Tänä vuonna vietetään Johan Wilhelm Snellmanin (1806-1881) syntymän 200-vuotisjuhlaa moninaisin näyttelyin, tapahtumin ja julkaisuin. Suomen suurmiesgallerian vanhimpiin kasvoihin lukeutuvaa Snellmania ehdittiin juhlia kansallisena suuruutena jo elinaikanaan. 1900-luvun alkupuolella Snellmanin asema "kansallisfilosofina" oli jo vakiintunut ja vuosikymmenestä toiseen hän on saanut tilaa etenkin erilaisissa suomalaisuuden tulkinnoissa. Snellman-tutkimuksen saralla on 1980-luvun alun jälkeen ollut melko hiljaista, lukuun ottamatta merkittäviä Snellmanin teosten julkaisuprojekteja. Juhlavuosi on kuitenkin muuttanut tilannetta, eikä hiljaisuudesta ei voi tällä hetkellä puhua: vuoden ensimmäisen puoliskon aikana on ilmestynyt useita Snellmanin elämää ja toimintaa käsitteleviä teoksia, joita yhdistää halu esitellä ja arvioida Snellmania tuoreesti, uusia näkökulmia esiin tuoden.

Mikko Lahtinen ei edusta pitkän linjan Snellman-tutkijoita. Tämän teoksen osalta se on luettava hänen edukseen. Keväällä ilmestynyt "Snellmanin Suomi" pitää sen minkä kirjan takakansikin lupaa: teos avaa kriittisiä näkökulmia Snellmanin ajatteluun ja toimintaan. Kirjassa on oma, raikas otteensa, joka ei turhaan kumartele erilaisia Snellmaniin liittyviä konventioita. Lahtinen toteaa kirjan alussa, ettei ole kirjoittanut elämäkertaa tai muutenkaan "kokovartalokuvaa" Snellmanista. Oman näkökulmansa hän tuo julki teoksen aloitussanoissa: "Tämän kirjan lähtökohtana on kiinnostukseni sellaista filosofis-kirjallista toimintaa kohtaan, joka ei yritä rakentaa yleispäteväksi tarkoitettua filosofista järjestelmää, vaan pyrkii viemään filosofisen kritiikin ja kriittisen käytännön keskelle oman aikansa yhteiskunnallista liikettä ja todellisuutta." Tästä lähtökohdasta käsin Lahtinen on lukenut Snellmanin laajaa tuotantoa, pyrkien luonnostelemaan merkittävän suomalaisen intellektuellin profiilia (s. 20). Snellmania on vuosikymmenien ajan määritelty erilaisin luonnehdinnoin ja arvonimin, mutta sanaa intellektuelli on hänen yhteydessään käytetty vähän. Snellmanin poleemiseen hahmoon tämä määritelmä kuitenkin monin osin sopii. Intellektuellin käsite ei tosin nouse teoksessa esille tulkinnallisena elementtinä.

Lahtisen teoksessa äänessä ei ole kuivakkaa (lue: hegeliläistä) akateemista filosofiaa harrastanut professori tai reaalipolitiikan karikoissa luovinut valtiomies, vaan ajattelija, näkijä ja tekijä, "jonka elämässä teoria ja käytäntö, filosofia ja politiikka, kritiikki ja kansallinen rakennustyö liittyivät monin säikein toisiinsa…" (takakannen esittelyteksti). Lahtiselle Snellmanin mielenkiintoisinta kirjallista – tai filosofista – antia eivät edusta tämän filosofiset pääteokset tai luentosarjat, vaan sanomalehdet Saima ja Litteraturblad, joita Lahtinen on lukenut monipuolisesti. Samankaltaisia huomioita Snellmanin ajattelijan laadusta on aiemmin esittänyt Eero Ojanen. Myös Raimo Savolaisen tuoreessa elämäkerrassa Snellmania lähestytään monialaisena ajattelijana ja vaikuttajana, jonka toimijuuden laatu ei pääse oikeuksiinsa yksiselitteisillä, tiettyjä toiminnan sektoreita selkeästi rajaavilla lokeroinneilla.

Lahtinen tulkitsee Snellmania "praksiksen filosofina", jolle filosofia ei hegeliläisestä pohjavireestä huolimatta ollut "umpioitunutta skolastiikkaa", vaan vahvasti elämässä ja yhteiskunnassa kiinni olevaa kriittistä asennetta, joka Snellmanin lehtikirjoituksissa näkyi kiinnostuksena mitä moninaisimpiin yhteiskunnallisiin, poliittisiin, kulttuurisiin, tieteellisiin jne. ilmiöihin. Näin tehdessään Lahtinen venyttää filosofian määritelmää kauas siitä umpioituneesta skolastiikasta, jollaisena se monelle maallikolle nykyäänkin (ja ehkä erityisesti nykyään) näyttäytyy. Lukijana mieleeni nousi, että Lahtisen käyttämä luonnehdinta "praksiksen filosofi" näyttäisi monin tavoin tulevan lähelle intellektuelli-tematiikkaa. Hän ei kuitenkaan lähde pohtimaan näiden luonnehdintojen yhtäläisyyksiä tai eroja.

Teosta voi lukea useilla eri tavoilla, mikä tekee siitä antoisan lukukokemuksen niin Snellmaninsa lukeneille kuin niille, jotka eivät ole häneen aiemmin tutustuneet. Kirja antaa lukijalle ensinnäkin mainion tuntuman Snellmanin monipuolisuudesta, esitellen tämän kannanottoja aina geologiasta ja teologiasta kaunokirjallisuuteen ja koulutuskysymyksiin. Esimerkkien kautta Lahtinen hahmottelee tulkintaansa intellektuellista, jolle kirjoittaminen oli toimintaa, oman vakaumuksen julkistamista, sen koettelemista ja asettamista kriittisesti arvioitavaksi. Kirja tarjoaa myös erään kurkistusaukon Snellmanin ajan Suomeen, maahan joka eli monien suurten murrosten aikaa. Snellman-tutkimusta tuntevalle teos on muistutus siitä, miten asiat ovat aidosti moninäkökulmaisia ja miten ennakkoluulottomat uudelleen luennat voivat paljastaa uusia puolia niinkin kivettyneestä hahmosta kuin "kansallisfilosofista". Raikkauden tunnetta lisää Lahtisen helposti lähestyttävä ja esseistinen, jopa keveä esitystyyli. Siitä puuttuu täysin akateemista kirjoittamista toisinaan vaivaava raskaus. Sisällöllisesti teksti on kuitenkin kaikkea muuta kuin kevyttä. Päinvastoin, siinä on paljon oivallusta ja tarkkanäköisyyttä, vaikka monet kirjan yksittäiset teemat saavatkin melko lyhyen käsittelyn.

Teoksesta välittyy mainiosti Snellmanin lehtikirjoitustyylin sujuvuus ja hänen paneutumisensa mitä moninaisimpiin aihepiireihin. Lahtinen esittelee lukijoille Snellmanin, joka ei ollut ainoastaan kuivakiskoinen filosofi ja tärkeilevä kansallisuuskiivailija, jonka tekstien ymmärtäminen vaatii paitsi poikkeuksellisen kestäviä pakaralihaksia, myös vuosien omistautumista hegeliläisyyden salaisuuksiin. Sanomalehdissään Snellman oli iskevä ja oivaltava, piikikäs ja ironinen – ja lisäksi usein aidosti viihdyttävä. Tämän Lahtinen tuo hyvin esille päästämällä Snellmanin ääneen lukuisissa sitaateissa.

Kirjan kantavana teemana on Snellmanin tulkitseminen valistushenkisenä kriittisenä ajattelijana, joka pyrki sanomalehtiensä kautta luomaan Suomeen uudenlaista, kriittiseen keskusteluun perustuvaa julkista tilaa. Lahtisen näkemyksen mukaan sanomalehtityö merkitsi Snellmanille tietoista "areenan vaihtamista", irtautumista sellaisesta akateemisuudesta, joka oli menettänyt kosketuksensa käytännön elämään. Perinteisesti Snellmanin lehtihankkeita on tarkasteltu "kansallisen herätystyön" näkökulmasta. Tähän käsittelyyn Lahtinen avaa mielestäni relevantin lisäulottuvuuden. Sanomalehdistö oli Snellmanille osoitus uudenlaisesta yhteiskunnallisesta dynamiikasta. Lehdistön merkitys "yleisen mielipiteen", sivistyneen uudistusmielisyyden lipunkantajana oli hänelle keskeinen. Toisaalta lehdistön tuli Snellmanin mukaan peilata laajempaa yhteiskunnallista todellisuutta.

Snellmanilla on maine kovapintaisena toimijana, joka ajoi omaa näkemystään aina jääräpäisyyteen asti, osaamatta aina arvostaa muiden eriäviä mielipiteitä. Snellmanin kansallisuusajattelua – ja esimerkiksi kansallishengen käsitettä – voidaan tulkita sellaista kollektiivisuutta korostavaksi, jossa yhtenäisyyden vaatimus peittää alleen näkökulmien moninaisuuden. Esimerkiksi Marja Jalava on tuoreessa väitöskirjassaan (Minä ja maailmanhenki, 2005) viitannut Snellmanin kansallisajattelun yksiarvoisuuteen ja totaalisuuteen, joka ei jätä sijaa moniäänisyydelle. Lahtinen ei tarkastele Snellmanin näkemyksiä teoreettisena systeeminä, vaan nostaa esille tämän debatoivaa puolta, jossa korostuu "yhden totuuden" etsimisen sijaan halu haastaa muut kriittiseen keskusteluun. Lahtinen on poiminut Snellmanilta oivallisen lainauksen, joka ilmentää tämän suhtautumista lehdistön julkiseen tehtävään; Lahtinen nimittäin toteaa, ettei totuus ollut Snellmanin sanojen mukaan vain yhden henkilön ajatus, vaan "taistelevien vakaumusten tulos". Tämä toteamus selittää ainakin osittain sitä Snellmanin lehtimiestyylin railakkuutta ja kiivautta, jota 1840-luvun Suomessa ihmeteltiin.

Lahtinen asettaa Snellmanin kirjoitukset laajempiin historiallisiin yhteyksiin tuoreella tavalla. Hän lukee Snellmania uudistusmielisenä, joka näki oman aikansa erityisenä modernina aikakautena. Snellmanille tätä uutta aikaa edustivat muiden muassa erilaiset tekniset uudistukset ja tieteen edistysaskeleet sekä aktiivinen lehdistö, jotka kaikki osaltaan mahdollistivat sivistyksen leviämisen yhä laajempiin kansanosiin. Lahtinen näkee myös Snellmanin omat työrupeamat mm. konttoristina ja kauppaoppilaitoksen perustamisen puuhamiehenä osana aitoa kiinnostusta talous- ja elinkeinoelämän kehittämistä kohtaan.

Teoksessa Snellmanin tekstit asetetaan kotimaan tilanteen lisäksi myös kansainväliseen yhteyteen, joka kansallisuuskysymyksiä korostavissa esityksissä jää toisinaan varjoon. Erityisesti Lahtinen haluaa painottaa sitä, että Snellmanin kirjoituksia tarkasteltaessa on otettava huomioon hänen aikansa Suomen sosiaalihistoriallinen tilanne. Lahtinen toteaa täysin oikeutetusti, että Snellmanin tarkasteleminen kansallisfilosofina häivyttää ne yhteiskunnalliset erot, jotka olivat todellisuutta 1800-luvun Suomessa. Kuilu eliitin ja maan muun väestön välillä oli suuri, eikä se perustunut ainoastaan kielieroon. Snellmanin pitkän elämän aikana monet sosiaaliset kysymykset myös muuttivat luonnettaan, muiden muassa maaseudun kasvavan tilattoman väestön tilanne ja työväenluokan yhteiskunnallinen asema nousivat vuosisadan loppupuolelle tultaessa polttaviksi ongelmiksi.

Lahtinen huomioi Snellmanin näkemyksiin liittyvän ambivalenssin, kun on kyse kansan syvistä riveistä tai – Lahtisen ilmaisua käyttäen – luokkasuhteista. Snellman tunnisti monia oman aikansa yhteiskunnallisia ongelmia ja nosti niitä myös kirjoituksissaan esille. Hänellä riitti sympatiaa tilattoman väestön ongelmia kohtaan. Suurtalonpoikia – jotka muodostivat nuorfennomaanien kannatuksen ydinryhmän – hän syytti liiasta itsekkyydestä ja maaseudun köyhälistön unohtamisesta. Mitään yksiselitteistä vastausta eliitin ja massojen välisen epäoikeudenmukaisuuden ratkaisemiseen Snellmanilla ei kuitenkaan ollut. Tämän Lahtinen tuo julki esitellen Snellmanin kannanottoja, päätyen toteamaan, että Snellman salli "massoille" lopulta vain osittaisen toimijasubjektin aseman. Hän ei jää kuitenkaan erityisen pitkään pohtimaan sitä, miksi aktiivisuutta ja oma-aloitteisuutta monissa yhteyksissä peräänkuuluttanut Snellman ei mitä ilmeisimmin halunnut nähdä rahvasta liian aktiivisena.

Snellmanin senaattorikauteen osuneiden nälkävuosien katastrofiin Lahtinen viittaa yllättävän vähän, etenkin kun yhteiskuntafilosofian- ja politiikan käytännöt ovat niin lähellä hänen laajempia tutkimusintressejään. Yhtenä syynä on oletettavasti Lahtisen viime vuonna ilmestynyt laaja J. J. F. Peranderin filosofiaa käsitellyt essee, jossa suhteutettiin Peranderin ajattelua esimerkiksi juuri 1860-luvun nälkäkatastrofiin. Tämän kirjoituksen ovat osanneet etsiä käsiinsä ne, jotka tuntevat Lahtisen muuta tuotantoa. Myös Snellmanin "naiskysymystä" koskevat kannanotot saavat melko suppean käsittelyn.

Teoksen viimeinen luku on nimetty hegeliläisittäin otsikolla "Aikansa poika". Luku on historianteorian kysymyksistä kiinnostuneille (mukaan lukien tämän arvostelun kirjoittaja) antoisa, mutta jäin hiukan miettimään, miten hyvin se sopii muuhun kokonaisuuteen. Viimeinen luku nimittäin poikkeaa tyylillisesti teoksen muista luvuista. Se on esitystavaltaan tiiviimpi ja melko vaativakin. Tässä luvussa Lahtinen myös arvioi Snellmanin argumentteja huomattavasti tiukemmin (ja "filosofisemmin") kuin muissa luvuissa, joissa hän kaiken kaikkiaan on Snellmanille varsin lempeä. Kokonaisuutena teos on mainio osoitus siitä, miten Snellmanin kaltaista kipsipäätä voi lukea vailla suurmiespaatosta, ohi tiettyjen konventioiden – ja miten tämän voi tehdä erittäin lukijaystävällisellä tavalla.

Juhlavuoden muita Snellman-julkaisuja:
Marja Jalava: J. V. Snellman – mies ja suurmies. Tammi 2006.
Raija Majamaa ja Leeni Tiirakari: J. V. Snellman. Valtioviisas vaikuttaja. SKS 2006.
Raimo Savolainen: Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Edita 2006.

Muut artikkelissa mainitut teokset:
Marja Jalava: Minä ja maailmanhenki. Moderni subjekti kristillis-idealistisessa kansallisajattelussa ja Rolf Lagerborgin kulttuuriradikalismissa n. 1800-1914. SKS 2005.
J. J. F. Perander: Yhteiskunta uutena aikana & muita kirjoituksia. Toim. Mikko Lahtinen. Niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja 2005.