Niinhän se meni, syyskuun yhdentenätoista lentokoneet törmäilivät WTC:n torneihin ja koko läntinen maailma alkoi puhua uudenlaisesta sodankäynnin muodosta, terrorismista, sivilisaatioiden konfliktista ja muslimifundamentalismista. Suomessa journalistit joutuivat perehtyä islamiin enemmän – tai ainakin heidän olisi pitänyt, mikäli se nyt ylityöllistetylle, deadlinesta painajaisia näkevälle reportterille oli mahdollista. Islamin termien kirjoitusasut olivat vähän sinne päin eikä aina oikein erotettu shiialaisuutta sunnalaisuudesta ja muutoinkin tuntui mahdottomalta kahlata Koraani läpi vain varmistuakseen löytyykö sieltä sitä tai tätä puoltavia tai vastustavia kannanottoja. Kului alle kuukausi kunnes Suomen parhaimpiin islam-tuntijoihin kuuluva Jaakko Hämeen-Anttila laittoi kirjaansa viimeisen pisteen. Tuloksena oli ensisijaisesti, mutta ei ainoastaan journalisteille suunnattu niin sivumäärältään kuin materiaalisestikin pienikokoinen kirjanen: Islam-taskusanakirja.

Teoksen tavoitteena on tarjota lyhyesti perustietoa islamista sekä vakiinnuttaa suomen kieleen islamia koskevien, lähinnä arabian kielestä peräisin olevien sanojen kirjoitusmuotoja. Se voidaan jakaa viiteen osaan. Ensimmäisenä ovat hakusanat ajatollasta ummaan. Toisena on kirjoitelmia erilaisista teemoista, kuten islamin peruspilareista, hierarkiasta, pyhästä sodasta, keskeisimmistä koulukunnista, Afganistanista, islamista läntisessä maailmassa, fundamentalismista, kulttuurien konfliktista ja suhteesta kristinuskoon. On aivan selvää, että kirjoitelmien teemat ovat painottuneet päivänpolttaviin puheenaiheisiin. Nämä osiot täyttävät kaksi kolmasosaa kirjasta. Kolmas, substanssiinsa nähden käsittämättömän pitkä osa, käsittelee pyhää sotaa eli jihadia Koraanissa. Yli kolmeakymmentä sivua lainauksia Koraanista voi perustella sillä, että journalisteilla ei välttämättä ole aikaa tarttua Koraaniin. Siksipä Hämeen-Anttila tarjoilee jihadia koskevat kohdat tiiviissä paketissa. Mutta silti ajatus siitä, että taskusanakirjasta kolmasosa on suoria lainauksia Koraanista, tuntuu huonolta valinnalta. Neljännessä osiossa käsitellään lyhyesti ja ytimekkäästi arabian kielen ääntämistä. Nyt ei tarvitse enää ujostella arabiankielisten termien ääntämistä luennoilla ja seminaareissa. Lopuksi teoksessa on lyhyt luettelo islamin peruskirjallisuudesta.

Hakusanoja käsittelevä osio on sitä mitä odottaakin: lyhyitä ja pintapuolisia, mutta silti tiiviin informatiivisia selvityksiä. Hakusanojen valinnat ovat pääosin osuvia. Osion puutteena voidaan pitää yleisten suomenkielisten kirjoitusasujen poisjättämistä. Jos ajatolla on kirjoitettu tavallisesti muotoon ajatollah niin silloin tulisi kertoa ensiksi, että tällainen kirjoitusasu on tavallinen ja toiseksi selittää, miksi h-kirjain on syytä pudottaa pois (h tulee englanninkielisestä kirjoitusasusta). Kenties voimakkain Hämeen- Anttilan kannanotto on kirjoittaa Muhammad eikä suomen kieleen vakiintuneella – ja siksi kielitoimistonkin suosittelemalla – tavalla Muhammed. Klassinen arabia kun ei tunne muita vokaaleja kuin a, i ja u. Hämeen-Anttila suosittelee myös Allahin kääntämistä Jumalaksi, koska Allah ei ole erisnimi. Semanttisesti tämä on varmasti oikein, mutta toinen asia – ja tätä Hämeen-Anttila ei valitettavasti käsittele – on se, millaiset teologiset olettamukset ja ehdotukset sekä uskonnolliset ja kulttuuriset erottelumekanismit (tai erottelun poistamismekanismit) kätkeytyvät tällaiseen käännösehdotukseen. Moni muslimi säilyttää Allahin suomen kielessä, kun taas Hämeen-Anttila ehdottaa sen sijaan Jumalaa. Tämä on linjassa Hämeen-Anttilan ja useiden muiden uskonnon- ja kulttuurintutkijoiden tavassa nähdä uskonnoissa enemmän syvällisiä (tai jopa jumalallisia yhtäläisyyksiä) kuin kulttuurisesta pintakuohusta aiheutuvia eroja. Siksi Allahin kääntäminen Jumalaksi ei ole teologisesti neutraali ehdotus.

Toisinaan hakusanojen ja kirjoitusasujen selitykset jäävät puolitiehen. Taskusanakirjassa kirjoitetaan järjestelmällisesti taliban, mutta todetaan, että riippuen minkä kielen mukaista ääntämystä noudatetaan, ivoidaan kirjoittaa myös e:nä taleban. Jos molemmat muodot ovat puolustettavissa, lukijaa varmaan kiinnostaisi tietää, minkä kielten eroihin tämä vokaaliero perustuu ja miksi teoksessa nimenomaan talibanon valittu muoto. Olkoon toisena esimerkkinä hakusana muslimi. Siinä Hämeen-Anttila toteaa aivan oikein, että muhamettilaisuus on väärä muoto. Hän ei kuitenkaan selitä, että termi tuottaa väärän konnotaation – Muhammadin palvomisen – kun muslimit haluavat korostaa Muhammadin profeetaallista, ei siis jumalallista luonnetta. Luulisin, että ihmiset oppivat paremmin välttämään epäsopivien termien käyttöä, jos ymmärtävät miksi jotakin termiä ei suositelle käytettäväksi.

Kirjoitelmat ovat asiallista perustietoa islamista. Outoa sen sijaan on valinta kirjoittaa islamin neljästäpilarista perustelematta miksi niitä ei ole viisi. Toki Hämeen-Anttila kertoo, että uskontunnustusta pidetään usein viidentenä pilarina, mutta ei kerro mitään niistä hämäriksi jäävistä taustoista, jotka mahdollisesti vaikuttavat pilareiden lukumäärän määrittämiseen. Toinen huomautus koskee Hämeen- Anttilan viljelemää ajatusta islamista erityisen demokraattisena uskontona. Tässä, kuten niin monissa muissakin diskursseissa, demokratiasta muodostuu tyhjä merkitsijä, joka voi tarkoittaa melkein mitä tahansa ja sitä voi symboloida mikä tahansa. Kysymys kuuluukin: symboloiko esimerkiksi islamin pyhiinvaelluskäytäntö "islamin perimmäistä demokraattista asennetta", kuten Hämeen-Anttila kirjoittaa vai pikemminkin esimerkiksi uskonnollis-poliittista yhteenkuuluvuutta tai tasa-arvoisuutta jumalan edessä? Päättäkää itse. Kolmanneksi, islamin hierarkiasta kirjoittaessaan Hämeen-Anttila siloittelee liiaksi. Esimerkiksi sunnalaisuuden epähierarkisuudesta todistaa se, että imaamina (tässä: rukouksen johtajana) voi toimia kuka tahansa täysivaltainen muslimi. Mainitsemisen arvoista olisi, että tässä täysivaltaiseksi muslimiksi ei katsota naista, koska nainen ei tavallisesti voi johtaa rukousta miehille. Näin siis Hämeen-Anttila sivuuttaa islamin hierarkisuudesta esimerkiksi sukupuolikysymykset. Hunnuttamiskäytännöistäkään ei kirjasessa ole sanaakaan. Ratkaisuja voidaan mahdollisesti puolustaa sillä, että islamista pyritään luomaan sellaista kuvaa, jossa otettaisiin vakavasti muslimien omat käsitykset ja ajattelutavat ja tuomalla ne esiin pyritään luomaan ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta erilaisten uskonto- ja kulttuurimuotojen välille. Vai voidaanko?

Näistä kriittisistä huomautuksista huolimatta kirjalla on paikkansa. Odotukset vain taisivat olla liian korkealla. Tämänkaltainen kirja on tuiki tarpeellinen journalisteille, opiskelijoille ja aivan tavallisille ihmisille. Siitä ei liene epäselvyyttä, kuten ei myöskään siitä, etteikö Hämeen-Anttila olisi vahvana islamin tuntijana oikea henkilö kirjoittamaan sitä. Mutta nyt kun kirja on saatu taottua markkinoille silloin kun rauta on kuumaa, seuraava järkevä siirto olisi sen kirjoittaminen uudelleen ajan kanssa.