Satu Lidmanin, Anu Koskivirran ja Jari Eilolan toimittama Historiantutkimuksen etiikka täyttää tuiki tarpeellisen tehtävän. Historian väärinkäyttöön törmää yhä useammin niin totuudenjälkeisessä politiikassa kuin skuuppeja myyvässä historiakulttuurissakin. Kirja ohjaa historiantutkijoita olemaan väärinkäytön vahtikoiria mutta samalla tiedostamaan myös omassa työssään vastaan tulevat menneisyyden ihmisten käsittelyn eettiset ongelmat.

Ajasta, jolloin historiaa kirjoitettiin moraalisen kasvatuksen nimessä, ei ole kauan. Oikeastaan vasta 1800-luvun tietoteoreettinen positivismi edellytti historiankirjoittajien pidättäytymään moraalisista kannanotoista ja noudattavan tiukasti vaatimusta tiedon ja empiirisen evidenssin vastaavuudesta. Antiikissa ja uuden ajan alkupuolella historioitsijat – puhtaita kronikoitsijoita lukuun ottamatta – pyrkivät kertomaan, mikä oli moraalisesti hyvää ja mikä huonoa toimintaa. Vasta positivistit opettivat, ettei historia ole tuomari.

Historiantutkijan vastuu koskee mennyttä ja tulevaa

Historiantutkimuksen etiikan kivijalkana on Jorma Kalelan teesi historiantutkijan eettisestä vastuusta. Kalela esitti teesinsä vuonna 2012 ilmestyneessä teoksessaan Making history. The Historian and Uses of the Past mutta nyt ilmestyneen kirjan myötä hänen ajatuksensa saavat niille kuuluvan kantavuuden kotimaisten kollegojen keskuudessa. Kalelan mukaan historiantukijalla on vastuuta kolmelle taholle, nimittäin yleisölle, menneisyyden ihmisille ja ammattiyhteisölle. Yleisö odottaa oikeutetusti relevanttia uutta tietoa, menneisyyden ihminen ansaitsee reilun kohtelun ja ammattiyhteisön tulee ottaa huomioon tutkimustiedon jälkikäyttö. Tutkimustieto toimii yhteisön historiakuvan ja aina tulevaisuudenodotuksiin ulottuvan historiatietoisuuden rakennusaineena. Historioitsijan vastuu koskee näin sekä menneisyyttä että tulevaisuutta

Kalelan vaatimukset esiintyvät ”Historiantutkimuksen etiikan” eri luvuissa. Ennen kuin lähden tarkastelemaan, miten elämäkertojen, marginaaliryhmien aseman ja kurjuuden historian tutkijat kipuilevat Kalelan esittämien etiikan vaatimusten kanssa, nostan kirjasta esiin kuitenkin eettisen toimintaohjeen, joka on yksinkertaisuudessaan toimiva vaihtoehto Kalelan kaanonille.

Historiallinen empatia

Reima Välimäki tukeutuu pohdinnassaan historiallisen empatian käsitteeseen. Hänen mukaansa tutkijan tulee ymmärtää menneisyyden toimijoita empatian avulla. Empatia edellyttää asettumista menneen ajan toimijan asemaan tämän toiminnan kulttuuristen, yhteiskunnallisten ja poliittisten yhteyksien tuntemusta käyttäen.

Välimäki soveltaa empatiaa inkvisition tutkimukseen luvussaan ”Inkvisiittorit, sorron tutkimus ja empatian mahdollisuus”. Hän haastaa mikrohistoriallisen todistusaineiston perusteella perinteisen julman inkvisiittorimielikuvan ja väittää:

Inkvisiittorit edustivat hyvää kristillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta niin kuin se tietyssä historiallisessa hetkessä ymmärrettiin.

Hän päätyy tulkintaansa noudattamalla seuraavia historiallisen empatian sääntöjä:

* Tunnusta että usko on todellinen motiivi.
* Älä lähde siitä oletuksesta että inkvisiittorit olivat pahoja.
* Hyväksy ristiriitojen olemassaolo.
* Tunnusta lähteiden puutteet.
* Ymmärrä inkvisiittorien lähtöoletukset.

Toisaalta Välimäki painottaa myös uhrien äänen kuulemista. Ääni on kuultavissa, vaikka inkvisitiotuomioistuimissa inkvisiittorit määräsivät sen mistä puhuttiin. Välimäki kehottaakin tutkijaa tunnustaman kaikkien asianosaisten toimijuus. Vaikka inkvisiittorit kuulustelijoina johdattelivat puhetta, uhrien puheenvuoroista voi päätellä, että hekin olivat historian toimijoita ja siksi osaltaan vastuussa tapahtumista vastuussa. Inkvisiittorien kysymyksistä taas voi empatian avulla kuulla, että he puolustivat oikeaksi ja todeksi uskomaansa. Se että jälkimaailma ei tätä näe, johtuu siitä, että se käsittelee keskiaikaa vieraana ja pelottavana ”toisena”. Historiallisen empatian menetelmä auttaa purkamaan toiseutta ja ymmärtämään menneisyyden toimijoiden julmat teot niiden kulttuurisissa yhteyksissä. Empatia johtaa näin Kalelan vaatimaan ”reiluuteen” sääntöön.

Kirsi Vainio-Korhonen kokoaa luvussaan ”Vastuullinen historia” historiankirjoittajan rooliin liittyvät eettiset pulmat. Historioitsijalla on vaarallinen valta vulgarisoida ja skandalisoida päähenkilönsä. Historioitsijan on vaikea vastustaa lähteiden tarjoamaa tirkistelyn tilaisuutta. Sata vuotta nuoremmat viranomaislähteet ovat monin hallinnollisin säännöin suojattuja, mutta niitä vanhemmat lähteet ovat tutkijoiden vapaata riistaa ja niiden paljastamien henkilöiden käsittely on tutkijan omalla vastuulla. Vainio-Korhonen viittaa Välimäen tavoin empatiaan, joka auttaa tutkijaa pidättäytymään menneisyyden toimijan häpäisemisestä. Toisaalta hän huomauttaa, ettei empatia saa estää historiallista tulkintaa.

Pirita Frigrenillä on historiantutkijana kokemusta arkaluontoisista asioista kirjoittamisesta. Hän paneutuu nimenomaan vanhojen, virallisesti suojaamattomien lähdeaineistojen käytön ongelmaan. Näennäisen reilu ratkaisu on noudattaa tietojen julkaisemisessa anonymiteettiä. Se säästää tuomiokirjoista ja kirkonkirjoista löytyvät henkilöt henkilökohtaisilta paljastuksilta. Historianesitysten kannalta nimettömyys voi kuitenkin hämärtää sen. että tavalliset ihmisetkin olivat aikansa toimijoita. Nimettömyys johtaa erityisesti yhteiskunnan marginaalissa eläneiden toimijoiden häivyttämiseen. Kun yksilöt luokitellaan luokiksi ja kuvataan vain luokkia, menetetään osa historian moniäänisyyttä. Ryhmiin sisältyy kiinnostavia poikkeusyksilöitä, joiden toiminnassa usein on myöhemmän kehityksen siemen. Frigrenin mukaan juuri universaalin ja erikoisen rinnakkainen tunnustaminen tekee ihmistieteistä humaania toimintaa.

Pasi Saarimäki jatkaa luvussaan ”Aviottomien lasten elatuksen eettinen tutkiminen” anonymiteetin periaatteen pohdintaa ja päätyy tulokseen, että anonymiteetin tulisi olla pääsääntö niin uusien kuin vanhojen asiakirjojen tietojen esittämisessä. Saarikoski tukee historioitsijoiden tapaa kertoa menneisyydestä yleisellä tasolla ja hyväksyy arkistolaitoksen toimimisen henkilökohtaisten tietojen portinvartijana. Siinä missä Kalela puhuu ”reiluudesta”, Saarimäki menee pitemmälle ja edellyttää tutkijoilta menneisyyden ihmisten ehdotonta kunnioittamista.

Riikka Miettinen puolustaa artikkelissaan itsemurhan tehneiden menneisyyden henkilöiden oikeutta hienovaraiseen kohteluun. Historiantutkija törmää itsemurhia tutkiessaan entisten vuosisatojen käsittämättömän julmaan tapaan viedä oman käden kautta kuolleet tuomioistuimeen postuumisti tuomittaviksi. Hän kertoo tutkijan kokevan lähteiden äärellä usein inhoa, mutta toteaa ”menneisyyden toiseuden” inhon olevan tutkijan torjuttavissa ja toiseuden tunnustamisen johtavan eettisesti kestävään tulkintaan. Paitsi uhri, myös tuomitseva yhteisö toimivat kulttuuristen edellytystensä ehdoin eivätkä yksioikoisesti pahan vallassa.  Miettisen argumentaatio tuo mieleen kirjassa usein lainatun E. H. Carrin, jonka mukaan historioitsija ei voi tuomita yksilötoimijoita mutta kylläkin kärsimystä tuottavat instituutiot.

Oman eettisen tutkijaratkaisunsa tekee Mona Rautelin. Kirjoittaessaan vanhoissa asiakirjoissa raportoiduista piiloraskauksista ja lapsenmurhista, hän välttää naisiin kohdistuvan moralisoinnin pitäytymällä ilmiöiden lääketieteellistämiseen. Kiinnostus naiskehon ominaispiirteisiin tekee Rautelinin tutkijanotteesta feministisen. Rautelin katsoo tutkimaansa ilmiöitä naisnäkökulmasta ja sivuuttaa vastapuolen, lapsenmurhia käsitelleiden miessyyttäjien ja -tuomarien toiminnan kulttuurisen kontekstoinnin. Näkökulman oikeuttaa se, että naiset olivat käsitellyissä tapauksissa vallan suhteen heikompi osapuoli ja tarvitsevat siksi historiankirjoituksen puolustusta.

Historian tuottaminen on kaikkien oikeus

Panu Pulman romanivähemmistön oikeutta historiaansa käsittelevä luku tuo tutkijan eettisen dilemman historiografiselle tasolle. Vanhat, ennen 1960-lukua kirjoitetut romanihistorian esitykset olivat valtaväestön edustajin vallanpitäjien tarpeisiin kirjoittamaa historiaa, jonka tarkoitus oli pönkittää harjoitettua assimilaatiopolitiikkaa. Historiankirjoitus näki romanikulttuurin lähinnä ongelmana. Ote muuttui, kun Pertti Grönfors 1970-luvulla omisti tutkimuksensa romaneille itselleen, uuden ”matalan katseen” historiografian vaatimusten mukaisesti. Otteen muutos oli ajan vaatima. Aikaisemmin alistettujen ryhmien oli vihdoin oikeus saada oma äänensä kuuluviin eli kirjoittaa historiansa itse, omasta näkökulmastaan. Tästä oikeudesta Jorma Kalela kirjoitti määritellessään historioitsijan lähinnä konsultiksi, joka ammattitaitoonsa nojaten neuvoo ihmisryhmää, joka haluaa tulkita kokemuksensa historiankirjoituksen muotoon. Historian tuottaminen on näin kaikkien oikeus.

Vaikean menneisyyden esittäminen on niin psykologinen kuin eettinen ongelma. Maria Lähteenmäki valaisee ongelmaa tutkimalla jatkosodan aikaisten venäläisten partisaanien Koillis-Suomen kylissä harjoittaman väkivallan jälkipuhetta. Jälkipuhe on vuosikymmenien aikana muuttunut vaikenemisesta uhrikertomuksiin. Neuvostoliiton romahdettua uhrit ja heidän jälkeläisensä ovat vaatineet partisaanien rikosten julkista paljastamista ja uhrien kärsimysten hyvittämistä. Valtio, joka ei suojellut alueen asukkaita vaan jätti heidät tiedusteluoperaatioidensa kilveksi, on hyvitysnäkökulman mukaan eettisesti velvollinen pyytämään virallisesti anteeksi. Näin historian etiikasta tulee historiapolitiikkaa.

Lähteenmäki lähestyy historian etiikan oikeudenmukaisuusvaatimusta historiallisen konfliktin molempien osapuolten näkökulmasta. Partisaanien tarkoitus oli altruistisen isänmaallinen. Heidän julmuutensa ei noussut vihasta paikallisia asukkaita vastaan vaan velvollisuudesta ja lojaalisuudesta sotaa käyvää isänmaata kohtaan. Suomalaisten siviiliuhrien kannalta kysymys oli silti sotarikoksista. Historiantutkijoiden tehtävä on selvittää konfliktien jälkipuhetta ja ottaa kantaa sen eettisiin ristiriitoihin.

Historiantutkimuksen etiikka -teos nostaa pöydälle sen ahdistuksen, jota historiankirjoittajat tuntevat käsitellessään lähdeaineistoistaan esiin nousevien pienten ihmisten hairahduksia ja onnettomuuksia ja päättäessään niiden julkisesta esittämisestä. Vallankäyttäjät ovat aikanaan valinneet julkisesti vastuullisen aseman, ja historioitsijat voivat vapaasti haastaa heidät. Yhteiskunnan marginaalissa eläneiden ihmisten tilanne on toinen. He eivät yleensä ole missään vaiheessa pystyneet puolustamaan asiakirjoissa tahrattua kunniaansa. Teoksen kirjoittajat ovat yksimielisiä siitä, että historiankirjoittajan on käsiteltävä heitä reilusti ja kunnioittavasti. Vaikka myötäeläminen auttaa historiankirjoittajaa eettisesti kestävään esitykseen pyrkimisessä, ei ole harvinaista, että hän tuomiokirjan mehevää tekstiä lainaten heittää lokaa kohteensa päälle. Kohdettaan skandalisoiva tutkimustieto pääsee helposti myös mediajulkisuuteen. Historiantutkimuksen etiikka avaa tietä historian käyttöohjeiden tarkistamiselle.