Toimittaja Jukka Pääkkösen kirjoittama teos Horisontissa reilumpi maailma – Solidaarisuus-järjestön matka sissiliikkeiden tukijasta naisten ja tyttöjen puolustajaksi sisältää koko Solidaarisuus-järjestön 50-vuotisen historian alkuhämäristä näihin päiviin saakka kirjoittajan tulokulmasta. Tämän valikoivan esitystavan kirjoittaja ansiokkaasti myöntää heti teoksensa alkusanoissa. Kirjan alkuluvuiksi kirjoittaja on halunnut sijoittaa neljä ulkomaista henkilökuvaa sitomaan tarkasteltavan järjestön ideologisen pohjan tiettyihin henkilöihin ja tapahtumiin. Nelikkoon kuuluvat paremmin tunnetut Ruotsin pääministeri Olof Palme sekä Etelä-Afrikan presidentti Nelson Mandela, mutta myös suurelle yleisölle tuntemattomammat Guinea-Bissaun ja Kap Verden itsenäisyystaistelun johtaja Amílcar Cabral ja Mosambikin vapautusrintamaa 1962–1969 johtanut Eduardo Mondlane.

Henkilökavalkadin jälkeen kirja etenee paljolti kronologisesti tarkastellen kansainvälistä tilannetta kehittyvissä maissa ja sitoen siellä tapahtuneet muutokset ja tilanteet osaksi suomalaista keskustelua. Tuon keskustelun tueksi sosiaalidemokraattisen puolueen toimijat perustivat Solidaarisuus-järjestön 1960- ja 1970-lukujen taitteessa tukemaan ideologisesti ja poliittisesti vasemmalla olleita vapautusliikkeitä, sekä rahoittamaan demokratian ja rauhan kehitystä maailman kriisipesäkkeissä. Kirjan kronologiaa suosittaa myös avunkohteiden vaihtuvuus ja tarpeiden vaihtuminen ajan kuluessa ja kansainvälisen tilanteen muuttuessa.

Teos eteneekin paljolti loogisena tapahtumat ja toiminnan sitovana kertomuksena aina 1980-luvun alkuun saakka. Sen jälkeen toiminnan kuvaus kokee inflaation ja varsinainen järjestötoiminta korvautuu korostuneella kuvailulla kansainvälisistä ja Suomeen vaikuttaneista tapahtumaketjuista, joita ei riittävästi pyritä sitomaan kirjan varsinaiseen aiheeseen.

1980-luvun tarkasteluun tultaessa kirjan keskiössä on välillä liiaksikin ympäröivä maailma. Aivan kuin Pääkkösen mielestä konteksti ja sen luominen (ja jopa muistelu) selittäisi paremmin tarkasteltavan Solidaarisuus-järjestön toimintaa kuin sen oman toiminnan esittely ja arviointi aikalaisnäkökulmasta. On ymmärrettävää, että tuntemattomamman aihealueen ja tapahtumien taustoitus on paikallaan, mutta esimerkiksi Nicaraguan poliittisen historian ja valtasuhteiden ulkoisten vaikutteiden kuvailu 1970-luvulta tähän päivään täyttää lähes viidenneksen kirjasta ja nivoutuu puutteellisesti kirjan pääkohteena olevaan Solidaarisuus-järjestöön, vaikkakin maa olikin vuosikymmeniä yksi järjestön pääkehityskohteita. Aiheen olisi voinut esittää tiivistetymmin ja sitoen sen paremmin järjestön toimintaan sekä päätöksentekokulttuuriin.

Virkistävä näkökulma kehitysyhteistyöhön

Pääkkösen kirja lähestyy kehitysyhteistyötä ja pohjoinen–etelä-suhteita hyvin virkistävästä näkökulmasta. Solidaarisuus-järjestön toiminta sidotaan tiukasti siihen vaikuttaneisiin kansainväliseen ja ylikansallisiin muutosvirtoihin niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Pääkkönen ei kirjassaan silti painota toiminnan tuloksia ylenpalttisesti ja yritä niiden kautta todistella järjestön tai sen tekemän toiminnan merkitystä. Antoisinta kirjassa onkin juuri kehittyvillä alueilla tapahtuneiden muutosten aiheuttamat reaktiot järjestössä ja sitä seurannut toiminta, vaikkakin varsinainen järjestön päätöksenteko jääkin paljolti piiloon.

Muutamissa kohdin Pääkkönen nostaa esille myös järjestön sisäisen keskustelun toiminnan perusteista ja asennoitumisesta kansainvälisiin asioihin. Hedelmällistä onkin lukea sosiaalidemokraattisen järjestötoimijakentän jakolinjasta, jossa sotilaallisten järjestöjen tukeminen ja lahjoitettavan avun käyttötarkoitukset herättivät eniten keskustelua. Tietyllä tapaa kilpailleet kannat ja vastavuoroinen vastustus luovat synteesin, jonka Pääkkönen kursii järjestön toiminnan kannalta murroskohdaksi, joka on määrittänyt sen toimintaa menneet vuosikymmenet ja erottaa järjestön synnyn sen toiminnasta. Muilta osin järjestön linjavedot tuntuvatkin muodostuneen konsensuksen kautta, koska soraäänille ei tilaa teoksessa juurikaan anneta. Esiin tuotujen sisäisten keskustelujen lisäksi kehitysyhteistyön sitominen sosialistiseen ideologiaan vastauksena kapitalistiselle maailmanjärjestykselle tarjoaa Solidaarisuus-järjestön toiminnalle myös vahvan ideologisen pohjan, joka kulkee Pääkkösen kerronnassa mukana koko kirjan läpi.

Henkilökuvat ja lähteistys kerronnan esteenä

Järjestö ei koskaan toimi ilman ihmisiä sen takana. Tekstissä toistuva tavankansalaisenkin tuntema henkilögalleria on poikkeuksetta ollut järjestön toiminnassa mukana tai vaikuttamassa sen toimintaan kuluneina vuosikymmeninä. Joukossa vilahtelevat niin entiset pääministerit, tasavallan presidentti kuin ulkoministerikin. Nimekäs, mutta ”loppuun kulutettu” kasvogalleria vie samalla tilan mahdollisilta vähemmän toiminnan ytimessä olleiden ihmisten näkökulmilta. Samalla kun poliittisesti meritoituneet henkilöt Erkki Tuomiojan, Paavo Lipposen ja Tarja Halosen hahmossa tuodaan esiin osallisuutensa ja katsantonsa kannalta liikkeen toiminnassa, jää rivitoimijan asema hämäräksi. Kirjan näkökulmaa olisi ollut mahdollisuus helpostikin laajentaa, mikäli ääneen olisivat päässeet myös esimerkiksi vain lyhyen aikaa tai tiettyyn toimintoon osallistuneet henkilöt, joiden ideologia- tai politiikkasidonnaisuus olisi ollut edeltävää joukkoa maltillisempi. Kirjan ansioksi on luettava kirjoittajan taitavuus häivyttää itsensä osallisena tekijänä ja kokijana teoksesta. Vain muutamissa kohdin Pääkkönen viittaa itseensä ja omiin muistiinpanoihinsa, mutta ei nojaa missään kohtaa pelkästään niihin. Osoittaa tiettyä rohkeutta jättää itsensä näin selvästi kirjan ulkopuolelle, vaikka onkin vuosia ollut järjestön toiminnassa mukana.

Toisaalta henkilögalleria kirjan kantavana teemana ja useat sanomalehtilähteet asemoivat kirjan myös tarkoituksellisesti kauas järjestön tosiasiallisesta toiminnasta ja päätöksenteosta. Tarkasteltavan järjestön omia arkistoja tai muitakaan samankaltaisia arkistoaineistoja ei kirjan kirjoittamisessa ole hyödynnetty, pois lukien Työväen arkiston haastatteluaineistoja Solidaarisuus-järjestön johdon toimijoista ja muutamia järjestön vuosikertomuksia. Esimerkiksi järjestöä merkittävästi rahallisesti tukenut Suomen valtio ja erityisesti ulkoministeriö arkistoituine rahoitushakemuksineen loistaa poissaolollaan. Tällöin myös Suomen virallisen ulkopolitiikan vaikutus ja seurailu järjestön tasolla jää paljolti sanoittamatta. Samoin puutteellinen on myös poliittisen puolueen (SDP) ja Solidaarisuus-järjestön suhde, pois lukien toiminnan alku, jota arkistolähteiden avulla olisi varmasti voinut helpostikin leventää ja samalla selkeyttää järjestön ja puoluejohdon todellista suhdetta.

Pääkkösen kirja luokin kuvaa järjestöstä ja sen asemasta kansainväliseen muutokseen lähinnä muiden sanoittaman jo kertaalleen käsitellyn tiedon pohjalta. Arkistolähteiden puuttuessa nojataankin tieteellisten julkaisujen lisäksi ajoittain erinäisiin lehtiuutisiin ja -artikkeleihin sekä esimerkiksi Wikipedia-viittauksiin. Lähteiden laatu on läpi kirjan epätasainen, mikä osaltaan näkyy myös kirjoitetun tekstin vaihtelussa.

Mainitsematon aikakauden vaikutus

Kirjassa tarkastellaan aikaa, jota kokijakirjoittaja mahdollisesti muistelee kaiholla. Merkittävä sukupolvikokemus, joka sitoo kirjassa mainittua toimijajoukkoa ja selittää osaltaan liikkeen syntyä 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, jätetään kokonaan mainitsematta. Ei käy kieltäminen, etteivätkö suurten ikäluokkien aikuistuminen, Euroopan ”hullu vuosi” 1968 ja taistolaisuuden nousu olisi olleet kaikki yhtä suurta poliittisen vasemman (nuorison) koonnutta kokemusta, jonka seurauksena myös Solidaarisuus-järjestö tuli lihaksi. Kirjoittaja Pääkkönen ehkä tarkoituksenmukaisestikin jättää kuluneet sukupolvikokemusta määrittäneet termit ja liikkeen varjoon ja pyrkiikin luomaan järjestön synnylle myös muuta pohjaa, olkoonkin se aikakautensa tuote.

Tuntuukin, että kirjoittajan luoma tarina on aihettaan tärkeämpi. Muistelutyö ja kokijuus on tekstistä suoranaisesti häivytetty, mutta samalla kuitenkin tarinalliset harhapolut värittävät liiaksikin järjestön ideologisen kehityksen selittämiseen (ainakin otsikkotasolla) pyrkivää teosta.

Lopuksi

Jukka Pääkkösen kirja on miellyttävästi kirjoitettu, helppolukuinen, kiehtovasti koottu ja sisältää monipuolisen lähdeluettelon. Samanaikaisesti se kuitenkin jättää Solidaarisuus-järjestöstä lukijalle kädenlämpöisen ja hieman ehkä etäisenkin kuvan. Pääkkönen taustoittaa paikoin ajankuvaa liiankin laajalti ja jättää taustoituksen sitomatta järjestön toimintaan. Solidaarisuus-järjestön oma asema osana laajaa ei-valtiollisten toimijoiden kenttää jää samoin muutaman sivulauseen tasolle. Voisi jopa sanoa, että kun olisi tarvetta puhua aidasta, Pääkkönen puhuukin aidanseipäästä.

Kirja sopii hyvin pyrkimyksenä koota suurten ikäluokkien elämään vaikuttaneita ei-eurooppalaisia tapahtumia ja tarjota tälle kansainvälisesti valveutuneelle ”vasemmistolaiselle” kokijajoukolle mahdollisuuden elämänsä ja nuoruutensa muisteluun. Tältä osin kirja tarjoaakin kuvan kylmän sodan vasemmisto-Suomesta pienoiskoossa yhden järjestön kautta ilman suomettumisen taakkaa.

Ulkopuoliselle kirja ei juuri tarjoa uutta, ellei sitten kiinnostuksen kohteena ole Nicaraguan epävakaa poliittinen elämä viimeisen 40 vuoden ajalta tai yksittäisten afrikkalaisten vapautusliikkeiden henkilöhahmojen saama huomio Suomessa. Varsinaisesta kohteestaan Pääkkönen ei pysty antamaan riittävästi niille, jotka siitä enemmän olisivat kiinnostuneet. Tällöin vaihtoehdoksi kannattanee ottaa Marie Kajavan, Kristiina Juutisen ja Terhi Ylikosken toimittama kirja Kehitysyhteistyöjärjestö Solidaarisuus: 40-vuotias Solidaarisuus tekee hyvää.