Jos olettaa otsikossa olevan ironiaa, ei aivan erehdy. Toinen asia on, mihin ironian kärki kohdistuu. Ilta-Sanomat on Suomen toiseksi suurin sanomalehti. Irtonumeromyynnin edistämiseksi lööpeissä on useimmiten sensaatiomaisuutta, mutta toki lehdessä on myös tutkivaa journalismia, joka oli osaltaan johtamassa esim. Anneli Jäätteenmäen eroon pääministerin tehtävistä.

Legenda Lappeenrannan Huhtiniemessä sijaitsevasta jatkosodassa teloitettujen joukkohaudasta on tapahtumasarja, jossa eräät perinteistä tutkimusta edustavat tahot olivat tekemässä lööppejä ja IS otti jarrumiehen roolin, vaati näyttöä ja lopulta oli osoittamassa näytön puuttumista. Jos tilanne tuntuu varsinaisen historiantutkimuksen kannalta kiusalliselta, ehkä “todellisilla” ammattitutkijoilla olisi syytä itsetutkiskeluun.

Ilta-Sanomissa aiheeseen perehtyi lähinnä kaksi toimittajaa, Tuomas Manninen ja Pasi Jaakkonen. Molemmilla miehillä on takanaan sekä historianopintoja että toimittajan kokemusta siitä, että tarinat on syytä tarkistaa ennen painokoneen käynnistämistä.

Vaikka Pasi Jaakkonen on ollut tapahtumasarjan selvittelyssä keskeisessä roolissa, hän on kirjaansa valinnut paljolti etäisen ja toteavan otteen. Esim. Huhtiniemi -huhun kehittymistä ja paisumista pyritään kuvamaan ulkopuolisen silmin. Kirjan rakenne ei ole erityisen selkeä. Jaakkosen ajatuksena lienee ollut esittää asiat siinä järjestyksessä kuin ne aikanaan ovat tulleet julkisuuteen. Tämä johtaa samantapaisten asioitten toistoon.

Huhun alku

On luonnollista, että sota synnyttää huhuja. Juuri mikään ei tarinoitten levittämiseen kannusta niin paljon kuin salaamismääräykset. Lappeenranta todisti sekä vuonna 1918 että 1939-44 monia ikäviä asioita. Muun muassa kaupungin ja sen ympäristön kautta kuljetettiin viime sodissa kaatuneitten suomalaisten ruumiita.

Huhtiniemen tekee erikoiseksi se, että kyseistä tarinaa oli synnyttämässä kaksi poikkeuksellisen sitkeähenkistä kansanmiestä, joita yleisesti kutsutaan nimillä Torivalvoja ja Syväkurkku. Kummallakaan miehellä ei ollut ikänsä eikä asemansa perusteella mahdollisuuksia tietää Huhtiniemen väitetyistä tapahtumista oikeastaan yhtään mitään.

Tarinan alullepanijat tutustuivat pariin paikalliseen toimittajaan, jotka saattoivat suulliset tarinat painettuun muotoon. Kun paikallisen lehden päätoimittaja kielsi toimittajaansa kirjoittamasta Torivalvojan epäluotettavista tarinoista, mylly sai omalla käsittämättömällä logiikallaan lisää vauhtia: “totuutta” pyrittiin salaamaan! Samalla ainutlaatuisella logiikalla myöhemmin vahvaksi todisteeksi nousi kaikkien todisteiden puuttuminen, koska kaikki oli hävitetty!

Vielä näilläkin eväillä kysymys olisi ollut paikallisesta keitoksesta, joka olisi hiljaisella tulella porissut aikansa. Valtakunnallinen media Suomessa ja jopa Ruotsissa alkoi kuitenkin omia lappeenrantalaista legendaa.

Raskaan sarjan julkisuutta

Valtakunnallista tunnettavuutta toivat esim. kaunokirjailijat Veijo Meri ja Paavo Haavikko, joita moni lienee akateemikon arvon perusteella pitänyt tiedemaailman edustajina. Selvä tiedemaailman edustaja oli esim. professori Pertti Hemánus, joka väitti tarkistuttaneensa tiedot Huhtiniemestä asiantuntijalla, jota ei myöhemmin mistään löytynyt. Neljäs valtakunnallisen tason mediavaikuttaja oli HS:n toimittaja Jukka Rislakki.

Viimeistään tässä vaiheessa on pakko toistaa Pasi Jaakkosen esittämiä kiusallisia kysymyksiä. Niin Jukka Kulomaa kuin Jukka Lindstedt ovat väitöskirjoissaan 1990-luvun jälkipuoliskolla perehtyneet Huhtiniemen aineistoon ja todenneet sen epäluotettavaksi. Miksi hyvät väitöskirjat sivuutettiin? Kulomaa teki kantansa kohtalaisen selväksi rinnastamalla tarinat Huhtiniemestä ja Siperian lumimiehestä. Erityisesti Lindstedt esitti kaikkein olennaisimman aiheeseen liittyvän näkemyksen: salailua vastaan puhui pyrkimys tiedottaa joukoille toimeenpannuista kuolemantuomioista pelotevaikutuksen saavuttamiseksi. Menipä 6. D:n komentaja Vihma niinkin pitkälle, että puhui joukoilleen perättömästi divisioonassa teloitetusta 20 miehestä. Upseeristo ei siis sodan aikana salannut teloituksia, vaan suurenteli niitä.

Jaakkosella on esitettävänään joukko lisähuomautuksia. Hänen käsityksensä mukaan jo lappeenrantalaiset paikallistoimittajat peittivät lähteiden vähäisyyttä. Torivalvojan asemesta puhuttiin “yleisesti tiedossa olleista asioista”. Näin muuttui aluksi yhden miehen kertoma tarina huhuksi. Edelleenkin Jaakkonen pitää ilmeisenä, että myös Rislakki on ymmärtänyt lähteiden epäluotettavuuden, mikä ei estänyt häntä laatimasta mittavaa kolmiosaista kirjoitussarjaa Helsingin Sanomiin.

Yksityiskohdat eivät täsmää

Ottaen huomioon sen määrän tekstiä, minkä paikalliset toimittajat Antti O. Arponen ja Martti Meuronen ovat suoltaneet paikallisen historian tuntemisen ja harrastamisen nimissä, täytyy ihmetellä, etteivät he olisi tunteneet Lappeenrannan kaupungin sodanaikaista historiaa juuri laisinkaan.

Väitetyillä teloittamis- ja hautaamisalueilla Huhtiniemessä Lappeenrannan lentokentän laitamilla oli kesällä 1944 runsaasti esimerkiksi ilmavoimien joukkoja. Itse väitetyssä salaisen tuomioistuimen istuntopaikassa toimi Kannaksen ilmasodanjohto. Jaakkonen vetoaa siihen, että todistajia salaisille oikeudenkäynneille, teloituksille ja hautaamisille olisi ollut aivan liikaa. Tähän todisteluun voi lisätä vielä senkin, että ilmasodanjohto oli niin tärkeä elin, että sen toimintaa ei olisi ikinä vaarannettu tuomalla paikalle satoja teloitettavia. Ajatus on samalla tasolla, jos väittäisi oikeuden istuneen Mannerheimin työhuoneessa.

Ainoa positiivinen löytö Huhtiniemen huhuihin liittyen on Pasi Jaakkosen 25.11. 2006 Ilta-Sanomissa julkaisema tieto siitä, että Viipurissa kadonneita ei ollut yli 400 miestä vaan alle 100. Tieto 419 kadonneesta on toistettu molemmissa jatkosodan “virallisissa” teossarjoissa ja vielä vuonna 2005 palkitussa Jatkosodan pikkujättiläisessä. Virheellisen luvun näin ahkera toistaminen on siinä mielessä käsittämätöntä, että kuten jo 26.11.2006 Agricolan uutis- ja keskustelufoorumilla kirjoitin, hyvin helposti löytää kirjallisuudesta runsaasti viitteitä siitä, että taistelukertomuksessa alunperinkin epävarmaksi ja alustavaksi ilmoitettu tieto olisi pitänyt kyseenalaistaa jo paljon aikaisemmin.

Viimeistään keväällä 2007 alkoi käydä yhä useammille selväksi, että Syväkurkkuna tunnettu henkilö ei ollut ainoastaan huijari vaan myöskin väärentäjä. Vuonna 1946 syntynyt kansakoulua käynyt putkimies ei ollut poliisin eikä sotilastiedustelun palveluksessa. Koska Syväkurkku sotatuomariksi nimetyn VT Toivo Tapanaisen kuollessa oli vasta 25-vuotias, hän ei ollut myöskään Tapanaisen luottomies.

Syväkurkun Lappeenrannan kaupunginarkistoon 1996 toimittamat vuotta 1918 koskevat paperit ovat ilmeisesti paljolti väärennöksiä. Niitä on kirjoitettu Syväkurkun käsialalla ja jo 1998 tutkijaveljekset Jari ja Jouni Eerola alkoivat pitää papereita epäilyttävinä. Käsialan lisäksi epäilyksiä herätti se, että teksti näytti sisältävän käsin jäljennettyjä Kansan Työ -nimisen lehden kuolinilmoituksia vuosilta 1919 – 1920. Materiaali oli nimittäin kopioitu kirjoitusvirheineen päivineen. Tämä Syväkurkun toimittama materiaali on kuitenkin kelvannut lähdemateriaaliksi akateemisiin opinnäytteisiin.

Lopuksi tullaan kaikkein keskeisimpään Huhtiniemen ongelmaan. Yksi jos toinenkin historiantutkija piti mahdollisena, että viime sotien historiassa on “viralliselle totuudelle” sopimattomia ja siksi salattuja asioita. Etsiminen oli kyllä siinä mielessä turhaa, että toki jatkosodan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa, SKP:n aloittaessa julkisen toimintansa, tuoreessa muistissa olleet armeijan tekemiset kammattiin esiin julkisuuteen, esimerkiksi silloin kun asekätkentä paljastui.

Jo pelkkä pyrkimys etsiä vimmaisesti todisteita olemattomille asioille ja vastanäytön vaatiminen (eli että pitäisi todistaa ettei salaista oikeusistuinta ollut olemassa) ovat tendenssimäisyyttä. Vielä pahempaa totuuden vääristelyä on se, että sensaatiota aktiivisesti luotiin epäluotettaviksi tai suorastaan olemattomaksi tiedetyillä lähteillä. Pyrkimys löytää viime sotien historian “pimeä kääntöpuoli” vei eräät henkilöt tiedonvälityksen väärälle puolelle, valheiden tekoon.

Pasi Jaakkosen on ollut täysin aiheellista koota yksiin kansiin perättömien tietojen levittämisen aika- ja asiajärjestys, kuvailla tarinankertojien ja -levittäjien taustoja sekä niitä ristiriitaisuuksia, joitten alusta alkaen on täytynyt olla monienkin silmien edessä. Jos yliopistomaailma pystyisi nielemään ylpeytensä, kirjasta olisi eräin osin ainesta jopa opetuksessa käytettäväksi esimerkiksi siitä, että kaikkea ei kannata kaivaa, mistä Torivalvoja on puhunut.