Humanistista eläintutkimusta

Humanistinen eläintutkimus on yllättävän laajalle levinnyttä ja monipuolista. Henni Ilomäen ja Outi Lauhakankaan toimittama monitieteinen kokoelma "Eläin ihmisen mielenmaisemassa" on tästä loistava esimerkki. Eikä kirja edes kata kaikkea eläintutkimusta, jota Suomessa tehdään luonnontieteellisten tiedekuntien ulkopuolella, puhumattakaan humanistisesti suuntautuneesta eläintutkimuksesta biologiassa (Anto Leikola, Antero Järvinen ja Timo Vuorisalo kuuluvat kaikki tähän ryhmään). Antologian perustana on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vuoden 2000 lopussa järjestämä samanniminen seminaari, jonka järjestäjät olivat lähettäneet kutsupuhujille ”evästykseksi” suomalaisen eläinsuojelun isähahmon Zachris Topeliuksen kirjoituksen "Den stora klyftan" (1889).

Ilomäki, Henni ja Lauhakangas, Outi (toim.): Eläin ihmisen mielenmaisemassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. 300 sivua. ISBN 951-746-405-3.

Humanistinen eläintutkimus on yllättävän laajalle levinnyttä ja monipuolista. Henni Ilomäen ja Outi Lauhakankaan toimittama monitieteinen kokoelma "Eläin ihmisen mielenmaisemassa" on tästä loistava esimerkki. Eikä kirja edes kata kaikkea eläintutkimusta, jota Suomessa tehdään luonnontieteellisten tiedekuntien ulkopuolella, puhumattakaan humanistisesti suuntautuneesta eläintutkimuksesta biologiassa (Anto Leikola, Antero Järvinen ja Timo Vuorisalo kuuluvat kaikki tähän ryhmään).

Antologian perustana on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vuoden 2000 lopussa järjestämä samanniminen seminaari, jonka järjestäjät olivat lähettäneet kutsupuhujille ”evästykseksi” suomalaisen eläinsuojelun isähahmon Zachris Topeliuksen kirjoituksen "Den stora klyftan" (1889). Tarkoituksena oli selvittää millaisia historiallisia jatkumoja on hahmotettavissa ihmisen eläinkäsityksissä 1800-luvulta nykypäivään. Kirjoituksissa aikahaarukka muodostuu vieläkin suuremmaksi eivätkä kaikki kirjoittajat ota huomioon tätä ”evästystä”. Yhtä kaikki tämä oman tien kulkeminen on kenties ollut hyväksi kirjalle, sillä tulos on suurelta osin ihmismieltä rikastuttava lukukokemus.

Antologia on ensisijaisesti humanistiseen tutkimukseen perustuva, jossa ei karteta vaikeidenkaan teoreettisten lähtökohtien, kuten semiotiikan ja kognitiivisen antropologian, esittelyä. Itse asiassa kirja tuo mainiosti esille sen, millä tavoin ”eläin ihmisen mielenmaisemassa” on riippuvainen tämän mielenmaiseman muista rakennuspalkeista. Esimerkiksi Antero Järvisen suhteellisen tuore kirja "Ihmiset ja eläimet" (2000) on ensyklopedistinen verrattuna käsillä olevaan kirjaan. (Todettakoon, että Timo Vuorisalo on puolestaan hyödyntänyt tyypillisesti humanistien käyttämää aineistoa, sanomalehtikirjoituksia, kaupunkiekologisen tutkimuksensa lähdemateriaalina. Hänen populaariteoksensa "Kolme simpanssia Nummenmäellä" ilmestyi viime vuonna.)

Kirjan kirjoittajat ovat suurimmalta osin meritoituneita tutkijoita, mutta jokaiseen hyvään kokoelmaan kuuluu uusien kasvojen esiintyminen, niin myös tähän. Kirjan toimittajat Henni Ilomäki ja Outi Lauhakangas ovat saaneet aikaiseksi mainion johdannon. Ensimmäinen varsinainen kirjoitus on etymologi Kaisa Häkkisen artikkeli eläin-sanoista suomen kielessä. Häkkinen ”vyöryttää” lukijan tajuntaan suuren tietopanoksen. Monet jalkapallon ystävät ovat varmaan joskus ihmetelleet, mitä Samin sukunimi Hyypiä tarkoittaa. Sehän on huuhkaja. Englanniksi huuhkaja on ”eagle owl”; ehkä Liverpoolin kannattajat voisivatkin ryhtyä nimittämään joukkueensa kapteenia siten, vaikka kotka/pöllö -yhdistelmä kuvastanee ehkä paremmin hyökkääjää kuin puolustajaa. Nimikielto on yksi kummallisista muinaista käytännöistä. Erityisesti vaarallisista eläimistä on puhuttu kiertoilmauksin. Karhu monine ”synonyymeineen” on tunnetuin esimerkki, jota Juha Klemettisen kirjoituksessa myöhemmin tarkemmin käsitellään. Moderni ihminen tietysti ihmettelee, mitä mieltä nimikielloilla ja kiertoilmauksien käytöllä on, kun kiertoilmaukset viittaavat samaan lajiin. Laji-nimien esiintyminen suomen kielessä voi olettaa kertovan jotakin lajin esiintymisestä kielialueellamme, mutta johtopäätöksissä on silti oltava varovainen: esimerkiksi siili sanana lienee vuosituhantinen, mutta lajina urbaani, jonka uusin (?) tuleminen maahamme ajoittunee 1800-luvun lopulle (ks. Vuorisalon em. kirja).

Häkkistä seuraa kaksi kiehtovaa uskontotieteellistä kirjoitusta, joissa ihmisen ja muiden eläinlajien erojen pohdinnassa päästään paljon pidemmälle. Veikko Anttonen pohtii uskonnon roolia eläimiä koskevan tiedon järjestelemisessä ja Tom Sjöblom uskonnon esiintymistä eläimillä. Anttosen mukaan eläimet kaikessa moninaisuudessaan ja rikkaudessaan ovat ”inhimillisen ajattelun ja käsitteenmuodostuksen perustavaa merkitysmateriaalia” (s. 64). Ihmiset ovat kautta historian tulkinneet eläinten esiintymistä ja käyttäytymistä ja muodostaneet havaintojensa ja uskomustensa pohjalta erilaisia eläinkategorioita. Esimerkiksi tämä ajattelu esiintyy vanhassa teologisessa ajattelussa, jossa kaikkeen olevaiseen uskottiin kätkeytyvän jumalan viesti ihmiselle. Eläinten luokittelu on ollut kulttuurisesti ja historiallisesti hyvin vaihtelevaa, jossa on tiettyjä toistuvia piirteitä. Yleisesti ottaen luokittelujen avulla ihmiset ovat määritelleet omaa paikkansa luonnon järjestyksessä. Anttosen kirjoitus on teoreettisesti kunnianhimoinen, mutta se mielestäni hieman kärsii siitä, että yksi avainkäsitteistä ’representoitua’ lähes hypähtää silmille sivulla 66, ja vasta sivulla 72 ’representaation’ käsite määritellään tarkemmin.

Sjöblomin artikkelin perusidea vaikuttaa mielikuvituksen tuotteelta, sillä tuskinpa eläimet uskonnollisia ovat. Sjöblom puhaltaa kuitenkin kirjoitukseensa vangitsevaa syvämietteisyyttä, joka saa erään antropologian perususkomuksen näyttämään epäilyttävältä. Lähtökohtana on analysoida kiisteltyä käsitettä ”uskonto”. Sjöblom lainaa kahden auktoriteetin, Pascal Boyerin ja Sheila Walkerin, näkemystä, jonka mukaan uskonnolla on viisi rakennuspalikkaa. Palikka palikalta Sjöblom käy läpi voiko eläimillä esiintyä kyseistä toimintaa tai olla kyseisiä kykyjä ja samalla hänen pohdintansa sivuaa monia kiintoisia filosofisia keskusteluja moraalista, yhteisöllisyydestä ja kielestä. Sjöblom päätyy näkemykseen, että Boyerin ja Walkerin uskonnon määrittely ei kestä kriittistä tarkastelua; siitä puuttuu narratiivinen aspekti. Juuri narratiivisuutta Sjöblom pitää ”ihmismielen universaalina ominaisuutena”. Uskomus yleismaailmallisiin ihmismielen ominaisuuksiin näyttää yhdistävän kahta uskontotieteilijää, sillä myös Anttosta kiinnostaa ihmismielen tietorakenteiden toistuvien ominaisuuksien selvittäminen (s. 73). Eroja myös on, sillä Anttonen on ilmaisuissaan maltillisempi mutta konservatiivisempi kannassaan kysymykseen, joka koskee eläinten tietoisuuden laatua ja astetta, kun taas Sjöblom korostaa tietämyksemme rajoja ja tehdyn tutkimuksen riittämättömyyttä harkittujen johtopäätösten tekemiseen.

Näistä filosofisista kysymyksistä laskeudutaan hetkeksi konkreettiseen maailmaan kahden tapaustutkimuksen myötä. Niissä tarkastellaan hylkeen ja karhun aseman dramaattisista muuttumista mielen maisemassa. Juha Ylimaunu kiinnittää huomiota elinkeinoihin hylje-asenteiden taustatekijänä. Nykyään hylje on rauhoitettu, mutta kantojen sopivasta koosta keskustellaan. Ennen kuin hylje rauhoitettiin, se yritettiin tosissaan tappaa sukupuuttoon, koska hylje verottaa kalakantoja. En oikein tiedä, itkeä vai nauraako lukiessa seuraavaa: kun Saksan Lyypekinlahdelle sata vuotta sitten eksyi hyljelauma, sanomalehdissä ehdotettiin torpedoveneiden lähettämistä paikalle teurastamaan niitä. Nämä ovat asenteista uusimpia, ja Ylimaunu matkaa kauas historiaan tuoden esille monia kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi esihistoriallisina aikoina metsästäjien tuli aktiivisesti hoitaa eläinsuhdettaan, mutta sukupuutoilta tämä ei suojannut. Ylimaunu toteaa, että eläinten sieluja pidettiin kuolemattomina ja että sielujen uskottiin voivan siirtyä uuteen ruumiiseen, jolloin uskomus lajien hävittämisestä sukupuuttoon ei voinut muodostua. Hän esittääkin oman hypoteesinsa mammutin kaltaisten suurnisäkkäiden sukupuutosta: ”Usko sielujen uudelleen syntymiseen ja toisaalta luonnon ilmiöiden selittäminen osaksi henkiolentojen toimintaa lienevät syy siihen, että esihistorialliset ihmisyhteisöt tappoivat sukupuuttoon lukuisia saalislajejaan” (s. 119).

Pasi Klemettinen omassa karhu-kirjoituksessaan ei esitä mitään näin suurisuuntaisia väittämiä, vaikka epäsuorasti mainitseekin, että meidän päiviimme yltävässä karhukultissa voi nähdä yhteyden aina Neandertalin ihmiseen. 1800-luvun eläinsuojeluliikkeen ristiriitaisuus näkyy muun muassa siinä, että Topelius piti karhunkaataja Martti Kitusta suurena suomalaisena kansanmiehenä. Martti Sarmelan artikkeli on lajirajat ylittävä kirjoitus eläinluokittelujen historiallisesta vaihtelevuudesta. Sarmelan mukaan korvenraivauksen ajan eläinkuvassa tärkeää oli erottaa hyödylliset eläimet hyödyttömistä ja haitallisista. Yhteiskunnan muuttuessa luokittelun tarve muuttuu, ja Sarmela uskookin, että nykyään eläimet voisi jakaa neljään kategoriaan: globalisoituihin talouseläimiin, eläintarhoissa oleskeleviin museoeläimiin, luontoreserveihin sijoitettuihin villieläimiin ja ihmisten keskellä eläviin lemmikkieläimiin. Ensisilmäyksellä näyttäisi siltä, että typologiasta puuttuu ainakin yksi lajillisesti ja yksilömääräisesti kasvava eläinryhmä: kulttuuriympäristöön sopeutuvat villieläimet. Citykarhut, -sudet ja -ketut ovat tuttuja maailman metropoleista.

Biologi Kari Lagerspetzin kirjoituksella palataan filosofisiin kysymyksiin: ovatko eläimet tietoisia olentoja? Hänen vastauksensa on, että rajatussa määrin ovat. Hän toteaa myös, että esimerkiksi biologisen perimän avulla eron tekeminen ihmisen ja muiden eläinten välille on vaikea (s. 196). Myöhemmin hän esittää, että ”nimenomaan kulttuuri erottaa ihmisen omaksi lajikseen” (s. 208). Tämä kaksimerkityksinen lause sanoo, että ihminen on kulttuurieläin, ei ymmärtääkseni sitä, että tämä rajanveto olisi ennen kaikkea kulttuurinen konstruktio. Kirjailija Leena Krohn vertailee ihmisten, eläinten ja koneiden älykkyyttä. Hän katsoo, että näiden välillä on laadullista eroa. Erika Ruonakoski tarkastelee ”toislajisten” eläinyksilöitä ymmärtämistä Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian näkökulmasta. Rauno ja Outi Lauhakangas ovat hieman polveilevassa kirjoituksessa kiinnostuneita luonnossa esiintyvästä kommunikaatiosta eli signaalien lähettämisestä ja tulkitsemisesta niiden heijastuessa takaisin. Erityisesti he tutkivat maitovalaiden viestintää Vienanmerellä ja sen representaatioita muinaisissa kalliomaalauksissa.

Dario Martinelli pohtii semioottisesta viitekehyksestä esteettisyyden esiintymistä eläimillä. Tulos on kokoelman raskain, sillä kunnon semiootikon tavoin Martinelle tuo esille koko tarkasteluapparaattinsa ennen kuin voi uneksiakaan vastaavansa tutkimusongelmaan. Hyvä niin, mutta ei välttämättä kovin lukijaystävällinen ratkaisu. Edelleen Martinelli kirjoittaa ikään kuin ankarimpien tieteellisten ekonomia-vaatimusten mukaisesti, ja siten kirjoitus eroaa tyylillisesti astetta ”rennommista” suomalaisista kirjoituksista. (Kirjoitus on muuten käännös Martinellin englanninkielisestä alkuperäistekstistä.) Viimeisessä kirjoituksessa Leena Vilkka esittää puolustuspuheen sudelle. Tyyli ja sisältö ovat kaikille Vilkan tunteville tuttuja.

Kokoelma on monitieteellinen ja monipuolinen. Painotus on kuitenkin luonnonvaraisissa eläimissä. Mielestäni kokoelmaa olisi täydentänyt kulttuuritieteellinen tai sosiologinen esitys siitä, miten ihmistä kaikkein lähimmän eläinryhmän, lemmikkieläinten, asema on kehittynyt. Ainakin Sarmelan ja Ruonakosken kirjoituksissa tätä tematiikkaa sivutaan, mutta karhun ja hylkeen rinnalle olisi voinut nostaa kissan, koiran tai vaikkapa rotan. Kokoelmien tekemistä säätelee ankara realiteetti potentiaalisista kirjoittajista ja tehdystä tutkimuksesta; kenties tässä on sarkaa tutkimukselle. Varsinainen moitekohta, etenkin akateemisen lukijakunnan kannalta, on ajoittain silmiin osuvat puutteet, virheet ja epäjohdonmukaisuudet viitteissä ja kirjallisuusluetteloissa. Tähän syyllistyvät teoksen toimittajat johdannossaan; Ilomäki viittaa omaan julkaisuunsa, mutta jättää sen pois kirjallisuusluettelosta, Rod Preece on muotoutunut uuteen uskoon Rod Prees’ksi tekstissä ja Mary Douglasin kirja on nimetty uudelleen. Nämä virheet ovat vähäpätöisiä sen tosiasian rinnalla, että varsinaiset tekstit ovat tunnollisesti kirjoitettu ja oikoluettu ja että kirjaa on täydennetty osuvilla kuvavalinnoilla. Yksittäisistä sananvalinnoista sen verran, että monissa kirjoituksissa puhuttiin ”toislajisista” eläimistä. En ole oikein viehtynyt tähän käsitteeseen, koska en oikein tiedä, keitä olisivat ”ensilajiset” eläimet. Me ihmisetkö? ”Muunlajisen” tai Vilkan käyttämän ”vieraslajisen” eläimen käsitteet eivät särähdä korvissani yhtä paljon; joskin monesti pelkkä ”eläin” olisi täysin selvä. Kriittisistä kommenteista huolimatta on syytä painottaa lopuksi, että kokoelmaa voi varauksetta suositella jokaiselle ihmisestä ja eläimistä kiinnostuneelle lukijalle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *