Huutolaisuutta ei suomalaisessa historiankirjoituksessa ole juurikaan noteerattu [1]. Jouko Halmekosken kirja huutolaislasten kohtaloista ei sekään ole tieteellinen tutkimus aiheesta, mutta tämä ei millään tavalla vähennä kirjan ansioita. Halmekoski on sanomalehti-ilmoitusten avulla kerännyt huutolaisten tai heidän jälkeläistensä tallettamia tarinoita, joista tässä kirjassa julkaistaan 25 ehyintä tarinaa. Kirjaan sisältyy tekijän esipuhe sekä lyhyt katsaus (ss. 11–20) huutolaisuuden historiaan ja lainsäädäntöön, mutta muuten kirja keskittyy täysin huutolaisten tarinoiden kertomiseen. Halmekoski on oivallisesti toimittanut kertomukset selväsanaiseen ja helposti luettavaan muotoon. Kielen ollessa näin sujuvaa kirjaa on, ajoittain raskaasta aiheesta huolimatta, ilo lukea.

Halmekosken teos ansaitsee kuitenkin tulla luetuksi nimenomaan sisältönsä puolesta. Taustaluvussa Halmekoski selvittää lyhyesti, mistä huutolaisuudessa oli kyse. Ainakin 1800-luvun alusta ja vielä 1900-luvun alkupuolella köyhiä, mielenvikaisia ja orpolapsia myytiin elätiksi huutokaupoissa, joissa kunta sitoutui maksamaan huutolaisten ylläpidon vuodeksi kerrallaan sille, joka teki pienimmän hoitotarjouksen. Vaikka järjestelmä alkoi saada kammottavan maineen jo 1800-luvun lopulla, todellisia uudistuksia saatiin Halmekosken mukaan aikaan vasta vuoden 1922 uuden köyhäinhoitolain myötä, joka kielsi vaivaishuutokaupat ja hoidolleantokokoukset. Silti monessa kunnassa kesti aikansa, ennen kuin vanhoista käytännöistä täysin luovuttiin, mikä selittää sen, että huutolaisuuden kohtalon lapsena kokeneita on vielä elossa.

Osalla huutolaisuuden kokeneista ihmisistä vieraaseen taloon elätiksi joutuminen, kaltoin kohtelu sekä nöyryytyksen ja häpeän tunteet jättivät pysyvän vamman mieleen ja ruumiiseen, kun taas toiset muistelevat kokemaansa lämmöllä. Osa huutolaislapsista vietti koko huutolaisaikansa samassa talossa, kun taas toisilla paikka vaihtui tiheään. Esimerkiksi Kaisa-tyttö (ss. 33–39) oli kahdeksan vuoden huutolaistaipaleensa aikana elättinä viidessä eri talossa. Esteri (ss. 53–57) puolestaan muisteli huutolaispaikkaansa lämmöllä ja piti taloon monta kertaa yhteyttä vielä myöhemminkin.

Halmekoski on lainannut teoksensa nimen Juhani Aholta, joka Orjanmarkkinat -kirjoituksessaan vuodelta 1886 kuvasi lasten huutokauppaa Kuopiossa [2]. Kirjaimellisesti huutolaisuudessa ei varmasti ollut kyse orjakaupasta, koska kunta maksoi huutolaisten ylläpidon taloille, joihin heidät vietiin. Käytännössä jotkin kirjan tarinat kuitenkin osoittavat, että huutolaisten kohtelu taloissa saattoi välillä lähennellä olosuhteita, joissa orjia (ja eläimiä) oli muinoin pidetty. Esimerkiksi Kalle (ss. 21–31) joutui elättipaikassaan ruoskittavaksi niin, että häntä vuosikymmeniä myöhemmin hoitanut lääkäri järkyttyi pahanpäiväisesti Kallen selän nähtyään.

Kirjassa on muutamia valokuvia, jotka värittävät tiettyjen huutolaislasten kertomuksia. Tekijä on ottanut eettisyyden huomioon antamalla tekstissä esiintyville ihmisille, taloille ja paikkakunnille peitenimet. Kirjoittajan erityiseksi ansioksi voidaan lukea tärkeän mutta vaietun aiheen tuominen lukijakunnan tietoisuuteen. Kenties tärkeimmän palveluksen Halmekoski lienee kuitenkin tehnyt niille entisille huutolaislapsille, jotka ovat päässeet kertomaan tarinansa tämän kirjan kautta [3]. Toivoa sopii, että tämän kirjan myötä myös ammattitutkijat tarttuisivat pieteetillä aiheeseen.

Viitteet:

[1] Poikkeuksena mainittakoon tuore, tosin folkloristiikan alaan kuuluva väitöskirja, jossa huutolaisuuttakin sivutaan: Eija Stark, Köyhyyden perintö: Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämäkerta- ja sananlaskuaineistoissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.

[2] Juhani Aho, Kootut lastut, II kirja. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1951.

[3] Vrt. Ritva Tuomaala, ”Kyllähän nyt pitäs olla jo semmonen aika, että pääsis niin kö keskustelemhan näistä asioista. Tutkimus lappilaisten huutolaisten, sotavankien ja partisaanien uhrien elämänkulusta, voimavaroista, terveydestä ja sairauksista”, Yleislääketieteen väitöskirja, Turun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta, 2008.