Innovaation profeetta: Joseph Schumpeter ja luova tuho.

Harvard Business Schoolin professori Thomas McGrawin muutama vuosi sitten julkaistu teos Prophet of Innovation palkittiin Yhdysvalloissa aikanaan Pulitzer-palkinnolla yhtenä parhaista taloustieteen historiaa käsittelevistä kirjoista. Palkinnon perusteet on helppo ymmärtää kirjan luettuaan. McGraw on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja kirjoittanut noin 500-sivuisen, mutta sujuvasti etenevän elämänkerran miehestä, jota Kenneth Galbraith nimitti ”20. vuosisadan sivistyneimmäksi konservatiiviksi”.

McGraw, Thomas K.: Prophet of Innovation. Joseph Schumpeter and Creative Destruction.. The Belknap Press of Harvard University Press, 2007. 503 sivua. ISBN 9780674025233.

Joseph Schumpeter tunnetaan hyvin taloustieteilijöiden ja taloushistorioitsijoiden keskuudessa, mutta hän on jäänyt varsin tuntemattomaksi suurelle yleisölle eikä ole yhtä tunnettu kuin esimerkiksi John Maynard Keynes tai Milton Friedman. Schumpeterin merkitys on kuitenkin ollut taloustieteen ja talouspolitiikan ajattelussa valtava, ja hän ansaitsisi tulla nykyistä tunnetummaksi myös Suomessa. Koko 1990- ja 2000-lukujen ajan Suomessa harjoitetulle ”kansalliselle innovaatipolitiikalle” voidaan löytää juuret Schumpeterin esittämistä ajatuksista ja teorioista. Tosin oppi-isä olisi varmaan suhtautunut varsin epäilevästi kansallisen innovaatiopolitiikan ajatukseen, koska innovaatioita ei hänen mielestään luotu valtionhallinnollisilla toimenpiteillä vaan yksityisten yrittäjien ponnistuksilla.

Joseph Alois Schumpeter (1883–1950) syntyi lähellä Prahaa sijaitsevassa Trieschin pikkukaupungissa tekstiilitehtailijan saksankieliseen perheeseen. Schumpeter jäi isättömäksi neljävuotiaana, millä oli ehkä oma vaikutuksensa hänen henkiseen ja intellektuaaliseen kehitykseensä. Schumpeter nimittäin etsi mielellään akateemisista piireistä vanhempia ”isähahmoja” tai sitten hän viihtyi itse samassa roolissa nuoremman sukupolven tutorina ja mentorina. Sen sijaan samanikäisiin oman sukupolven kollegoihin välit jäivät etäisemmiksi.

Schumpeterin äiti oli kunnianhimoinen Johanna Schumpeter, joka päätti luoda pojalleen loistavan tulevaisuuden. Kosta tämän tavoitteen toteutuminen ei ollut Trieschin pienissä oloissa mahdollisuus, leskeksi jäänyt Johanna Schumpeter muutti Wieniin ja hankkiutui naimisiin varakkaan sekä sosiaalisesti arvokkaita suhteita myötäjäisinään tuoneen vanhemman herrasmiehen kanssa. Näin pikku ”Joszin” tulevaisuus oli turvattu, ja älykäs nuorukainen pääsi aloittamaan taloustieteen opinnot Wienin yliopistossa vuonna 1901.

Opiskeluaikanaan Schumpeter kävi läpi perusteellisesti senaikaisen taloustieteen klassikot mukaan lukien myös Marxin Pääoman. Vaikka Schumpeterista itsestään ei tullut koskaan marxilaista vaan innokas kapitalismin kannattaja, hän arvosti Marxia siitä että tämä oli hänestä oivaltanut kaikkia muita taloustieteilijöitä paremmin kapitalismin dynaamisen luonteen: kapitalismi oli jatkuvasti muuttuva järjestelmä, jonka oli käärmeen lailla luotava jatkuvasti nahkansa uudelleen jatkaakseen olemassaoloon. Jatkuva liike ja muutos olivat välttämätön edellytys kapitalismin menestykselle.

Schumpeter valmistui Wienin yliopistosta loistavin arvosanoin vuonna 1906, ja hänellä alkoi jo tuolloin olla myös meriittiä akateemisten artikkeleitten kirjoittajana. Schumpeter painotti matematiikan merkitystä taloustieteissä ns. eksaktin ekonomismin tavoittamiseksi, vaikka hänen omat matemaattiset lahjansa olivat suhteellisen vaatimattomat – seikka, jota hän itse harmitteli koko elämänsä ajan.

Schumpeter tuli tunnetuksi aikansa akateemisissa piireissä osittain siksi, että hän oli ahkera matkustamaan ja vaihtamaan ajatuksia muiden maiden taloustieteilijöiden kanssa. Erityisen hyvin hän viihtyi Englannissa, jonka kieltä hän osasi erinomaisesti. Äitinsä esimerkkiä seuraten Joseph Schumpeter hankki itselleen vanhemman, mutta varakkaan puolison. Noin kaksitoista vuotta vanhemman Gladys Ricarde Seaverin kanssa solmittu ensimmäinen avioliitto oli nuoren Schumpeterin kannalta lähinnä järkiliitto rahan ja hyvien sosiaalisten suhteiden kanssa. Avioliitto mahdollisti nuorelle miehelle mukavan matkustelun sekä keskittymisen ensimmäisen laajan tieteellisen käsikirjoituksen The Nature and Content of Theoretical Economicsin laatimiseen ja julkaisemiseen vuonna 1908.

Schumpeterin akateeminen karriääri pääsi kunnolla alkuun, kun hänet nimitettiin professoriksi Czernowitzin yliopistoon vuonna 1909. Ensimmäinen vakituinen akateeminen työpaikka kannusti Schumpeteria uuden laajan tieteellisen teoksen Theory of Economic Development kirjoittamiseen. Teos tunnetaan tänä päivänä paljon paremmin englanninkielisenä käännöksenä kuin alkuperäisenä saksalaisena laitoksena Theorie der wirtschaftlichen Entwicklung (1911). Tämä teos oli tieteellisesti paljon kunnianhimoisempi sekä merkittävämpi kuin ensimmäinen julkaistu käsikirjoitus. Schumpeterin talousteorian perusteesinä oli se, että kapitalistinen elinkeinoelämä oli jatkuvassa liikkeessä, jonka moottorina olivat yrittäjät, joiksi Schumpeter laski paljon muitakin ihmisiä kuin firmojen omistajat ja johtajat. Yrittäjä oli Schumpeterin sanoin eräänlainen ”moderni teollisuuskapteeni”, jonka pakkomielteenä oli innovatiivisen edun metsästäminen. Innovaativinen etu saattoi olla kilpailijoihin verrattuna melkein mitä tahansa: teknologinen keksintö, uusi liiketoimintamalli, uusi tapa myydä, kuljettaa ja varastoida tavaraa, uusi markkinointitekniikka, organisaatiojärjestely ja niin edelleen. Innovaativisen yrittäjän perusmerkkinä oli kyky rikkoa vanhoja totunnaisia kaavoja sekä luoda uusia toimintatapoja.

Innovatiivisuus merkitsi sitä, että kapitalistinen talouselämä oli jatkuvassa liikkeessä: uusia firmoja syntyi samalla kun vanhoja kuoli pois. Jokaisen innovatiivisen yrityksen kohtalona näytti olevan se, että ennen pitkää markkinoille ilmaantui kilpailija, joka osasi tehdä asioita vielä innovaativisemmin ja paremmin. Näin kapitalismi eli jatkuvasti eräänlaisen ”luovan tuhon” tilassa, jossa yritysten konkurssi- ja perustamisaallot seurasivat toisiaan. Taloudellisesti menestynyt yhteiskunnan yläluokka oli Schumpeterin sanoin ”kuin hotellit, jotka olivat aina täynnä ihmisiä, mutta joissa ihmiset vaihtuivat jatkuvasti”. Juuri tämä muodosti Schumpeterin mielestä tärkeimmän syyn sille, miksi kapitalistisessa yhteiskunnassa oli jatkuvasti nousun mahdollisuuksia uusille kunnianhimoisille yrittäjille. Kapitalismissa elämä perustui siihen, että vanhat tai kestämättömät liiketoimintamallit sekä uudistumaan kykenemättömät yritykset tuhoutuivat kilpailussa uusien innovatiivisempien yritysten ja liiketoimintamallien vallatessa markkinat.

Theory of Economic Development nosti Schumpeterin 1910-luvulla länsimaisen taloustieteen tähtieliittiin sekä loi pohjan hänen myöhemmälle akateemiselle menestykselleen. Vuonna 1911 Schumpeter pääsikin vaatimattomasta Czernowitzin yliopistosta akateemisesti parempaan karriääripaikkaan Grazin yliopiston poliittisen talouden professoriksi. Schumpeter ei kuitenkaan viihtynyt kovin hyvin Grazissa, jossa hänelle oli vaikeuksia tulla toimeen sekä kollegoiden että oppilaidensa kanssa. Niinpä hän käytti paljon työaikaansa mieliharrastukseensa eli matkusteluun ja kävi vuonna 1913 ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa. Schumpeter huomasi viihtyvänsä erinomaisesti Yhdysvalloissa ja nautti keskusteluista Columbian, Harvardin, Yalen ja Princetonin yliopistoissa työskennelleiden kollegoiden kanssa. Matkalla Schumpeter loi myös arvokkaita valtamerentakaisia suhteita, ja pitkäaikaiseksi muodostunut ystävyyssuhde professori Frank Taussigin kanssa johti lopulta siihen, että Yhdysvalloista tuli Schumpeterin uusi kotimaa sekä Harvardin yliopistosta lopulta pysyvä akateeminen kotipaikka.

Schumpeterin urasuunnitelmille ja tulevaisuudenhaaveille merkitsi ensimmäinen maailmansota 1914–1918 suurta takaiskua. Schumpeter oli vannoutunut pasifisti, jonka mielestä Itävallan ei olisi pitänyt ryhtyä ”saksalaiskansallisen olutkapakkapolitiikan” vuoksi sotaan hänen rakastamaansa Englantia vastaan. Lisäksi maailmanmatkailijalle oli kova koettelemus jäädä eristyksiin Keski-Eurooppaan sotaa käyvään Itävalta-Unkariin. Samalla hän joutui eristyksiin englantilaisesta vaimostaan, mikä merkitsi väistämättä avioliiton haalistumista pelkäksi juridiseksi siteeksi kahden toisilleen vieraan ihmisen välillä.

Sota-aikana Schumpeter omistautui politiikalle vastustaen tiukasti Itävallan ja Saksan yhdistämisajatuksia – sen sijaan hän suositteli Itävallan hallitukselle erillisrauhan tekemistä ympärysvaltojen kanssa. Schumpeterin ajatuksille löytyi jonkin verran vastakaikua hallituspiireistä, mutta Itävalta-Unkarin kohtalo oli jo sidottu Saksan sotamenestykseen. Yhdysvaltojen liittyminen sotaan vuonna 1917 sinetöi lopulta keskusvaltojen tappion, ja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia kaatui syksyllä 1918. Vanha monikansallinen imperiumi paloiteltiin kansallisvaltioihin, ja Itävalta supistui pieneksi saksankielisen väestön tynkävaltioksi.

Shumpeterin sota-aikana saamat poliittiset ystävät voittivat Itävallan tasavallan ensimmäiset vaalit vuonna 1919, ja tunnettuna talouseksperttinä Joseph Schumpeter sai uudessa hallituksessa valtionvarainministerin salkun. Hän laati tasavallan huonojen raha-asioiden korjaamiseksi kunnianhimoisen ”Finanzplanin”, mutta olosuhteet eivät olleet suosiolliset sen toteuttamiselle. Pahin ongelma oli Versaillesin rauhansopimuksessa Itävallalle sälytetty sotakorvausvelka, jonka maksu nieli käytännöllisesti katsoen maan kaikki vientitulot. Näin Schumpeterin pesti valtionvarainministerinä oli miltei alusta lähtien tuomittu epäonnistumiseen, ja hän erosi tehtävästään jo vuonna 1920.

Poliittisten seikkailujen jälkeen Schumpeter päätti toteuttaa omia yrittäjäteorioitaan itse käytännössä ja ryhtyi liikemieheksi ja yksityispankkiiriksi. Valitettavasti bisnesteoreetikot eivät ole aina niitä parhaita käytännön bisnesmiehiä, minkä Schumpeterkin joutui huomaamaan. Tavallaan hän itse joutui ”luovan tuhon” uhriksi, koska yksityisen liikemiehen ura päättyi täydelliseen konkurssiin Wienin pörssin romahtaessa vuonna 1924. Bisnesseikkailusta johtuneiden velkojen maksu vei Schumpeterilta vuosikausia ja söi suuren osan hänen myöhempien akateemisten työpaikkojensa palkoista.             

Schumpeter löysi kuitenkin Wienin liikemiesvuosinaan uuden rakkauden noin parikymmentä vuotta itseään nuoremman Annie Reisingerin kanssa. Hän meni tämän kanssa naimisiin vuonna 1925, mutta haaveet onnellisesta avioelämästä ja isyydestä kariutuivat Annien kuollessa lapsivuoteeseen vuonna 1926. Joseph Schumpeter jäi lapsettomaksi ja sydänsurun murtumaksi mieheksi, joka ei koskaan toipunut tästä takaiskusta. Lääkkeeksi sydänsuruihin hän uppoutui entistä tarmokkaammin työhönsä taloustieteilijänä. Schumpeter tuli elämänsä aikana tunnetuksi työnarkomaanina, jonka työkyky ja muistikapasiteetti vaikuttivat lähes rajattomilta.

Uusi akateeminen työpaikka löytyi 1920-luvun puolivälissä Bonnin yliopistosta, jossa Schumpeter teki toistakymmentä vuotta työtä yhtenä Saksan merkittävimmistä ekonomisteista. Hän toimitti uusia parannettuja laitoksia uraa uurtaneesta teoksestaan The Theory of Economic Development tiivistäen ja sujuvoittaen kirjoituksiaan. Lisäksi hän tuli suosituksi opettajaksi ja mentoriksi Bonnin yliopiston taloustieteilijöiden keskuudessa. Uudet tieteelliset artikkelit yhteiskuntataloudesta ja muista aiheista lujittivat Schumpeterin asemaa taloustieteilijänä.

Merkittävän haasteen Schumpeterille asetti 1930-luvun alun lama, jonka syitä ja ratkaisuja hän kartoitti uusissa tieteellisissä artikkeleissaan. Toisaalta Schumpeter joutui huomaamaan, että hän jäi taloustieteilijänä englantilaisen John Maynard Keynesin varjoon. Schumpeter pystyi analysoimaan talouslaman syitä ja selittämään hyvin ”luovan tuhon” välttämättömyyden kapitalismissa, mutta hän ei pystynyt esittämään yhtä konkreettisia ja selviä lääkkeitä massatyöttömyyden ja taloussyklien aiheuttamien sosiaalisten ongelmien ratkaisuun kuin Keynes.

Tietyllä tavalla Schumpeter kokikin koko loppuelämänsä joutuneensa Keynesin varjoon, ja hän arvosteli usein Keynesin teorian puutteita sekä sitä, että Keynes painotti liikaa valtion sekä julkisen talouden roolia talouselämässä. Schumpeterin mielestä elinkeinoelämän toipuminen talouslamasta oli lopulta kiinni siitä, miten yksityisten yrittäjien ja yritysten onnistui löytää ratkaisuja vaikeissa suhdannetilanteissa. Schumpeter ei kuitenkaan koskaan ollut puhdasoppinen vapaan markkinatalouden kannattaja, vaan hän katsoi valtiolla ja julkisella taloudella olevan oma selvä ja tärkeä roolinsa talouselämän ja varsinkin yhteiskunnan riittävän vakauden ylläpitämiseksi.

Natsien vaikutusvallan kasvu Saksassa sai Schumpeterin lähtemään pois Bonnin yliopistosta ja Saksasta. Valtamerentakaisten suhteidensa ja erityisesti ystävänsä Frank Taussigin ansiosta hän löysi uuden akateemisen kotinsa Yhdysvalloista ja Harvardin yliopistosta vuonna 1932. Schumpeter oli liberaalina konservatiivina antinatsi ja hän pyrki 1930-luvulla tarmokkaasti auttamaan saksanjuutalaisia taloustieteilijöitä pääsemään pois Natsi-Saksasta sekä järjestämään heille suhteidensa avulla uusia työpaikkoja amerikkalaisista yliopistoista.

Harvardin yliopistossa Schumpeter loi tavallaan oman koulukuntansa ja monet hänen oppilaistaan tulivat myöhemmin Yhdysvaltojen merkittävimmiksi taloustieteilijöiksi. Hänen oppilaisiinsa lukeutuivat sellaiset kuuluisuudet kuin James Tobin, John Kenneth Galbraith, sosiologi Talcott Parsons, Edward Mason, Wassily Leontief ja Wolfgang Stolper. Schumpeter oli myös suosittu opettaja ja mentori, joka hyväksyi oppilaikseen ja ystävikseen myös marxilaisia näkemyksiä omaavia taloustieteilijöitä. Hän saattoi väitellä heidän kanssaan, mutta hyväksyi sen, että jotkut hänen ystävistään ja oppilaistaan olivat hänen kanssaan eri mieltä yhteiskunnallisista asioista. Tästä oli myös hänelle itselleen hyötyä, sillä oppilaat avustivat häntä hänen omissa tieteellisissä töissään, ja hän saattoi tukeutua matemaattisesti lahjakkaampien oppilaittensa tukeen tilasto- ja laskentapohjaisissa tutkimuksissaan.

Harvardin vuosinaan Schumpeter kirjoitti myös kuuluisimmat teoksensa: Business Cycles (1933), Capitalism, Socialism and Democracy (1942) sekä History of Economic Analysis (julkaistu postuumisti 1954). Näistä kolmesta teoksesta kaikkein tunnetuimmaksi tuli Capitalism, Socialism and Democracy, joka käännettiin kuudellatoista kielelle ja josta julkaistiin vuosien ja vuosikymmenten varrella useita painoksia.

Kirjassaan Schumpeter asettaa kolme alkukysymystä:
1) Onko kapitalismi luonteensa ja prosessiensa vuoksi tuomittu lopulta epäonnistumaan talousjärjestelmänä eli hävittääkö se lopulta itse itsensä?
2) Jos sosialismi korvaisi kapitalismin, voisiko se saada aikaan samanlaista taloudellista kasvua ja menestystä kuin kapitalismi?
3) Kumpaan talousjärjestelmään demokratia todennäköisimmin liittyisi?

Schumpeter toteaa Marxin oivaltaneen paljon kapitalismin dynaamisesta luonteesta sekä niistä sosiaalisista ongelmista, mitä kapitalismiin liittyy. Silti Schumpeter ei voinut hyväksyä Marxin teesejä. Marx oli yhteiskuntatieteilijänä väärässä, koska hän yksinkertaisti liikaa kapitalistisen yhteiskunnan rakennetta rikkaiden omistajien ja köyhien välisten työläisten väliseksi kuiluksi. Ensinnäkään kaikki työläiset eivät olleet samanlaisia, vaan heidän välillään oli ammattitaidosta ja kyvyistä johtuva hierarkia. Lisäksi monet työläispohjalta ponnistaneet yrittäjät olivat löytäneet oman bisnesideansa ja muuttuneet kapitalisteiksi.

Marx oli Schumpeterin mielestä vielä enemmän väärässä ekonomistina. Yksi Marxin perusvirheistä oli olettamus, että kapitalismin kehityksen myötä työläisten osuus yhteiskunnan kokonaistulosta laskisi jatkuvasti ja säännöllisesti. Heidän kurjuutensa kasvaisi ja tämän vuoksi he lopulta ryhtyisivät kapinaan saadakseen tuotantovälineet omistukseensa. Tämä ei pitänyt paikkaansa, minkä Schumpeter pystyi osoittamaan vakuuttavalla tilastopohjalla – tosiasiassa kapitalistisissa maissa työläisten reaalipalkat ja elintaso olivat nousseet päinvastoin kuin mitä Marx oli olettanut. Lisäksi massatuotannon myötä monien elintarvikkeiden, vaatteiden ja muiden elämän perusasioiden hinta oli jatkuvasti laskenut. Marx teki myös useita muita virheitä ja liiaksi asioita yksinkertaistavia kärjistyksiä analyyseissaan: yrittäjät ja kapitalistit eivät suinkaan olleet aina samoja henkilöitä, ja Marxilta puuttui kokonaan yksityisen yrityksen toimintaa käsittelevä mikrotalouden teoria. Lisäksi Marx oli olettanut, että tuotannon mekanisointi johtaisi pysyvään massatyöttömyyteen, mitä teollistuneissa kapitalistisissa maissa ei ollut tapahtunut. Marx ei pystynyt näkemään palvelu- ja kauppasektorin kehitystä, joka tarjosi kapitalistisessa taloudessa lukuisasti uusia työpaikkoja niille ihmisille, jotka eivät löytäneet leipäpuutaan tuotantotalouden piiristä.

Silti Schumpert ymmärsi hyvin, miksi Marx oli 1930-luvun alun vaikean laman ja ennennäkemättömän massatyöttömyyden aikana noussut suureksi profeetaksi ja opettajaksi, joka vetosi lukuisiin intellektuelleihin. Sosialismi vetosi voimakkaasti sosiaaliseen omaantuntoon, joka tuntui puuttuvan tyystin kapitalistisesta talousjärjestelmästä. Kapitalismiin sisältyvä ”luovan tuhon” prosessi ei ollut suinkaan kaikkien kannalta mikään uusia mahdollisuuksia avaava mahdollisuus, vaan monille se merkitsi pysyvää syrjäytymistä työelämästä ja putoamista yhteiskunnan alaluokkaan. Tämä oli selvä ongelma, jonka Schumpeter tunnusti ja jonka vuoksi hän oli myös valmis tunnustamaan valtiovallan ja julkisen sektorin tärkeän roolin kapitalismiin sisältyvien sosiaalisten ongelmien vähentämisessä.

Schumpeterin mielestä talousjärjestelmien kehitystä piti tarkastella kuitenkin pitkän aikavälin saavutusten mukaan. Mikään muu talousjärjestelmä ei ollut saanut aikaan pitkällä aikavälillä niin suurta yleisen elintason nousua sekä ihmisten arkielämän parantumista kuin kapitalismi. Sosialismi oli valtio- ja politiikkajohtoisena järjestelmänä väistämättä staattisempi eikä kykenisi pitkällä aikavälillä tarjoamaan yhtä hyvää talouskasvua ja mahdollisuuksia elämän parantamiseen kuin kapitalismi. Lisäksi valtio- ja politiikkajohtoinen talousjärjestelmä oli luonteeltaan sellainen, että se kasvatti hallitsevan poliittisen luokan valtaa ja johti sitä tietä diktatuuriin. Sosialismi ei kytkeytynyt demokratiaan, jota oli paljon selvemmin löydettävissä kapitalistisissa teollisuusmaissa kuin Neuvostoliitossa. Kapitalismi ilman demokratiaa oli toki mahdollinen, mutta sosialistinen demokratia oli mahdottomuus. Sosialismissa ihmisten yrittäjyys ja tuloerojen kasvu estettäisiin pakkotoimenpitein, mikä merkitsi väistämättä diktatuuria ja hallitsevan poliittisen luokan rajatonta valtaa yli muiden yhteiskuntasektorien. Siksi Schumpeter asetti demokratian kannalta kapitalismin etusijalle sosialismiin verrattuna.

Capitalism, Socialism ja Democracy -teoksen todellisen viestin lukeminen vaati lukijoilta taitoa lukea rivien välistä ja kykyä päätellä itse ne johtopäätökset, johon kirjoittaja toivoi lukijoidensa päätyvän. Monesti Schumpeterin tekstistä saa sen kuvan, että hän uskoisi kapitalismin kaatuvan lopulta ”ahneuden ansaan” ja että tämän vuoksi sosialismi tulisi lopulta perimään talousjärjestelmien välisessä kamppailussa voiton. Tarkemmin luettuna ja argumentaatioon kunnolla perehtymällä Schumpeterin todellinen viesti tulee kuitenkin selvästi esille: hän kannatti kapitalismia ja uskoi demokraattisen ja moniarvoisen poliittisen järjestelmän olevan mahdollinen ainoastaan kapitalistiseen talousjärjestelmään tukeutuvana.

Schumpeter eli riittävän pitkään nähdäkseen natsien tappion toisessa maailmansodassa, mutta hän ei nähnyt Neuvostoliiton ja itäblokin kaatumista. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut Neuvostoliiton nousu maailmanvallaksi ja itäblokin muodostuminen saivat hänet synkälle mielelle ja epävarmaksi tulevaisuuden suhteen, vaikka lopulta hänen ennustuksensa sosialismin epäonnistumisesta kävivätkin toteen. Joseph Schumpeter kuoli Harvardissa tammikuussa 1950 äkilliseen sydäninfarktiin 66 vuoden ikäisenä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *