Juhlakirjoilla on tapana olla jykeviä, mutta nyt käsillä on yksi muhkeimpia viime aikoina näkemiäni teoksia. Se alkaakin arvovaltaisilla puheenvuoroilla. Sauli Niinistö – kirjan ilmestyessä vielä tasavallan presidentti – ja Puolustusvoimien komentaja Timo Kivinen – hänkin nyt jo evp – kiittelevät juhlivaa yhdistystä sekä kaikkia vapaaehtoisia maanpuolustajia yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden hyväksi tehdystä työstä. Kiitoksensa ja onnentoivotuksensa esittää myös puolustusministeri Antti Häkkänen.

Vuodenvaihteessa 2023–2024 ilmestyneessä juhlakirjassa on kaikkiaan 64 kirjoittajaa. Heistä useimmat ovat tutkijoita, maanpuolustusaktiiveja tai Puolustusvoimien väkeä; kirjoittajat esitellään kirjan lopussa. Päävastuun teoksen toimittamisesta on kantanut kaksi MPK:n pitkäaikaista toimijaa. He ovat Harri Kainulainen, jolla on takanaan pitkä ura elinkeinoelämän johtotehtävissä ja eri turvallisuusjärjestöissä, sekä Puolustusvoimissa ja Rajavartiolaitoksessa palvellut evp-eversti Pertti Ruotsalainen, maanpuolustusaktiivi hänkin. Teoksen syntyyn ja sisältöön ovat vaikuttaneet myös ohjausryhmä, toimituskunta ja toimitus – kaikkiaan 15 ihmistä eri tahoilta.

Niinpä sitten lopputulos onkin paitsi komea, myös informatiivinen. Se kertoo suomalaisen vapaaehtoisen maanpuolustuksen historian reilun sadan vuoden ajalta. Kauempaakin, sillä dosentti Teemu Keskisarjan artikkeli laskee vapaaehtoisiksi maanpuolustajiksi myös isonvihan sissit sekä Krimin sodan aikana tavaramakasiinejaan puolustaneet porvarit ja vilja-aittojaan vartioineet talonpojat.

Koska artikkeleita on kirjassa niin paljon, niiden ruotiminen yksitellen on mahdotonta. Kirjoitusten ryhmittely on hyvin looginen: viiteen lukuun jaetun teoksen ensimmäinen ja toinen luku käsittelevät aikaa ennen MPK:n perustamista, kolmas kertoo yhdistyksen historian. Neljännessä luvussa kirjoittajat pohtivat kokonaisturvallisuutta sekä vapaaehtoista maanpuolustusta yhteiskunnallisena ilmiönä, viides eli viimeinen katselee tulevaisuuteen. Jokaisessa luvussa on aihepiiriä käsittelevä yleiskirjoitus ja useita syventäviä artikkeleita. Artikkeleita ei ole viitteistetty, mutta niiden lopussa on mainittu kirjallisuuslähteet. Päällekkäisyyttä on hivenen, mutta mielestäni se ei haittaa. Lukukokemusta ryydittävät eri aikakausilta peräisin olevat kuvat.

Suojeluskunnista vahva tuki armeijalle

Vaikka Suomi oli ensimmäisen maailmansodan alkaessa Euroopan vähiten militarisoitunut maa, ilmapiiri muuttui nopeasti. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen historiasta tuskin voidaan puhua mainitsematta suojeluskuntia ja Lotta Svärdiä tai jääkäriliikettä. Viimeksi mainittu vei lähes 2 000 suomalaista nuorta miestä Saksaan vuosina 1915–1918. Kulta-aikaansa vapaaehtoinen maanpuolustus eli 1920–1930-luvuilla. Suojeluskuntien historiaa tutkineen dosentti Ali Pylkkäsen artikkelista käy ilmi, että erilaisia maanpuolustusaatteen ympärille syntyneitä järjestöjä ja yhdistyksiä oli kymmenittäin, Suomen Kaasusuojelujärjestöstä Jääkärirouvien Yhdistykseen. Edellinen näistä oli väestönsuojelu-, jälkimmäinen lähinnä hyväntekeväisyysjärjestö.

Suurin ja vaikutusvaltaisin oli suojeluskuntajärjestö – sen jäsenmäärä oli vuonna 1920 noin 90 000 ja vuonna 1941 jo 127 000. Rinnalle syntynyt Lotta Svärd puolestaan keräsi riveihinsä Suomen naiset; siihen kuului 1930-luvun lopulla satatuhatta naista.

Suojeluskuntien rooli maanpuolustuksessa oli keskeinen: heti itsenäistymisen jälkeisinä vuosina ne olivat armeijalle merkittävä reservi. Myöhemmin yhteistyö vain lujittui lujittumistaan: reserviupseereista 85 % kuului suojeluskuntiin, ja 1930-luvulla suojeluskuntajärjestö integroitiin tiiviisti osaksi puolustuslaitosta. Järjestön antamaan koulutukseen osallistui joka päivä noin kahden jalkaväkipataljoonan kokoinen joukko, viikonloppuisin taitojaan täydensi divisioonan verran miehiä – suurimmaksi osaksi omalla kustannuksellaan, mikä tietysti helpotti niukkojen määrärahojen kanssa tuskailevaa valtionhallintoa.

Samaan aikaan suojeluskuntajärjestön opaskirjat täydensivät armeijan hieman hitaasti käynnistynyttä ohjesääntöjen ja oppaiden julkaisutoimintaa. Maanpuolustuslehdet, joista huomattavin oli valtakunnallinen Hakkapeliitta, jakoivat valistusta ja opastusta, sisälsivät sotahistoriaa – ja tietysti propagoivat maanpuolustusaatetta. Suojeluskuntapiireillä oli omat lehtensä, ja tarjontaa täydensivät Upseeriliiton Sotilasaikakauslehti ja Kadettikunnan Kylkirauta. Molemmat ilmestyvät edelleen, ja niitä voi lukea vapaasti netissä, jos turvallisuuspolitiikka kiinnostaa. Kolmekymmenluvun tunnelmiin pääsee Hakkapeliitan sivuilla – ne löytyvät Kansalliskirjaston digitoitujen aikakauslehtien kokoelmasta.

Suojeluskunnat ja Lotta Svärd ovat yleisesti tunnettuja, samoin luultavasti se, että urheilu oli kummankin järjestön toiminnassa keskeinen osa. Suojeluskunnilla oli oma roolinsa myös kulttuurielämässä: monella paikallisella suojeluskunnalla oli oma soittokunta, suojeluskuntapiireille ja yksittäisille suojeluskunnille sävellettiin kunniamarsseja.

Kirja sisältää tietoa myös vähemmän käsitellyistä aiheista, kuten 1900-luvun alkukymmenten koululaitoksesta ja partioliikkeestä isänmaallisina kasvattajina. Partio jopa opetti pojille sotilaskoulutuksen alkeita, mikä ei miellyttänyt liikkeen suojelijaa, sotamarsalkka Mannerheimia. Hänen mielestään nuorukaisista ei pitänyt koulia sotilaita liian aikaisin. Koulujen isänmaallinen henki puolestaan ärsytti osaa lasten vanhemmista.

Talvisodan syttyessä vapaaehtoistoiminnan hyödyt näkyivät: suojeluskuntalaiset olivat muita suomalaismiehiä koulutetumpia sodankäyntiin ja aseiden käsittelyyn, minkä lisäksi heillä oli myös omia aseita ja muita varusteita. Sotaväen kertausharjoituksia ei 1930-luvun aikana pystytty varojen puutteessa pitämään kovinkaan usein.

Melkein maanalaista toimintaa

Jatkosodan jälkeen kaikki oli toisin: sekä suojeluskunnat että Lotta Svärd lakkautettiin. Reserviupseeriliitto, jonka lakkauttaminen oli niin ikään hyvin lähellä, sai jatkaa toimintaansa, mistä on pitkälti kiittäminen presidentti J. K. Paasikiveä. 1940–1960-lukuja kuvaillaan kirjassa ”rajatun toiminnan vuosiksi” ja ainakin heti sodan jälkeen vapaaehtoinen maanpuolustustyö oli milteipä maanalaista toimintaa. Eri aselajien ja joukko-osastojen killat pitivät yllä perinteitä, ja jonkinlaista harjoitustoimintaakin yritettiin viritellä erilaisista laeista, YYA-sopimuksen säädöksistä tai maanpuolustustoimintaa paheksuvasta yleisestä mielipiteestä välittämättä.

Tämä tapahtui usein urheilun merkeissä. Hyvä esimerkki on Stadin Sissit, joka alkoi kehittyä jujutsua harrastaneiden reserviupseerien ympärille ja heidän aloitteestaan. Pian mukaan tulivat myös aliupseerit, ja Helsingin sotilaspiiri antoi toiminnalle hiljaisen hyväksymisen kannustaen toimijoita. Sotilaskoulutusta tai maanpuolustusta ei tuossa reserviläisyhdistyksessä edes mainittu: itsepuolustus ja kamppailulajit, ammunta sekä suunnistus olivat urheilua, maastotoiminta eloonjäämiskoulutusta tai luonnonsuojelua. Johtamiskoulutustakin Stadin Sisseissä sai, mutta sen sanottiin valmentavan pelastuspalvelutehtäviin.

Kouluopetus ja koulujen ilmapiiri muuttui: heti sotien jälkeen historian ja maantiedon kirjoista poistettiin sivuja, tekstejä ja kuvia peitettiin liimapaperilla tai mustalla tussilla. Maanpuolustusjärjestöistä olivat hengissä oikeastaan vain Sotilaskotiliitto ja reserviupseerit sekä reservin aliupseerit.

Kirjan useissa artikkeleissa kerrotaan suomalaisen yhteiskunnan yleisestä ilmapiiristä 1950–1970-luvuilla. Viranomaiset olivat tuolloin hyvin varovaisia. Maanpuolustuspiirit eivät juurikaan kertoneet toiminnastaan, saati että kursseja, harjoituksia tai tapahtumia olisi mainostettu julkisesti. Eduskuntakyselyitä tehtiin, sillä maanpuolustusjärjestöjen toimintoja pidettiin maan virallisen ulkopolitiikan vastaisena. Valvonta toimi ilman valvontakomissiotakin, kuten muuan kirjoittaja letkauttaa.

Ei kodinturvajoukkoja Suomeen

Seuraava historian saranakohta osuu 1990-luvun alkuun. Silloin osa Pariisin rauhansopimuksen sotilasartikloista kumottiin, Neuvostoliitto romahti ja kylmän sodan aika näytti päättyneen. Turvallisuuspoliittista keskustelua alettiin käydä uusista lähtökohdista. Joissakin puheenvuoroissa kaavailtiin jopa suojeluskuntien uudelleen perustamista tai kodinturvajoukkoja, jollaiset toimivat muissa pohjoismaissa eli Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa sekä Virossa.

Tyhjän päältä toimintaan -teoksen kolmas luku, joka käsittelee vapaaehtoisen maanpuolustuksen kehitystä vuosina 1990–2003, sisältää suhteellisen paljon yhdistyshistoriaa. Se ei ehkä ole kovin antoisaa ulkopuoliselle lukijalle, sillä juhlakirjan luonteen mukaisesti teokseen on otettu myös maanpuolustuspiirien toiminnan esittelyt ja kuvauksia yhteistyöstä muiden toimijoiden kuten rauhanturvaajien ja Rajavartioston kanssa. Toiminnassa mukana olevat tai olleet henkilöt varmaan lukevat nämäkin artikkelit mielellään.

Ehdottoman kiinnostavia ovat sen sijaan naapurivaltioiden kodinturvajoukkojen organisaation ja toiminnan esittelyt, ja niiden vertailut Suomen vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan järjestelyn kanssa. MPK:n toiminnanjohtajana kuutisen vuotta toimineen prikaatikenraali evp. Pertti Laatikaisen artikkelista käy selville, että yhteisiä piirteitä on jopa suhteellisen paljon, mutta käytännön ratkaisut ovat erilaisia eri maissa.

Teoksen toimittajat Harri Kainulainen ja Pertti Ruotsalainen puolestaan ovat ottaneet pohdittavakseen kysymyksen, miksi Suomeen ei perustettu kodinturvajoukkoja tai suorastaan suojeluskuntaa uudelleen. Heidän mukaansa kielteinen suhtautuminen suojeluskuntiin eli monien kansalaisten alitajunnassa vielä puoli vuosisataa niiden lakkauttamisen jälkeenkin. Toisaalla kuitenkin suojeluskuntien uudelleenperustamista pidettiin täysin mahdollisena; joissakin julkisissa kommenteissa sitä jopa vaadittiin ja paikallistasolla yritettiinkin.

Puolustusvoimien silloinen komentaja Gustav Hägglund, puolustusministeri Elisabeth Rehn ja kenraali evp. Jaakko Valtasen johtama työryhmä ampuivat tällaiset kaavailut alas 1990-luvun puolessavälissä, jolloin reserviläisjärjestöjen ja Puolustusvoimien yhteinen vapaaehtoisen maanpuolustuksen suunnittelu oli jo hyvässä vauhdissa. Toiminnan läpinäkyvyys ja mahdollisimman monen osapuolen hyväksyntä antoi maanpuolustuskoulutuksen käynnistämiselle menestymisen mahdollisuudet.

Täysin sileä ei tie silti ole ollut. Maanpuolustuskoulutus ry perustettiin vuoden 1993 lopulla ja jo ennen vuosituhannen vaihdetta se sai vastuulleen koko vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen. Sittemmin se on muuttunut julkisoikeudelliseksi yhdistykseksi, ja vuonna 2007 annettua lakia vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta on uudistettu tällä vuosikymmenellä kaksikin kertaa. Nykyisin MPK:n päätehtävät ovat Puolustusvoimien valvonnassa tapahtuva sotilaallisia valmiuksia palveleva koulutus, tutustumistoiminta (esim. Intti tutuksi -kurssit nuorille miehille ja naisille) sekä kaikille kansalaisille tarkoitettu varautumis- ja turvallisuuskoulutus. Toiminta rahoitetaan osin valtionavulla, osin osallistumismaksuilla.

Toiminta on ollut veitsenterällä ainakin kerran, vuosina 2018–2021. Pitkä ja mutkikas tapahtumasarja alkoi, kun kaksi kansanedustajaa teki hallitukselle kyselyn yhdistyksen toiminnasta ja vaati puolustusministeriötä puuttumaan MPK:n toimintaan. Valtionavustuksen käytössä epäiltiin olevan epäselvyyksiä, aseellista koulutusta väitettiin annettavan alaikäisille – jopa lapsisotilaista puhuttiin – ja Puolustusvoimien aseiden ja ampumatarvikkeiden nähtiin olevan väärissä käsissä vapaaehtoisten koulutettavien kantamina.

Jos yhdistys olisi joutunut maksamaan takaisin kaiken sen valtionavun, mitä siltä vaadittiin, se olisi merkinnyt toiminnan loppua. Kuuden ja puolen miljoonan euron summa näet kasvoi prosessin aikana 18 miljoonaan. Neljä yhdistyksen työntekijää kävi käräjillä, mutta heidät vapautettiin syytteistä ja loppujen lopuksi maksettavaa jäi vain muutama kymmenen tuhatta euroa. Niistä yhdistys ei enää ryhtynyt riitelemään, vaikka pitikin oikeuden päätöstä epäoikeudenmukaisena. Yhdistyksen näkökulmasta kirjoitetusta artikkelista jää vaikutelma, että kyse oli ehkä jonkinlaisesta poliittisesta painostuksesta tai vähintään pahanlaatuisesta erimielisyydestä. Kyse saattoi olla myös tietokatkoksestakin, sillä hallintoviranomaiset eivät pyynnöistä huolimatta kertoneet, miten valtionapujen käytöstä ja toiminnasta yleensäkin olisi tullut raportoida.

Keskustelua kokonaisturvallisuudesta

Kiistellyn valtionavustuksen määrästäkin voi päätellä, että MPK:n toiminta on varsin laajaa. Sitä todistavat myös muut tunnusluvut. Koulutuspäiviä oli vuonna 2023 kaikkiaan yli 110 000 – edellisenä vuonna alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa tuplasi koulutusmäärät ja täytti hetkessä suunnilleen kaikki yhdistyksen järjestämät kurssit. Niiden valikoima on kyllä monipuolinen: luonnossa selviytymisestä kyberturvallisuuteen, ensiapu- ja väestönsuojelukursseista informaatiovaikuttamisen torjuntaan. Ohjelmassa ovat tietysti myös erilaiset ammunnat. Koulutusresursseja on yritetty lisätä kysyntää vastaavasti, mutta pätevistä kouluttajista on edelleen puutetta.

Kirjan neljäs luku käsittelee vapaaehtoista maanpuolustusta yhteiskunnallisena ilmiönä ja viides keskittyy pohtimaan sekä juhlivan yhdistyksen että yleensäkin maanpuolustuksen tulevaisuutta. Näissä näkyy myös muuttunut turvallisuustilanne sekä Nato-jäsenyys. Valtioneuvoston uusimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon pohdinta ei tietenkään ole kirjaan ehtinyt, sehän annettiin eduskunnalle vasta kesäkuussa 2024.

Näiden nykyhetkeä ja tulevaisuutta käsittelevien artikkelien sisältöä leimaa kokonaisturvallisuuden käsite, ja ne antavat lukijalle paljon ajattelemisen aihetta. Puolustusliitosta huolimatta Suomen puolustus on edelleen omissa käsissämme ja omalla vastuullamme. Uhkakuvat ovat uudenlaisia, eikä hybridihyökkäyksiin voida vastata perinteisin keinoin. Niinpä esimerkiksi tietoturvaosaaminen ja informaatiovaikuttamisen tunnistaminen ovat kansalaistaitoja, joiden opiskeleminen olisi tärkeää. Yhteiskunnan huoltovarmuutta taas voivat yksityiset ihmiset tukea omaehtoisella varautumisella. Oleellista on kansalaisyhteiskunnan yhtenäisyyden säilyminen. Turvallisuus tehdään yhdessä.

Kirja on kiintoisa ja monipuolinen aikamatka siihen, mitä vapaaehtoinen maanpuolustus ja turvallisuuden tuottaminen menneisyydessä on ollut, mitä se on nyt ja mitä se mahdollisesti jatkossa tulee olemaan.