Järvitunnelmoinnista uittouomille, suurteollisuudesta kolhoosilypsäjien arkeen – Laatokan historialla on merkitystä

Vesivarantojen hallinta on maailman kestävän kehityksen kannalta yhä olennaisempaa. Siksi kiinnostus kohdistuu valtamerten ohella myös maapallon muihin suuriin vesiin, kuten Laatokkaan. Euroopan suurimpana järvenä se ansaitsee oman historiansa, ja tehtävää täyttää ansiokkaasti vertaisarvioitu tietokirja Laatokka – Suurjärven kiehtova rantahistoria. Teos valottaa pääasiassa suomalaisesta näkökulmasta vesistöalueen muutoksia 1800-luvulta omaan aikaamme.

Lähteenmäki, Maria : Laatokka – Suurjärven kiehtova rantahistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2021. 314 sivua. ISBN 978-951-858-395-3.

Köyhäinhuollon varassa elänyt ja isän menettänyt Puustisen perhe jätti 1930-luvulla suurtyöttömyyden vaivaaman kotipitäjänsä Tohmajärven, kun 18-vuotias Hermanni-poika oli sanomalehdestä lukenut työvoiman tarpeesta Laatokan liepeillä. Puustiset nousivat junaan ja  matkasivat Jänisjärven aseman kautta Hämekosken tehtaille paremman tulevaisuuden toivossa.

Sukutarinassa muun muassa rataverkon kattavuus kuvastaa suurjärven laajalle ulottuvaa merkitystä ja vaikutusta yhdenkin perheen tulevaisuuteen.

Kun tähänastisen järvitutkimuksen keskeiset näkökulmat ovat olleet biologisia, ekologisia tai elinkeinoja kartoittavia, humanistinen järvitutkimus, kuten Laatokka – Suurjärven kiehtova rantahistoria, pohtii puolestaan rantojen merkityksiä asuinpaikkoina, yhteiskunnallisina tiloina tai järvikokemusten synnyttäjinä.

 

Luonteenomainen rantakylämaisema Laatokalla; laiturit, rantamajat ja tuvat ovat mahdollisimman lähellä lahden rantaa. Koirinojan kylän rantaa Impilahdella 1930-luvulla. Kuva: Heikki Hyppönen. Museovirasto. Teoksen kuvitusta.

Kirjan toimittaja Maria Lähteenmäki on historian professori Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Karjala-ulottuvuuden lisäksi Laatokkaan kiteytyvät sodat ja selkkaukset Suomen alueen itärajalla yhtä hyvin kuin asutushistoria, maantiede tai maisemantutkimus. Laatokka näyttäytyy erilaisena, kun sitä tarkastellaan sen eteläisten rantojen perspektiivistä. Järveä ei voi ymmärtää tuntematta ympäristöpolitiikkaa tai sen yhteyksiä teknologiaan ja modernin yhteiskunnan kehitysvaiheisiin. Valamon ja Konevitsan luostarikellojen soitto kiirii yhä sukupolvelta toiselle siirtyneissä muistoissa, ja siksi Laatokka paljastaa itseään myös aistillisten kokemusten ja rikkaiden muistelusten kautta. Luonnon ihanuuden rinnalla Laatokka-kirja kuvaa vaivalloista toimeentulon hankintaa, joka jatkuu toisen maailmansodan jälkeenkin muun muassa kolhoosilypsäjien ankarana arkena Sortavalan saaristossa.

Laatokka – Suurjärven kiehtova rantahistoria koostuu 12 artikkelista, joiden laatijoihin kuuluu historiotsijoita, maantieteilijöitä, maa- ja metsätieteilijöitä, maisematutkijoita ja sosiologeja. Suurin osa kirjoittajista on Itä-Suomen yliopistosta, mutta yhteyksiä on myös moniin muihin koti- ja ulkomaisiin yliopistoihin. Ulottuvuuksien runsaus on kirjassa rajattu neljäksi tulokulmaksi. Maan ja veden välitilassa ­-osassa tutkitaan, miten ranta on muokannut Laatokan valuma-alueen asutusvirtoja, joita esitellään luvussa 1800-lukua varhaisemmiltakin vuosisadoilta.

Toinen tulokulma Teollistuvat yhteisöt osoittaa, miten järven vaikutus ei rajoitu vain Laatokan rantojen suurteollisuuteen vaan ulottuu kauas jokilatvoille. Teollistumisen seuraukset tulevat esiin Ihmisen jäljillä -osassa, jossa Laatokan pilaantumisen ja suojelun historia rinnastuu Laatokan rantojen sotilaallisiin tuhoihin toisessa maailmansodassa. Neljäs tulokulma Ei vettä rantaa rakkaampaa esittelee Laatokan sekä moniaistillisena muistikokemuksena ja luontotunnelmoinnin virittäjänä että laskelmoivan hyötyajattelun ja repivien ympäristökiistojen kohteena.

Laatokka-kirja liittyy tutkimusotteellaan kansainväliseen ja monitieteiseen rannikkohistorian (coastal history) perinteeseen, jossa keskeistä on maa- ja vesielementtien vuorovaikutuksen korostaminen vastakkainasettelun sijaan. Koska rannikkohistorian käsitteet ovat muovautuneet ennen muuta merten ja niiden rannikoitten tutkimuksen tarpeisiin, Maria Lähteenmäki on tuottanut uuden rantahistorian (lakefront history) käsitteen kattamaan ”pääsääntöisesti makeiden ja meriä pienempien ja matalampien vesialtaiden – niin järvien kuin lampien – rantoja, rantayhteisöjä, luontoa ja omalaatuisia ekosysteemejä”.

Laatokka uudelleen ajateltuna

Uudesta käsitteenmäärittelystä huolimatta rantahistoria ei niinkään säväytä kyvyllään tuottaa aikaisemmasta poikkeavaa tietoa Laatokasta. Ainakin me, joilla on sukujuuria Laatokan rannoilla, tiedämme, että puolimerellisyys, vaikka emme olisi termistä aiemmin kuulleetkaan, kuvaa hyvin järven rantojen elinkeinoja ja siellä asuneiden ihmisten elämänhorisontteja. Veden ja maan rajalla monet harjoittivat kausiluonteisesti kalastusta, kauppaa tai veneliikennettä merellisinä sekä toisaalta karjanhoitoa ja maanviljelystä mantereellisina elinkeinoina. Kun Maria Lähteenmäki vielä muistuttaa, miten järvet ovat usein selkeämmin kansallisia kuin valtioita tai maanosia yhdistävät meret, lukijan mielessä väikkyy edelleen Laatokan merellisyys.

Kuten meri, Laatokka on yhdistänyt Suomen suurruhtinaskuntaa ja Venäjän keisarikuntaa sekä itsenäistä Suomea ja Neuvosto-Venäjää/Neuvostoliittoa. Merellisyyden piirteet nousevat niin ikään Kati Parppein kirjoituksesta Laatokan alueen historialliset asutusvirrat, jossa hän kuvaa, miten Laatokka on vuosisatojen aikana yhdistänyt esikarjalaiset, suomalais-ugrilaiset ja slaavilaiset kansat. Meren tavoin se on tarjonnut viikingeille kulttuureja yhteen solmivan väylän Mustalle merelle. Silti rantahistorian kykyyn tai kyvyttömyyteen tuottaa aikaisemmasta poikkeavaa tietoa Laatokasta ei kannata juuttua, sillä antologian merkittävyys on sen taidossa asetella tarkastelukulmat suurjärveen uutta ymmärrystä tuottavasti.

Veneilijöitä Honkasalmen saaren eteläkärjessä Laatokan saaristossa Sortavalan maalaiskunnassa 1930-luvulla. Kuva: Historian kuvakokoelma/Kar- jalan Liiton kokoelma. Museovirasto. Teoksen kuvitusta.

Laatokka verkostona sekä laaja-alaisena ja historiallisena toiminnan tuottajana

Vaikka antologian toimittaja ei tulokulman käsitettä määrittelekään, on se Laatokka-tutkimuksen suuntaajana ja kirjan rakenteen tuottajana oivallinen. Osoittaessaan, miten yhteiskunnallis-luonnontieteelliset prosessit kytkeytyvät toisiinsa, tulokulma kääntää asetelmat päälaelleen ja muuttaa tarkastelujen suunnan. On tärkeää ymmärtää ilmastonmuutoksen vaikutukset Laatokkaan, silti vielä merkityksellisempää on pohtia järven mahdollisuuksia vaikuttaa ilmastonmuutosta vastaan ympäristöhistoriallisena kokonaisuutena.

Asutushistoria tai ympäristöhistoria voivat olla tulokulmia Laatokkaan, mutta myös järvi itse voi olla tulokulma eri tutkimusaloihin. Vastaavalla tavalla sosiologi ja ympäristöpolitiikan tutkija Pertti Rannikko laventaa näkemystä yhteiskunnallisten ja luonnontieteellisisten prosessien yhteenkietoutumisesta tarkastelemalla Laatokan pohjoisosia toimijaverkkoteorian avulla. Sen ytimenä on ajatus, ”etteivät toimijat tuota verkostoa vaan verkosto tuottaa toimijat”.

Kirjoituksessaan Laatokan rannoilta Jänisjoen latvoille Rannikko osoittaa, miten kattava rantahistoria edellyttää myös perehtymistä vuorovaikutukseen, joka järvellä on siihen laskevien jokien kanssa. Rannikko on tutkinut erityisesti Kiihtelysvaaran Loitimojärveltä alkunsa saavaa Jänisjokea, joka laskee pohjoiselle Laatokalle Hiidenselän kohdalla. Näin ollen Jänisjoki koskineen, luonnonvarat, uittoreitit ja Laatokka rahtiliikenneväylänä ovat luoneet ne edellytykset, joiden varaan verkosto rakentui. Myös jokikylien ja järven rantojen työvoimareservit sekä jokilaakson maanviljelysmaat ovat olleet myös tarpeellisia. Verkosto puolestaan tuotti toimijansa: rautatehtaat, voimalat, saha- ja paperiteollisuusyritykset.

Tuotantolaitosten myötä syntyivät työläisyhteisöt ja metsätyökylät. Toimijaverkkoteorian etu on sen tarjoamissa mahdollisuuksissa tarkastella Pohjois-Laatokkaa ja Jänisjokea pitkäkestoisesti, vaikka yhteiskuntajärjestelmä ja väestö niiden rannoilla vaihtuivat toisen maailmansodan seurauksena. Esimerkiksi Jänisjoen latvoilla, Kiihtelysvaaran Oskolan kylällä vuoden 1944 rajan myötä menetetty yhteys Laatokalle merkitsi metsätyötoimijuuden ja koko kyläkulttuurin nopeaa kuihtumista.

Teollistuminen Laatokan näkökulmasta

Jänisjoen varrella olevan Läskelä-yhtiön Leppäkosken selluloosatehtaan ilmarata. Taustalla laaja hakkuualue. Kuva: SA-kuva 1944. Teoksen kuvitusta.

Kirja avartaa katsantoa vanhoja tarkastelukulmia nyrjäyttämällä. Tutkiessaan Laatokkaa verkostona, joka tuottaa toimijansa, kirja onnistuu myös pyrkimyksessään hajottaa ”kansallista, jopa nationalistista katsetta” eurooppalaiseen suurjärveen. Tästä on kyse historioitsija Karl-Erik Michelsenin artikkelissa Teollisuus tulee ja menee Pitkärannasta, jossa hän kirjoittaa Laatokan koillisosan teollistumisesta 1800-luvun alkupuolelta toiseen maailmansotaan. Michelsen muistuttaa, miten kansallinen historiankirjoitus on usein tarkastellut teollistumista heijastumana kansakunnan taloudellisesta, poliittisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Kansallisessa katsannossa teollistuminen muuttuu lineaariseksi, lakkaamatta täydellistyväksi tarinaksi. Michelson kuitenkin osoittaa, miten teollisuuden kehitys – ensin kaivostoimintana sittemmin puunjalostuksena – oli Pitkärannassa epälineaarista.

Näkökulman vaihtaminen kansallisesta paikalliseen avaa näkymän aukkoja täynnä olevaan kehitykseen. Kukoistuksiin tai taantumiin vaikuttivat milloin venäläisen, milloin norjalaisen pääoman halu ja kyky sijoittaa riskeille alttiiseen tuotantoon sekä kuljetusyhteyksiin. Kyse oli myös osaavien yrittäjien ja uutta teknologiaa hallitsevan ammattikunnan saatavuudesta. Siksi pääoma, yrittäjyys, teknologia ja ammattitaitoinen työvoima tekivät Pitkärannan teollistamisesta ylirajaista toimintaa. Tehtaiden tuottavuudesta vastasivat kansainväliset ammattijohtajat, eikä liikkeelle olisi päästy ilman saksalaista metallurgian osaamista tai Ruotsin kaivoksilta rekrytoitua esimiestyövoimaa.

Laatokka, joka löytyy SKS:n verkkokaupasta myös avoimena verkkojulkaisuna, jatkaa kustantajan vesiaiheista sarjaa esimerkkeinään Veteen kirjoitettu. Veden merkitykset kirjallisuudessa (2018) ja Muutoksen tyrskyt ja kotirannan mainingit. Kulttuurisia näkökulmia merentutkimukseen. Ilmastotutkija Augustine-Moses Gbagir – yksi kirjan kirjoittajista – on laatinut teokseen karttoja Laatokasta valuma-alueineen ja Jänisjoen reitistä voimalaitoksineen. Ne valaisevat ja tukevat tekstejä erinomaisesti. Siksi kirjaan olisi kaivannut lisääkin kartta-aineistoa, sillä nyt lukija joutuu tukeutumaan useaankin nettisivustoon pysyäkseen perillä vesireittien ja paikkakuntien sijainneista tai itärajan kulloisestakin kulusta. Hienoa kuitenkin on, että työ jatkuu. Esipuhe päättyy toteamukseen ja toivomukseen, että käsillä oleva kirja ”olkoon johdatuksena laajemmalle Laatokan rantojen kirjoitetulle historialle”. Minulla on jo ikävä.

Naisia Laatokan saaristossa 1920-luvulla. Kuva: Matkailun edistämiskes- kuksen kuvakokoelma/Historian kuvakokoelma. Museovirasto. Teoksen kuvitusta.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *