaatioliike sai Suomessa heikommin vaatimuksiaan läpi poliittisella agendalla kuin monessa muussa Euroopan maassa.

Kokonaisuutena Politiikan paluu on kiinnostava näkökulma globalisaatioliikkeen toimintaan ja merkitykseen julkisuuden ja demokratian rakentajana. Tutkimuksen johtopäätöksiä voi pitää paikoitellen tarpeettoman optimistisina, mutta sen perusväittämään on helppo yhtyä: yhteiskunnallisen liikkeen tehtävänä on nostaa julkiselle agendalle keskustelunaiheita, ja tässä globalisaatioliike onnistui. Ilman sitä globalisaatiokeskustelua tuskin olisi tässä mittakaavassa käyty eikä globalisaatio olisi, tämänkään vertaa, politisoitunut. Ylä-Anttilan tutkimustapaa voi luonnehtia kriittisen sijaan kuvaavaksi ja analyyttiseksi. Hän pyrkii selittämään, miten sosiaalisten toimijoiden rakenteellinen asema, historiallinen tausta ja yhteiskunnallinen konteksti määrittävät niiden toimintaa ja yhteiskunnallista ”funktiota”. Tässä mielessä tutkimus tuottaa kritiikin sijaan rohkaisevia johtopäätöksiä sosiaalisten liikkeiden mahdollisuuksista ja roolista demokraattisen julkisuuden rakentajina.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *