Haalentajilta apua paniikkiin

Toimittaja Matti Virtanen pyrkii teoksessaan hillitsemään yksinkertaistuksien ja pessimismin hallitsemaa ilmastonmuutoskeskustelua. Tutkijoiden haastatteluihin perustuva kirja tuo esiin ilmastotutkimuksen hankaluudet ja kiistat niin kutsutun "97%:n konsensuksen" sisällä. Tuloksena on varsin toimiva tietokirja, joka keskittyy enemmän tiedon tuottamisen käytäntöihin kuin pelkkiin tutkimustuloksiin.

Virtanen, Matti: Ilmastopaniikki - Hoito-opas. Docendo, 2019. 408 sivua. ISBN 978-952-291-614-3.

Toimittaja Matti Virtanen on tullut vuosien varrella tutuksi niin sanotusti valtavirtamediasta poikkeavalla suhtautumisella ilmastonmuutokseen. Ilmastopaniikki – Hoito-opas -teoksellaan Virtanen pyrkii omien sanojensa mukaan tuomaan lisää sävyjä mustavalkoiseen ilmastonmuutoskeskusteluun.

Alarmististen puheiden siivittämä keskustelu on johtanut paniikkiin ja paniikissa on tapana tehdä huonoja päätöksiä. Lääkkeeksi tarjotaan niin sanottujen haalentajien ääntä. Nämä ovat tutkijoita, jotka eivät kiistä ilmastonmuutosta, mutta eivät jaa kaikkia valtavirran näkemyksiä ongelman suuruudesta ja kiireellisyydestä. Keskustelun edistäjänä Virtasen teos valitettavasti tuskin toimii. Sen verran tuimaa on ajoittain kritiikki toimittajia, Ilmatieteen laitosta ja muita valtavirran toimijoita kohtaan. Tietokirjana ilmastonmuutoksesta ja sen tutkimuksesta Ilmastopaniikki sen sijaan on varsin mainio ja tarpeellinen lisä suomenkielisten ilmastonmuutosta käsittelevien teosten joukkoon.

Teos selventää ilmastotutkimuksen koukeroita

Virtasen teos perustuu pääasiassa tutkijoiden haastatteluihin, mutta mukana on myös kirjoittajan omia näkemyksiä. Heti aluksi on todettava, että paljon puhuttuja ilmastonmuutoksen kieltäjiä teoksesta ei löydy. Lämpenemiseen tuntuvat uskovan kaikki ja päästöistäkin halutaan eroon, vaikka näkemykset asian kiireellisyydestä vaihtelevat.

Maapallon keskilämpötilan eri rekonstruointeja viimeisten 2000 vuoden ajalta. (Wikipedia, CC BY-SA 3.0 )

Teoksessa haastateltavat noin parikymmentä asiantuntijaa eri maista ovat pääasiassa eri alojen veteraanitutkijoita, joita yhdistää enemmän tai vähemmän skeptinen suhtautuminen valtavirran ilmastotutkimukseen ja politiikkaan. Mistään yhtenäisestä joukosta ei voi kuitenkaan voi puhua. Virtanen ei tätä asiaa peittele, vaan oikeastaan korostaa, miten tutkijat ovat eri mieltä toistensa kanssa ja suhtautuminen esimerkiksi hallitustenvälisen ilmastonmuutospanelin (IPCC) toimintaan vaihtelee. Tutkijoiden lisäksi haastateltaviin kuuluu muutamia energiapolitiikan asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka tuovat esiin näkemyksiä nykyisen ilmastonmuutoksen torjunnan ongelmista.

Haastatteluosiot on toteutettu erittäin hyvin ja tekevät teoksesta omanlaisensa verrattuna muihin ilmastonmuutosta käsitteleviin tietokirjoihin. Virtanen kirjoittaa keskustelut auki helposti luettavaan muotoon, eikä onneksi juurikaan käytä kuivaa kysymys-vastaus tyyliä, jolla on pilattu monta kirjaa. Lisäksi nämä osiot ovat jonkinlainen haastattelun ja henkilökuvan yhdistelmä, joissa kerrotaan tutkijoiden työstä ja tieteenalojen käytännöistä. Vaikka olisi mitä mieltä ilmastonmuutoksesta, nämä osiot tarjoavat mielenkiintoista luettavaa luonnontieteilijöiden kenttätyön sudenkuopista ja ilmastotutkimuksen toivottomalta näyttävästä monimutkaisuudesta.

Mitä voidaan tietää ja miten?

Faktojen ja tutkimustulosten suoltamisen sijaan on välillä virkistävää kuulla näkemyksiä siitä, mitä ylipäänsä voidaan tietää ja minkälaisella varmuudella. Ilmastonmuutoskeskusteluissa on nimittäin valitettavan usein tapana puhua vain tutkimusten tuloksista ja niistäkin yksinkertaistavasti, mikä saa keskustelun jäätymään niin sanottujen vaihtoehtoisten faktojen mittelöön. Ilmastopaniikki-teoksen haastatteluosioissa sen sijaan paneudutaan tutkimuksen tekemisen ongelmiin, epävarmuuksiin ja erilaisiin näkemyksiin luotettavasta tiedosta.

Merentutkijoilla, geologeilla, avaruusfyysikoilla, metsientutkijoilla ja meteorologeilla on käytössään erilaisia tiedon tuottamisen tapoja, joiden sovittaminen yhteen ei näytä olevan yksinkertaista. Keskittyminen enemmän tieteellisen tiedon tuottamiseen voisi tehdä yleisemminkin hyvää populaarille tiedekeskustelulle.

Pelkkää leppoisaa tieteen tekemisen kuvausta haastattelut eivät kuitenkaan ole, sillä tutkijoilla on myös jonkin verran risuja jaettavana. Näitä saa erityisesti hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC, jota syytetään muun muassa epäkorrekteista käytännöistä, valta-aseman väärinkäyttämisestä ja kriittisten tutkimusten huomiotta jättämisestä. Myös paneelin pätevyyttä pidetään kyseenalaisena, sillä monet näkevät sen enemmänkin ympäristöaktivistien kuin tutkijoiden järjestönä. Historioitsijan näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen kritiikki kohdistuu IPCC:n tapaan vaihdella esiteollisen ajan määrittelyä raportista toiseen. Viimeisimmässä raportissa esiteollinen aika määritetään ajanjaksoksi 1850-1900, mikä luonnollisesti herättää hieman hämmennystä.

Henry G. Gastineau: Nantyglon rautatehdas Walesissa 1820-luvulla, Amgueddfa Cymru, National Museum Wales.

Keskeisin kritiikki kohdistuu kuitenkin IPCC:n ja ylipäänsä valtavirran ilmastotutkimuksen tapaan korostaa ihmisen tuottaman hiilidioksidin osuutta nykyisessä ilmaston lämpenemisessä muiden tekijöiden kustannuksella. Tästä kritiikistä saa osansa myös Suomen Ilmatieteen laitos ja erityisesti sen entinen johtaja, nykyinen Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas.

Tutkijoiden mukaan valtavirtaa edustavat ilmastotutkijat eivät hyväksy eriäviä näkemyksiä ja vähättelevät muiden tieteenalojen merkitystä ilmastonmuutoksen selittämisessä. Ongelmana nähdään myös koko tutkimuskentän politisoituminen niin, että valtavirrasta eroavia tutkimustuloksia on vaikea julkaista ja mihinkään ei saa rahoitusta ilman mainintaa ilmastonmuutoksesta.

Median kärjistykset polarisoivat keskustelua

Medialle ei myöskään juuri kiitoksia jaella, sillä Virtanen ja monet haastateltavat kritisoivat toimittajien tyyliä kärjistää keskustelua kieltäjiin ja valtavirtaan. Kuten Virtanen toteaa, hän ja kaikki kirjan haastateltavat kuuluvat siihen 97% konsensukseen, johon skeptikkoja kumottaessa usein viitataan. Virtasen mukaan tämän konsensuksen sisällä on monia merkittäviä ja valideja kysymyksiä, joista pitäisi voida keskustella ja joista tarvitaan lisää tietoa. Toimittajilla on kuitenkin tapana tukeutua yksinkertaiseen konsensuksen ideaan ja korostaa niin sanotusti oikeiden ilmastotutkijoiden merkitystä yli muiden tieteenalojen.

Ilmastopaniikki-teoksen sanoma saattaa muistuttaa tupakkatehtailijoilta tutuksi tullutta epävarmuuden kaupittelua. Virtasen haastattelemat energiapolitiikan asiantuntijat eivät kuitenkaan vanno fossiilisten polttoaineiden nimeen tai kehota jatkamaan toimintaan ”business as usuall”. Sen sijaan he osoittavat, että monet hyväntahtoiset, mutta lyhytnäköiset poliittiset ratkaisut ovat itseasiassa lisänneet ilmansaasteita tai aiheuttaneet hyötyynsä nähden kohtuutonta vahinkoa. Näistä mainittakoon lämmityskustannusten nousu Iso-Britanniassa, mistä on erään haastateltavan mukaan ollut merkittävää vahinkoa pienituloisten terveydelle ja hyvinvoinnille sekä mittava metsien kaataminen tuulivoimaloiden tieltä Saksan Hessenissä.

Energiapolitiikkaa vaivaa haastateltavien mukaan sama polarisoituminen kuin ilmastonmuutoskeskustelua. Kriittiset äänet leimataan ”denialisteiksi” tai ”ExxonMobilin kätyreiksi” ja toisaalta vihreää lobbausta uusiutuvien energiaratkaisujen puolesta ei epäile kukaan. Kuten eräs haastateltavista toteaa, ”ilmastotieteen johtopäätöksistä ei seuraa tietynlaista energiapolitiikkaa”.

Viimeisen dramaattisen puheenvuoron saa Vihreä valhe -teoksen kirjoittaja epidemiologian dosentti Mikko Paunio, jonka mukaan IPCC:n suositukset merkitsevät köyhille maille ”tietä helvettiin”. Paunion mukaan ilmansaasteita pyritään vähentämään hinnalla millä hyvänsä ja samalla ympäristöterveys unohdetaan. Paunion sanoma muistuttaa sellaisia kriittisiä ääniä kuin Hans Rosling ja Björn Lomborg, jotka ovat pitkään korostaneet köyhyyden poistamisen keskeistä merkitystä myös ympäristön suojelussa. Paunio on kuitenkin optimisti: köyhät maat eivät ilmeisesti aio noudattaa IPCC:n suosituksia. Virtanen päättää teoksen toiveeseen, että ilmastopaniikki ei tallaisi alleen muita tärkeitä tavoitteita, kuten luonnon monimuotoisuuden vaaliminen, köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen, kansanterveys ja väestönkasvun hillintä. Tätä toivomusta voisi pitää koko teoksen keskeisenä pointtina.

Ikkuna ilmastotutkimuksen maailmaan

Kokonaisuudessaan Ilmastopaniikki on varsin helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Virtanen kirjoittaa tarkasti ja asiallisesti huolimatta varsin selkeästä vastakkainasettelusta. Ansioksi voi myös lukea Virtasen tyylin tuoda esiin asioihin liittyvän epävarmuuden myös skeptikkojen näkemyksissä, mikä tuo tasapuolisuutta ja uskottavuutta. Loppua kohden teos alkaa hieman toistaa itseään, kun keskeisimpiin ilmastotutkimuksen kiistoihin palataan yhä uudelleen.

Suurimmaksi puutteeksi näkisin kuitenkin valtavirtatutkimuksen käsittelyn. Haastateltavien joukkoon kuuluu kyllä Ilmatieteen laitoksen tieteellinen johtaja Ari Laaksonen, joka Virtasen mukaan on otettu tasapuolisuusperiaatteen mukaisesti edustamaan niin sanottua ”virallista totuutta”. Laaksosen haastattelu on kuitenkin varsin suppea ja ennen kaikkea tyyliltään erilainen kuin muiden tutkijoiden. Häneltä ei saada samanlaista tutkimusperinteen ja menetelmien kuvausta, vaan Laaksonen joutuu melkoiseen piinapenkkiin vastaamaan IPCC:n raporteista ja Ilmatieteenlaitoksen näkemyksistä. Tästä johtuen ne menetelmät ja näkemykset, joihin niin sanottu virallinen totuus perustuu, jäävät vain epämääräisiksi kuvauksiksi järeistä tilastollisista menetelmistä. Sama toistuu teoksen liitteenä olevassa Ilmatieteen laitoksen johtajalle osoitetussa kyselyssä.

Teoksen mediatiedotteessa todetaan, että haalentajia tarvitaan tuomaan suomalaiseen keskusteluun faktoja. Helsingin yliopiston meteorologian professori Timo Vesala taas on ilmoittanut löytäneensä kirjasta yli 70 asiavirhettä. Faktat ottavat siis jälleen yhteen. Terve epäilys on suotavaa, eikä teoksen asiantuntijoita luonnollisesti tule kritiikittömästi uskoa, mutta itse en lukisi teosta niinkään ilmastofaktojen tuojana, vaan enemmänkin ikkunana ilmastotutkimuksen maailmaan. Tutkijoiden haastatteluja lukiessa huomaa hyvin, että heidän mielipiteensä eivät suinkaan perustu tiettyihin faktoihin tai tutkimustuloksiin, jotka voitaisiin kumota toisilla tutkimuksilla. Sen sijaan taustalla on usein perustavanlaatuinen näkemys luonnosta, sen toiminnasta ja mahdollisuuksista saada siitä tietoa. Myönnettäköön, että tämä ei välttämättä ole ollut Virtasen pointti, mutta itse pidän tätä teoksen parhaimpana antina.

Vaikka Ilmastopaniikki saattaa herättää epäluuloja, en pitäisi teosta erityisen radikaalina. Virtasen teos on asiallinen lisä ilmastonmuutosta käsitteleviin tietokirjoihin, jotka itseasiassa sortuvat usein melkoisen dramaattiseen esitystapaan.

Yksi kommentti artikkeliin “Haalentajilta apua paniikkiin

  1. Olisiko kuitenkin niin, että pidemmällä tähtäyksellä määrätietoinen toiminta ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi olisi parempaa terapiaa ilmastopaniikkiin kuin ilmastonmuutoksen vähättely. Toimintaterapiaa! https://kunnasblog.wordpress.com/2019/04/04/toivontaytteista-toimintaterapiaa-ymparistoahdistukseen/

    Köyhiin maihin vetoaminen taas on jo suoranaista itsepetosta, he ovat aiheuttaneet murto-osan kasvihuonekaasupäästöistä, mutta joutuvat kärsimään pahiten sen haitoista! https://phys.org/news/2014-07-cumulative-carbon-dioxide-emissions.html

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *