Viime syksynä Elina Sana julkaisi kohukirjan Luovutetut, jonka perusteella maailman mediassa väitettiin Suomen luovuttaneen Saksaan jatkosodan aikana ”tuhansia Suomen kansalaisia” (BBC). Samalla väitettiin, että tätä synkkää salaisuutta olisi Suomessa peitelty vuosikymmeniä. Kohujournalismin tuote palkittiin tietokirjana, vaikka jo väite aiemman tutkimuksen puutteesta oli perätön: Hannu Rautkallio oli julkaissut jo toistakymmentä vuotta aiemmin kirjat Ne kahdeksan ja Suomen omatunto (Espoo 1985) ja Finland and the Holocaust (New York 1987), joissa aihe oli käsitelty perusteellisemmin kuin mikään muu Suomen ulkomaalaishistorian yksityiskohta. Rautkallio on nyt palannut aiheeseen vielä kerran kertaamalla vanhoja tietoja ja lisäämällä uusia.

Kirjasta lähes puolet on johdantoa ja taustoitusta, joka on kiinnostavaa kansainvälisen tutkimuksen ja Saksan poliisihallinnon byrokratian hahmottamiseksi, mutta jättää lukijan kärsimättömänä odottamaan vastauksia nimenomaan Suomea koskeviin kysymyksiin. Kirjasta välittyy mielikuva saksalaisen byrokratian sekasorrosta ja politiikan ristiriitaisuuksista, mutta lukijan mielikuvituksen varaan jäävät loppupäätelmät, miksi Saksa ei vaatinut Suomea luovuttamaan juutalaisia ja miten Suomessa olisi sellaiseen vaatimukseen suhtauduttu. Rautkallion kirja muodostaa siten vankan johdannon kaikkiin tuleviin tutkimuksiin, mutta ei varmaankaan päätä aiheen käsittelyä suomalaisessa historiantutkimuksessa.

Rautkallion kirjan ehdottomia vahvuuksia ovat lähdeluettelo, henkilöhakemisto ja yli tuhat loppuviitettä, mutta miksi kustantajat haluavat välttämättä sijoittaa viitteet hankalasti kirjan loppuun eikä alaviitteiksi? Heikkouksia löytyy asioiden toistosta eri yhteyksissä hieman eri tavoin, mikä on tyypillistä silloin kun kirjan aineistoa on kerätty kauan. Ulkomaalaishallinnon ja -politiikan selostus kaipaisi selkiyttämistä, sillä aiheesta ei ole olemassa kunnon yleisesitystä. Esimerkiksi käsitettä ”pakolainen” on käytetty eri aikoina eri tavoin: epäpoliittisia, rotunsa vuoksi vainottuja ei siihen alunperin sisällytetty, mutta sota-ajan Suomessa sillä tarkoitettiin kaikkia ilman passia ja viisumia maassa oleskelevia. Entisen Puolan kansalaisia ei yleensä kutsuttu pakolaisiksi, koska heillä oli jatkosodan alkuun saakka Helsingissä pysyneen Puolan edustuston myöntämät passit. Entisen Venäjän alamaiset puolestaan olivat saaneet ns. Nansenin passit. Valpon pakolaisluetteloissa korostuivat sen vuoksi Saksan ja entisen Itävallan juutalaiset, joilta riistettiin 25.11.1941 mennessä Saksan kansalaisuus. Heitä kutsuttiin ”Keski-Euroopan pakolaisiksi” (vrt. s. 336), mutta viranomaisten kannalta juutalaisuutta oleellisempi kriteeri heidän pakolaisasemalleen oli se, että he olivat kansalaisuudettomia.

Rautkallio osoittaa vakuuttavasti, että Valtiollinen poliisi (Valpo) ei sota-aikana koonnut mitään erityistä juutalaisluetteloa. Jos se olisi haluttu tehdä, yksi virkailija olisi kyennyt muutamassa viikossa poimimaan oleskelulupa-anomuksista ja ulkomaalaiskortistosta kaikki Suomen kansalaisuutta vailla olevat juutalaiset sekä kansalaistamispäätöksistä loputkin juutalaiset, jotka olivat ehtineet saada Suomen kansalaisuuden vuoden 1918 jälkeen. Valpon laatimat luettelot perustuivat kuitenkin kansalaisuuteen (juutalaisuus mainittiin erikseen lähinnä silloin kun sillä oli merkitystä kansalaisuuden määrittelyn kannalta) ja niissä oli runsaasti virheitä, jotka kielivät huolimattomuudesta ja kiireestä luetteloita laadittaessa kulloisiinkin tarpeisiin. Ulkomaalaiskortteihin kirjoitettiin kyllä usein kansallisuudeksi tai uskonnoksi ”juutalainen”, mutta nämä merkinnät näyttäisivät olevan peräisin vasta vuodelta 1944, jolloin tarkoituksena oli ensin siirtää juutalaisia Ruotsiin ja sitten erottaa heidät internoitavista Saksan kansalaisista.

Juutalaisluetteloksi on kirjallisuudessa tulkittu Valpon luettelo 150 pakolaisesta, koska lähes kaikki luetteloon merkityistä olivat juutalaisia ja se myös mainittiin kunkin nimen kohdalla. Luettelossa oli kuitenkin runsaasti virheitä: Agnes Kroworz ja Siebelin perhe saivat vielä syksyn 1941 jälkeenkin Saksan passin ja internoitiin sodan jälkeen Saksan kansalaisina (Artur Siebel oli ilmoittautunut Suomessa poliittiseksi pakolaiseksi, mutta oli jo vuonna 1939 Valpon mukaan ”täysiverinen arjalainen”); myös Francosit (samoin kuin Werner Taubenheim) määrättiin sodan jälkeen internoitaviksi ja etsintäkuulutettiin. Toisaalta Gumbelit olivat Valpon luettelossa ei-juutalaisia ja saivat syksyn 1941 jälkeenkin Saksan passin, mutta olivat silti Helsingin juutalaisen seurakunnan kirjoissa. Luettelosta puuttuvat Urichit pysyivät Saksan kansalaisina, vaikka olivatkin Helsingin juutalaisen seurakunnan jäseniä. Eräissä muissa Valpon luetteloissa virolainen Erastus Oiling oli juutalaisten joukossa luultavasti erehdyksestä ja myös Simonisin pariskunnan juutalaisuus on kyseenalainen. Rautkallion kirjan liitteenä oleva luettelo Suomessa sota-aikana oleskelleesta lähes 400 ulkomaalaisesta, jotka joissakin asiakirjoissa on merkitty juutalaisiksi, osoittaa kaikkine puutteineenkin, että Suomen viranomaiset eivät nähneet vaivaa juutalaisten erittelemiseksi.

Belgialainen Georges Busch ei ollut juutalainen (s. 243), vaikka hänellä saattoikin olla juutalainen esi-isä (Valpo hmp 11370). Paul Kurt Lippertin juutalaisuutta (s. 400) sopii epäillä, sillä hän oli uskonnoltaan luterilainen, eikä Valpon ja ulkomaalaishallinnon arkistoissa ole muusta tietoa. Valpon 150:n luettelossa Lippertin kansallisuudeksi on merkitty ”tshekki”. Ristiriitaisuudet eri lähteissä osoittavat, etteivät Suomen viranomaiset kartoittaneet juutalaisia mitenkään luotettavasti ja järjestelmällisesti.

Suomalaisten (myös juutalaisten) seurakuntien tiedot eivät ole sillä tavalla julkisia (s. 317), että vieraan vallan edustajat voisivat tilata niistä itselleen luetteloita. Siitä huolimatta Saksan lähetystö olisi epäilemättä helposti koonnut luetteloita ilman Valpon apuakin. Valpo kyseli vallitsevan käytännön mukaisesti Saksan lähetystöltä useasta henkilöstä, oliko tämä Saksan kansalainen vai ei. Esimerkiksi Esther Liese-Lotte Langin (vrt. s. 235) oleskelulupa-anomukseen 1408/786 vuodelta 1942 on raapustettu ensin kysmys: ”Onko jude?” Sitten todetaan, että Lang itse kiisti puhelimessa 9.3.1943, että hänessä olisi lainkaan ”juutalaisverta”, mutta ”Saksan lähetystö ilmoitti 18.3.43 että Lang on juutalainen. V/P.” Ulkomaalaiskortistoon on kirjattu tarkemmin: ”Saksan lähetystön konsulaattios:ssa merkitty juutalaiseksi. Itse kieltänyt vanhempiensa tai esivanhempiensa olleen juutalaisia. Ilm. olevansa uskontoa vailla. Ilm.N: 552/15.3.43. Ilm.N: 511/9.3.43.” Myöhemmin tiedot tarkentuivat entisestään: ”Saksan läh. ilmoituksen mukaan L:n äiti on juutalainen. L. on avioton lapsi, isästä ei ole tietoja. L. ei ole enää Saksan kansal. – Lähetystön puh.ilm. 2.11.43. Perret.” Vaikka Lang väitti passinsa kadonneen marraskuussa 1941 oleskelulupaa uudistaessaan, Helsingin poliisilaitos oli luovuttanut passin Saksan lähetystölle jo 5.7.1940. Lopuksi todetaan: ”Saksan lähetystön passitoimistossa tuntematon. Ehd., että nyt myönnettäisiin 6 kk ol.lupa. Tänä aikana hankin täyden selvyyden hakijan kansallisuudesta. 15.12-1943” (SM Ulk.tsto B 15 ja C 77)

Vastaavissa asioissa oli jo 1920-luvulla pidetty yhteyttä eri valtioiden edustustoihin, joten saksalaiset saattoivat sangen helposti luetteloida Suomessa oleskelevia entisiä kansalaisiaan. Wannseen kokouksessa saksalaisilla oli kuitenkin hyvin epämääräinen ja liioiteltu käsitys Suomen juutalaisten kokonaismäärästä. Suomen viranomaisia ulkomaalaisten juutalaisuus kiinnosti lähinnä sen kannalta, oliko heitä pidettävä sen vuoksi kansalaisuudettomina, jolloin heille oli annettava erityinen ulkomaalaisen henkilöllisyystodistus.

Valpoa huoletti kansalaisuutta vailla olevien ihmisten jääminen Suomeen. Moni Ruotsiinkin jatkanut palautettiin Suomeen, eikä Suomi voinut hankkiutua heistä eroon. Ellei tästä ollut pelkoa, juutalaisuus ei ollut este maahan saapumiselle. Charlotte Handlin kohdalla tämä todettiin jo ennen sotia: ”Mikäli on selvitetty, ettei aijo pakolaisena Suomeen, niin valpolla ei vastaan, että tulee työhön lyhyem. ajaksi, mutta jos juutal. Auswanderer, niin valpo vastustaa, puh. 15/9-38.” (SM Ulk.tsto B 8)

Suomi pelasti kansanmurhalta (”holokaustilta”) myös muita kuin nimenomaan pakolaisiksi ilmoittautuneita (muuten vain töihin, sukulaisten luokse tai huvin vuoksi maahamme saapuneita) sekä entisen Venäjän juutalaiset ja miehitettyjen maiden kansalaisia – satoja ihmisiä, jotka kansallissosialistien rotuopin mukaan olisi toimitettu tuhoamisleireille. Kaikki Valpon merkinnät ovat puutteellisimpia nimenomaan niiden juutalaisten (mm. Tanskan ja Ruotsin kansalaisten) kannalta, joiden kansalaisuus ei ollut ongelmallinen.

Rautkallio huomauttaa, että Suomi myönsi jatkosodankin aikana kansalaisoikeuksia juutalaisille. Muutama hakemus hylättiin lähinnä siitä syystä, etteivät hakijat olleet asuneet Suomessa lain edellyttämät viisi vuotta. Jatkosodan ensimmäisen 1,5 vuoden ajalta olisi kuitenkin syytä tarkistaa, lykättiinkö kansalaisuuspäätöksiä kevääseen 1943. Jos juutalaisten turvallisuus Suomessa oli milloinkaan uhattuna, kyseeseen näyttäisi tulevan pikemminkin aika ennen kohuttua kahdeksan juutalaisen karkottamista 6.11.1942 kuin sen jälkeen.

Rautkallio korostaa, että Suomen juutalaispolitiikan arvioimisessa olisi syytä huomata ne 98 % Suomessa oleskelleista ulkomaalaisista, jotka viranomaisten tiukasta laintulkinnasta huolimatta tai sen ansiosta säästyivät holokaustilta. Tuomalla esiin Suomeen pelastuneiden juutalaisten valtaenemmistön kokemuksia olisi mahdollista tasapainottaa niitä mielikuvia, joita muutaman häiriintyneen yksilön valitukset ovat luoneet julkisuuteen. Suomesta karkotetut juutalaiset olivat marginaali-ilmiö, eikä heidän kohdallaan uskonto vaikuttanut karkottamiseen. Ulkomaalaisviraston arkistosta löytyy punainen vihko, johon on luetteloitu kaikki ”maastapassittamismääräykset” vuodesta 1942 alkaen. Hans Korn päätettiin passittaa maasta jo 21.4.1942, viisi muuta juutalaista (Rudolf Langer, Ludvig Levi, Stefan Kollman, Jonas Adler ja Heinrich Huppert) 26.10.1942, mutta jostain syystä heistä vain Korn ja Huppert poikineen joutuivat Tallinnan-laivaan 6.11.1942.

Valpo hylkäsi 30.10.1942 yhdellä kertaa yhdeksän ulkomaalaisen oleskelulupa-anomukset. Ulkomaalaisviraston arkistosta löytyvän ”Tilikirjan V 1942.” mukaan ne oli annettu peräkkäisillä numeroilla 3192-3197 seuraaville henkilöille: Walter ja Rosi Cohen, Georg ja Janka Kollman, Elias Kopelovsky, Hans Eduard Szybilski, Sofie Langer, Otto ja Herta Langer. Nimet ovat samat kuin Valpon muistiossa maastapoistumismääräyksistä (s. 416-417) sillä erotuksella, että muistiossa joukkoon on lisätty myös Herbert Löwy. Muut tosiaan karkotettiin maasta, mutta mm. Löwy sekä Langerit saivat lähteä Ruotsiin 15.6.1943 (s. 448). Cohenit eivät olleet suinkaan ainoat jo ennen vuotta 1944 Ruotsiin päässeet juutalaiset (vrt. s. 437 ja 440).

Kun tietoa on hajallaan eri arkistoissa (ilmeisesti myös poliisilaitoksilla ja lääninhallituksissa), karkotuksia ei ole voitu toteuttaa huomaamatta, eikä kaikkia jälkiä peittää. Rautkallio on hyödyntänyt mm. ulkomaalaisviraston hallussa yhä olevia lähteitä ja kaikki muutkin tutkijat ovat tervetulleita tutustumaan niihin. Kansallisarkistoon on luovutettu jo vuonna 1971 osa sisäasiainministeriön ulkomaalaistoimiston (SM Ulk.tsto) arkistosta ja 1990-luvun puolivälissä avattuja Valpon arkistoja, joten epäilyjä ”luovutuksista” (karkotuksista) ja niiden perusteista on kuka tahansa voinut käydä tarkistamassa. Kansallisarkistossa säilytettävässä entisen ulkomaalaistoimiston arkistossa A-sarja sisältää diaarit vuosilta 1939-1950 (vrt. s. 537), B-sarja kortiston ja C-sarja lupa-anomukset (mm. passikuvia).

Ei näytä siltä, että ”punainen Valpo” olisi suoranaisesti väärentänyt asiakirjoja, vaikka sillä olisi ollut siihen varmasti tilaisuuksia ja haluja. Mutta vielä vähemmän on aihetta epäillä, etteikö se olisi tehnyt kaikkensa saadakseen entiset johtajansa oikeudelliseen vastuuseen, jos nämä olisivat syyllistyneet virka-asemansa väärinkäyttöön. Rautkallio puolustaa erityisesti Valpon johtajan Arno Anthonin mainetta. Anthonista tehtiin sijaiskärsijä ja häntä vastaan esitettiin valikoivia todisteita sekä aiheettomia vihjailuja. Olosuhteisiin nähden Suomen viranomaiset toimivat yllättävänkin korrektisti. Juutalaisvastaisuutta oli esiintynyt Valpon ja sen edeltäjänkin kannanotoissa koko itsenäisyyden ajan, mutta mitään merkittävää muutosta saati yhteistyötä kansallissosialistien kanssa ei tapahtunut edes aseveljeyden nimissä. Rautkallio osoittaa seikkaperäisellä kuvauksellaan Walter Cohenin seikkailuista, kuinka suhtautumiseen vaikuttivat pikemminkin inhimilliset seikat.

Kirjaan on jäänyt melko paljon oikeinkirjoitusvirheitä, varsinkin saksan kielellä, mukaan lukien yksi merkitystä muuttava käännösvirhe: ”als Partisanen” ei tarkoita ”kuin partisaanit” (s. 18), vaan ”partisaaneina”. Tämä ero als/wie-sanojen välillä osoittaa Hitlerin tarkoittaneen, että hän piti juutalaisia partisaanien osajoukkona, eikä heihin rinnastettavana ryhmänä.

Stalin oli georgialainen osseetti, mutta nimitys ”gruusialainen” (s. 23) on venäläisperäinen ja vanhahtava. Valpoa kiinnosti juutalaisten kansalaisuus, ei ”kansallisuus” (s. 235). Uudissanoihin lukeutunee ”fasinoiva” (s. 462). Yli satasivuista lähdeviitteistöä en ole ehtinyt tarkistaa kuin satunnaisesti.

Tällaisilla tarkennuksilla Rautkallion kirja tulee varmasti perusteokseksi alan tutkimuksessa, jossa riittää vielä paljonkin selvitettävää, vaikka sensaatioita onkin turha toivoa. Nyt on opettavaista tarkkailla, miten Helsingin Sanomat, BBC ja Tieto-Finlandian raati suhtautuvat tämän syksyn vankasti perusteltuihin vastauksiin edellisenä syksynä esitettyihin syytöksiin.