Itämerensuomalaisten etnohistoriaa – lopullinen totuus juuristamme?

Jo lähes kahdensadan vuoden ajan ovat suomalaisuuden tutkijat hakeneet kaukaisia juuriamme. Erityisesti kielitieteilijät ovat olleet aktiivisia teorioissaan aina A. J. Sjögrenistä ja M. A. Castrénista nykytutkijoihin asti. On etsitty alkukotia ja rakennettu kielisukulaisuuksia kuvaavia sukupuita. Mutta jotain on jäänyt puuttumaan. Miten ajoittuvat sukupuiden haarat ja miten ne sijoittuvat kartalle?

Lang, Valter: Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. [Läänemeresoome tulemised.]. Käännös: Oittinen, Hannu. SKS, 2019. 405 sivua. ISBN 978-951-858-130-0.

Valter Lang (s.1958) on virolainen Tarton yliopiston arkeologian professori. Hänen voisi sanoa edustavan traditionaalista arkeologiaa, johon yhdistyvät esinelöytöjen analyysit ja ajoitukset, muinaiskulttuurien jäämät kulttuurimaisemissa, kielitieteen saavutusten ymmärtäminen ja kytkeminen yhteen arkeologisten teorioiden kanssa, sekä uudemman geenitekniikan soveltaminen kulttuurien tutkimukseen. Lang itse toteaa eroavansa näin nimenomaan etnogeneesin tutkijana nykyarkeologiasta, joka on hakeutumassa yhä kauemmaksi etnohistorian tutkimuksesta.

Lang toteaa, että juuri 1800-luvun alkupuolen kielitieteellisessä tutkimuksessa laskettiin peruskivi itämerensuomalaisten etnogeneesin tutkimukselle, kun pystyttiin osoittamaan, että itämerensuomalaiset kielet ovat peräisin jostain idempää, niin kutsutusta alkukodista. Se, missä tuo alkukoti oli, jäi tuolloin epäselväksi. Mutta jo tuolloin ymmärrettiin, että kyse oli kulttuurisesta siirtymisestä, jonka myötä oletettu uralilainen ja sitten ugrilainen alkukieli alkoi hajota ihmisyhteisöjen maantieteellisen siirtymisen myötä.

Samalla näihin yhteisöjen kieliin on aikojen myötä omaksuttu muista kieliryhmistä lainoja, joiden kautta kielitieteilijät ovat pyrkineet ajoittamaan nykyisin esiintyvien kielten syntyprosesseja. Kun E. N. Setälä julkaisi vuonna 1926 oman sukupuunsa suomalais-ugrilaisista kielistä, syntyi skeema, jota sen jälkeen eri tutkijat ovat omista teorioitaan ja oivalluksiaan pyrkinet täydentämään.

E.N. Setälän kielisukupuu

Setälän sukupuun myötä ja uusien tutkimustulosten valossa syntyi näkemys, että suomalais-ugrilainen alkukoti olisi sijainnut jossain Uralin ja Volgan mutkan välisellä alueella ja että aikojen myötä sieltä olisi vaellettu kokonaisten kansojen voimin niin länteen kuin itäänkin. Matkan varrelle olisi sitten pudonnut kansoiksi muotoutuvia heimoja, itämerensuomalaisten päätyessä kaikkein lännemmäksi.

Tämä ns. maahanmuuttoteoria eli omaa elämäänsä ja merkitsisi ajallisesti sitä, että Setälän suomalais-ugrilaista yhtenäiskautta olisi kestänyt noin vuoteen 2500 eaa. ja sitä seurannut suomalais-permiläinen kausi olisi jatkunut aina noin vuoteen 1000 eaa. Suomalais-volgalainen kausi olisi jatkunut lähelle ajanlaskumme alkua – itämerensuomalaiset olisivat saapuneet balttien ja germaanien naapureiksi ja sekaan ajanlaskumme alkuvuosina. Hajautuminen itämerensuomalaisten keskuudessa alkoi ja jatkui aina ensimmäisen vuosituhannen loppupuolelle saakka, jolloin olivat syntyneet nykyiset itämerensuomalaiset kielet.

Mooran mallissa suomalais-ugrilainen kulttuuri paljon vanhempaa

Virossa kehittyi lähinnä Tarton yliopiston arkeologin Harri Mooran myötä toisenlainen selitysmalli. Hän pyrki osoittamaan, että suomalais-ugrilainen kulttuuri itämerensuomalaisella alueella oli huomattavasti vanhempaa.

Tämä ns. kampakeraaminen teoria lähti liikkeelle arkeologisista keramiikkalöydöistä ja esitti, että ”kampakeraamikot” olisivat olleet jatkuvan asutuksen edelläkävijöitä, jonkinlainen kantaitämerensuomalaisten ryhmä, joka olisi asunut alueellaan jo kolmisen tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Teoria ei Suomessa herättänyt suurtakaan huomiota, oltiinhan täällä jo omaksuttu maahanmuuttoteoria ja sitä tukevat arkeologiset tulkinnat.

Maahanmuuttoteorian kyseenalaistaminen

Vuonna 1980 suomalaiset arkeologit, kielitieteilijät, antropologit, geneetikot, etnografit ja historioitsijat ynnä muut kokoontuivat Tvärminnen tutkimusasemalle seminaariin, jonka tavoitteena oli maahanmuuttoteorian kyseenalaistaminen, ja sen rinnalle tarjottiin uutta paradigmaa, jota sitten alettiin kutsua jatkuvuusteoriaksi. Tämän mukaan nykysuomalaisten etnogeneesi olisi muotoutunut jääkauden jälkeen asutuksen levitessä jään ja veden alta vapautuvalle alueelle ja olisi ollut vain osa laajempaa suomalais-ugrilaista kokonaisuutta.

Ajatus vastasi Harri Mooran näkemystä. Tällöin myös sukupuuteoriat olisi ollut syytä unohtaa. Mutta vaikka arkeologinen aineisto osoittaisikin elämisen jatkumista tietyllä alueella, ei suinkaan ole selvää se, ketkä tuolla paikoin olivat, elivät ja jälkensä jättivät, eikä se, mitä kieltä he puhuivat, huomauttaa nyt Valter Lang. Jo syntyessään kyseinen teoria kyseenalaistettiin ja seuraavan parinkymmenen vuoden aikana kyseenalaistaminen vain vahvistui – ei vähiten kielitieteilijöiden taholta. Keskustelu kielten muuttumisesta jatkui, lainojen ja/tai jopa kielenvaihdon merkitystä korostettiin eri tavoin. Ilmeisesti kuitenkaan ei osattu erottaa toisistaan kielen, arkeologisen kulttuurin ja geenien tutkimuksen teoreettisia erilaisuuksia – vai odottiko kokonaisnäkemys vain uuttaa virikettä?

DNA-tutkimus nostaa esille uusia faktoja

Kehittynyt populaatiogeneettinen ja DNA-tutkimus toivat esille faktoja, joita ennen oli vain uumoiltu. On selvinnyt, että jääkauden jälkeen uusien resurssimaiden ”valtaus” pohjoisessa tapahtui kahta tietä. Toki tästä olivat kielitieteilijät esittäneet teorioita, mutta nyt nämä prosessit ovat selkeitä.

Ensimmäinen liike on lähtenyt Lähi-idästä ja on kulkenut pitkin kahta trajektoria toisaalta Tonavan laakson läpi ja toisaalta Välimeren kautta. Toinen valtavirta voidaan yhdistää Mustanmeren pohjoispuolen alueelta lähteväksi ja siitä ovat kehkeytyneet nuorakeraamiset eli sotakirveskulttuurit Keski-, Itä- ja Pohjois-Euroopassa. Tämä voidaan yhdistää kielitieteilijöiden näkemykseen, että suomalais-ugrilaisten hajautuminen Volgan–Uralin alueelta sijoittuu kivi- ja pronssikauden rajalle (2000–1500 eaa.). Tämä ajanmääritys johtaa välttämättä siihen, että ”nuorakeraamikot” indoeurooppalaiset eivät Baltiaan ja Suomeen tullessaan ole voineet tavata sinne asettuneita suomalais-ugrilaisia, joita siellä ei siis vielä ollut. Toiseksi, kantaindoeurooppalaisten ja suomalais-ugrilaisten kielitieteellinen kohtaaminen on pitänyt tapahtua Volgan–Kaman alueella.

Lang jatkaa teoreettista tarkasteluaan toteamalla, että koska aiempaa jatkuvuusteoriaa ei voida enää soveltaa, on otettava huomioon erilliset kulttuuriset muuttoliikkeet. Tämä taas tuo esiin kysymyksen miten ns. kansainvaelluksia tulisi tutkia? Milloin kyseessä on väestön siirtymä, milloin innovaatioiden ja niiden myötä uusien lainasanojen omaksuminen, milloin haetaan uusia sosiaalisia rakenteita? Millaisia jälkiä eri tason vaellukset ja kulttuuriset kontaktit jättävät aineelliseen kulttuuriin, kieleen ja geneettiseen perimään, tai jopa folkloreen ja uskonnolliseen ajatteluun?

Arkeologisen kulttuurin ja elävän kulttuurin ero

Tässä nousee esiin tämä muinaistieteiden dilemma. Arkeologiset kulttuurit, joiden nimiä heitellään niin alueellisesti kuin ajallisestikin, ovat vain arkeologien antamia, eivät ”eläviä” kulttuureja. Sama koskee eri tasoisia kantakieliä: onko niitä kukaan koskaan puhunut, vai ovatko nekin vain teoreettisia rekonstruktioita?

Kun vaikkapa Volosovon kulttuurin edustaja puhui jotain kieltä, ei ole mahdollista väittää, että tuo kieli sai alkunsa tai loppui sen nimisen teoreettisesti rakennetun kulttuurin myötä. Arkeologisen kellon, maantiedon ja kielen kehitysetappien sovittaminen yhteen on Langin mukaan tuomittu epäonnistumaan.

Myöskään populaatiogeneettisillä tiedoilla –niiden kehittymisestä huolimatta – ei ole juurikaan mahdollista tarkentaa kielitieteen ja arkeologian kehittämää näkemystä tuhansien vuosien etnogeneesiprosessista. Tokihan näemme tiettyjen haploryhmien sijoittuvan ja siirtyvän tilassa, mutta ne eivät voi tarkentaa yhden tai toisen konkreettisen ihmisryhmän liikkeitä, kielen hajautumista tai elämäntapaa. On muistettava, että kieli on peräisin kulttuurista, geenit biologiasta.

Muuttoliikkeiden malleja

Etnogeneesiprosesseihin liittyviä kansanryhmien vaelluksia tutkittaessa on muistettava, että meidän leveysasteillamme ihmispopulaatiot ja yhteistä kieltä puhuvat yhteisöt olivat väestömäärältään neoliittisella kaudella ja vielä pronssikaudellakin pikemminkin satoja ja tuhansia kuin kymmeniä tai satoja tuhansia ihmisiä. Lang marssittaakin esiin erityyppisiä ”vaelluksia”, joita voidaan käyttää niin käytännössä kuin teoreettisestikin muuttoliikkeitä tutkittaessa.

Ensinnäkin koko kansan vaellukset, jotka voidaan jakaa kahtia. On Israelin malli, jossa kokonainen kansa siirtyy toisaalle. Tätä voidaan todentaa arkeologisesti uusien kulttuuristen ilmiöiden avulla, ja/tai alueella muuttuu antropologinen ja geneettinen aines, sekä että on olemassa naapurialueita, missä vastaavaa kulttuuria on esiintynyt aiemminkin. Tällainen muuttoliike on pronssi- ja rautakaudella epätodennäköistä.

Amerikan mallissa taas muualle vaeltaa osa etnoksesta mukanaan oma kieli ja kulttuuri. Esimerkkinä Kreikan koloniat antiikin aikana tai Amerikan ja Australian kolonisointi uudella ajalla (ja miksei Suomen saamelaisalueen kolonisointi). Tässä mallissa alkuperäisväestö jää alistettuun asemaan ja saattaa vaihtaa kielensä ja elämäntapansa.

Toisena pääkategoriana ovat muuttavat miehet. Viikingit muuttivat usein perheineen pitkin Eurooppaa, mutta eivät juurikaan vaikuttaneet paikalliskulttuureihin. Varjagien vaikutus paikalliseen kieleen ja kulttuuriin ei esimerkiksi ollut dominoiva, vaikka he muodostivatkin hallitsevan ryhmän aikoinaan Venäjällä.

Kolmantena ryhmänä ovat muuttavat naiset, usein mukaan kaapatut, jotka uusissa oloissa saattoivat tuoda mukanaan vaikkapa uuden keramiikan valmistustavan ja uutta terminologiaa. Tämä muuttajaryhmän suurin vaikutus näkyy geeniperimässä, mikä käy ilmi mitokondriaalisten haploryhmien määristä.

Edelleen voidaan erottaa malli, jossa muuttajista muodostuu hallitseva eliitti, joka tuo mukanaan uuden kulttuurin, joka kuitenkaan ei välttämättä sulaudu alkuperäiskulttuurin. Toisaalta sen voidaan nähdä toimivan esimerkkinä paikalliselle eliitille, jolloin vieraat elementit otetaan käyttöön. Vielä on nähtävissä malli, jossa väestöryhmä tunkeutuu usein rauhanomaisesti naapurialueelle lähinnä uusien resurssien etsinnässä. Tämä saattaa johtaa resurssikonfliktiin esim. maanviljelijöiden tunkeutuessa metsästyskulttuurin reviirille (suomalaiset ja saamelaiset). Tällainen eteneminen on hidasta, kyse on vuosikymmeniä, jopa satoja vuosia kestävästä asutussiirtymästä (laskelmien mukaan noin kilometri vuodessa). Tämä saattaa johtaa taakse jääneiden kulttuuriseen eriytymiseen ja vastaavasti etenevien ryhmien erilaistumiseen taakse jääneistä. Tämä tuo mieleen selvästikin varhaisimmat teoriat itämerensuomalaisten ryhmien synnystä.

Arkeologin työkaluja

Voidakseen tehdä lopullisia johtopäätöksiä Lang tarjoaa lukijalle vielä aikamoisen paketin arkeologin työkaluja. Keramiikan roolia on jo osittain kuvattu, ja se muodostaakin selvät ”kädenjäljet”, joihin arkeologinen tutkimus levinneisyysalueitaan perustaa.

Muita tarkasteltavia työkaluja tämän teoksen kontekstissa ovat linnoitetut asuinpaikat Baltiassa, hautaustavat (hiidenkiukaat, kiviarkkulatomukset, laivalatomukset, tarhakalmistot, kumpuhaudat) ja niiden annit. Edelleen voidaan mainita Viron muinaispellot, laajalle levinneet läntisperäiset kuppikivet ja erilaiset irtolöydöt (aseet). Näiden avulla on ajoitettavissa eri kulttuurialueita, ja kun ne yhdistetään kielitieteen tuloksiin päästään päättelyssä aika pitkälle selittämään itämerensuomalaisen etnohistorian salaisuuksia.

Hiidenkiuas Paraisilla. Teoksesta Kivikoski, Ella: Suomen Esihistoria, Porvoo, Wsoy, 1961. Kuva Alfred Hackman, ennen vuotta 1942. Wikimedia Commons.

Itämerensuomalaiset tulevat!

Suurimpia itämerensuomalaisten tulemisia on ollut kaksi. Ensimmäinen toi heitä Itämeren rannikolle ja jälkimmäinen hajalleen itämerensuomalaisten eri ryhmien syntypoluille. Ensimmäinen vaihe ja sen vakiintuminen ennen toista tulemista kesti yhteensä jopa kaksituhatta vuotta, eli 80–100 sukupolvea. Se on pitkä aika, mutta sopii yhteen myös kielitieteilijöiden itämerensuomen kehityksen ajallisen pituuden kanssa alkaen länsiuralista erottumisesta ja päätyen itämerensuomalaisen kantakielen jakautumiseen eri kieliksi. Tuon ajan kuluessa Itämeren alueet itämerensuomalaistuivat, syrjäyttivät tai sulauttivat alueella aiemmin asuneet yhteisöt. Prosessi oli hidas, ei mikään israelilainen kansainvaellus, vaan hidas siirtyminen uusille nautinta-alueille. Toinen suunta oli varhaisempi ja se ohjautui Laatokan kahta puolta Suomen alueelle, jonne syntyi saamelaisten kantamuoto.

Itämeren suomen toinen tuleminen: myöhäiskantasuomen leviäminen rautakaudella. Teoksen kuvitusta.

Nämä itämerensuomalaiset, Baltiaan, Viron saarille, Lounais-Suomeen ja Ruotsin itärannikolle asettuneet muodostivat ilmeisesti keskikantasuomea puhuvan ryhmän. (Mielenkiintoista on, ettei ruotsalainen historiantutkimus juurikaan tunne tätä kulttuuriprosessia). Mutta ne eivät loppujen lopuksi muodostanetkaan omaa ”voimaryhmäänsä” vaan alkoivat erkautua toisistaan. Näin alkaa murteiden erilaistuminen, jos sosiaalinen koheesio (ryhmän poliittinen voima) ei pysty eriämistä estämään. Myöhäiskantasuomi säilyi yhtenäisenä jokseenkin viikinkiajan alkuun (600-luvulta jaa.).

Vieraita vaikuttajia ja kielilainojen tarjoajia oli riittävästi, Väinäjoen seudut menetettiin balttilaisille, merellä ja jokivarsilla tavattiin Skandinavian viikinkejä, slaavit painoivat päälle idästä. Mutta eivät nämä itämerensuomalaisetkaan saamattomia olleet. He levittivät kulttuuriaan Virumaalta Väinäjoelle, Hämeeseen, Karjalaan ja Vepsään, alistivat pohjoisessa saamelaisia ja kilpailivat idässä resursseista sukulaistensa tšuudien ja merjalaisten kanssa.

Hiljalleen alkoivat myös sisäiset muutokset kantaitämerensuomalaisten parissa. Etelä-Viron asutus erkani kielellisesti pohjoisesta Virosta, Kaakkois-Viroon alkoi syntyä setokulttuuri ja Riianlahden ympärille liiviläisalue. Alkoivat syntyä toisistaan eroavat pohjois-, itä- ja eteläitämerensuomen ryhmät ajanlaskumme alun paikkeilla. Pohjois-Viron ydinalueen itäpuolelle syntyi vatjalaisten kieliryhmä. Suomen alueella alkoi vähittäinen siirtyminen itään. Vuoden 1000 paikkeilla voidaan jo puhua erillisistä varsinaissuomalaisista, hämäläisistä, savolaisista, karjalaisista ja inkeroisista, joiden itäpuolelle vielä rakentui vepsäläisalue. Kun inkeroisten alue kohtasi lännestä tulevan vatjalaisalueen nykyisen Inkerinmaan ylängöllä, olikin Suomenlahden ympärikäynti toteutunut. Siihen oli kulunut noin tuhat vuotta.

Saamelaiset Etelä-Suomessa alkoivat sulautua itämerensuomalaisiin, ja laajeneva maanviljelyskulttuuri voitti resurssikilpailussa saamelaisen siitajärjestelmän ja pakotti tämän väestön hakemaan uusia resurssialueita pohjoisemmasta. Kielitieteilijöistä mm. Kalevi Wiik pyrki hakemaan tämän tyyppistä itämerensuomalaisten kielten syntyratkaisua, mutta hän Langin mukaan pahasti kompastui, koska perusti näkemyksensä jatkuvuusteoriaan.

Uusimmat kielitieteelliset näkemykset (mm. Petri Kallio) ovat rakentaneet nykytutkimukseen perustuvan kielikartan, joka on odottanut arkeologien kommenttia.

Kanta(itämeren)suomen jakautuminen Petri Kallion mukaan. Teoksen kuvitusta.

Lang pitää omaa tutkimustaan arkeologisena vastauksena tälle uudelle kielitieteelliselle rakenteelle ja esittää oman etnogeneesikarttansa, joka on Kallion karttaa vaikeaselkoisempi, mutta jonka sanoma vastaa varsin tarkkaan nykykielitieteen näkemystä.

Teoksen kuvitusta.

Itämerensuomalaisten etnohistoria on nyt taas kerran kirjoitettu. Aika näyttää, saammeko vielä uusia näkemyksiä, jotka kyseenalaistavat Langin sinänsä vakuuttavan todistuksen. Todistuksen, joka on maallikolle kohtalaisen raskasta luettavaa, mutta jonka kääntämisessä virosta suomeksi Hannu Oittinen on onnistunut hyvin.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *