Johan nyt myrkyn lykkäsi!

Jyväskylän yliopiston biokemian emeritusprofessori Matti Vuento on kirjoittanut hurjasta aiheesta hurjan kiinnostavan kirjan: Myrkkyjen maailma: Nuolimyrkystä sariiniin. Hän kertoo siinä selkeästi ja kiihkottomasti myrkkyjen ominaisuuksista, toiminnasta ja hyödyntämisestä metsästyksessä, sodassa ja murhissa antiikin ajoista nykypäivään ja pakottaa lukijan miettimään, millaisia myrkkyjä hän saa päivittäin ympäristöstään ja ruoastaan elimistöönsä, sekä pohtimaan myrkkyjen käytön eettisiä kysymyksiä.

Vuento, Matti: Myrkkyjen maailma: Nuolimyrkystä sariiniin. Gaudeamus, 2017. 400 sivua. ISBN 978-952-495-449-5.

Myrkkyjen maailma ei ole Matti Vuennon ensimmäinen tietokirja. Hänen viime vuosien suomenkielisestä tuotannostaan kannattaa mainita Virukset: Näkymättömät viholliset (2016) sekä yhdessä Jyrki Heinon kanssa kirjoitetut teokset Biokemian ja solubiologian perusteet (2002, 5. p. 2017) ja Paljon tilaa pohjalla – Johdatus nanoteknologiaan ja nanotieteeseen (2005). Tieteellisten julkaisujen ja aikuisten tietokirjojen lisäksi Vuento on laatinut lasten luontokirjat Ilpo, Vaari ja Vappu-koira luonnonilmiöitä tutkimassa (2013); Ilpo, Vaari ja Vappu-koira ötököitä ihmettelemässä (2014) sekä Ilpo, Vaari ja Vappu-koira kaupungin eläimiin tutustumassa (2015). Vuennon lasten tietokirjoja on käännetty myös englanniksi.

Matti Vuento kiinnostui myrkyistä toimiessaan biokemian ja solubiologian tutkijana. Häntä askarruttivat kysymykset: Miten, missä ja milloin myrkkyjä on löydetty? Millainen on myrkkyjen hyödyntämisen historia? Miten eliöiden myrkyllisyys ylläpitää ekologista tasapainoa? Mikä on ihmisen vastuu myrkkyjen lisääntymisessä ja niiden aiheuttamien vaurioiden korjaamisessa? Hän sai vastauksia, kun kirjoitti kasvien ja eläinten myrkkyjä koskeneen kahvipöytäkeskustelun innoittamana Myrkkyjen maailman.

Myrkyn määritelmästä myrkkyjen kemiaan

Heti kirjansa alussa Vuento määrittelee myrkyt ja kertoo, miten ne voidaan jaotella vaikutustapansa perusteella ja sen mukaan, esiintyvätkö ne luonnossa vai ovatko ne ihmisen valmistamia kemikaaleja. Hän käsittelee myrkkyjen maailman eri puolia kaikkiaan kymmenessä pääluvussa, joista kuudessa hän tarkastelee myrkkyjen roolia ihmiskunnan historiassa metsästyksen, sodankäynnin sekä lääketieteen ja tutkimuksen näkökulmasta. Hän aloittaa kolmen mantereen, Aasian, Afrikan sekä Amerikan nuolimyrkyistä ja kertoo sitten vanhan Kiinan ja Intian myrkyistä. Kolmannessa luvussa tekijä paneutuu muinaisen Egyptin ja Kreikan myrkkyihin sekä neljännessä Rooman myrkkyihin ja myrkyttäjiin. Oman lukunsa saavat luonnossa tapahtuva kemiallinen taistelu sekä lentävät, kävelevät ja matelevat myrkkypakkaukset.

Myrkkynuolien ampumista teoksessa Cerruti, Giovanni Battista, My friends the savages, 1850-1914.

Kiehtova on myös seitsemäs luku, ”Myrkyttäjien aikakausi”, joka kuvaa myrkkyjen käyttöä murhien välineenä. Kahdeksas luku kertoo ihmisen ympäristön kemikaaleista ja yhdeksäs kemiallisesta sodankäynnistä, joka ei suinkaan ole vain 1900-luvun ja meidän aikamme ilmiö. Viimeisessä pääluvussa Vuento tarkastelee vielä lyhyesti myrkyllisyyden mittareita sekä myrkkyjen kemiaa ja biologiaa. Tätä lukua ei hänen mukaansa tarvitse välttämättä lukea, mutta se kiinnostanee ainakin kemian harrastajia. Jo kirjansa alussa tekijä varoittaa, että hän ei esittele kaikkia myrkyllisiä eläin-, kasvi- ja sienilajeja, ettei myrkytysten kuvauksissa kuvata oireita tyhjentävästi, ettei hän ota kantaa myrkytysten hoitoon ja että kirjassa mainitut vahingoittavat myrkkyjen annokset ovat vain suuntaa antavia. Hän kehottaa turvautumaan lääkärin apuun aina, kun epäilee myrkytystä.

Kirjassa on tusinan verran kuvia. Harmi, että ne ovat kaikki mustavalkoisia ja että niitä on niin vähän! Onneksi kirjan kansi on värikäs ja selkämyskin rotanmyrkynvihreä. Lyhenteiden luettelossa on 55 kohtaa ADHD:stä WHO:hon, ja sanastossa satakunta käsitettä ’adrenergisistä reseptoreista’ alkaen ja päättyen ’verimyrkkyyn’. Teoksen ainoa liite ilmoittaa 30 aineen kuolettavan annoksen eli myrkyn määrän grammoina painokiloa kohti, joka tappaa todennäköisesti puolet myrkkyä saaneista. Aineista vaarattomin on vesi ja vaarallisin botuliinitoksiini. Vaikka myrkyllisyyttä on vaikea mitata täsmälleen, taulukko on hyödyllinen, kun suunnitellaan toimenpiteitä kemikaalionnettomuuden varalta tai laaditaan myrkkyjen varastointiin, kuljetukseen ja käsittelyyn liittyviä säädöksiä. Myrkyllisyysarvot antavat myös suuntaa työssä saatavan kemikaalialtistuksen määrälle.

Teoksen lopussa olevasta hakemistosta näkee, löytyykö kirjasta vaikkapa Agatha Christie, kärpässieni, metanoli tai Talvivaara. Ihan kaikkia kaipaamiani hakusanoja tai nimiä – mm. ergotamiini, Kleopatra, munuaisvaurio, säteilymyrkytys – en kuitenkaan hakemistosta löytänyt, vaikka tekijä kirjoittaa niistä tekstissä. Noin 700 julkaisua sisältävästä kirjallisuusluettelosta löytyy paljon lisälukemista. Siinä on etupäässä englannin- ja suomenkielisiä julkaisuja, mutta on siinä muutama saksan- ja ranskankielinenkin. Verkkojulkaisuja listassa on runsaasti. Koska kirjat ja artikkelit on järjestetty luvuittain, lukija voi viitteiden puuttuessakin päätellä, mistä kirjoittaja on tietonsa hankkinut.

Annoksen määrä ratkaisee

Portrait presume du medecin paracelse (1493-1541), anonyme (d’après), MASSYS Quentin (dit, d’après) Musee du Louvre. Wikimedia Commons.

Myrkyksi voidaan sanoa ainetta, joka päätyessään elimistöön johtaa jo pieninä annoksina eliön sairastumiseen tai kuolemaan. Mutta myrkky on suhteellinen käsite, sillä ”kaikki on myrkkyä, eikä mikään ole myrkytöntä; vain annos ratkaisee, onko jokin myrkkyä”. Näin totesi jo lääkäri ja alkemisti Paracelsus eli Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim (1493–1541) aikanaan. Määritelmä pätee yhä, sillä tuttukin aine voi olla haitallinen liian suurina annoksina. Jopa vesi tappaa, jos sitä nauttii liikaa, ja lääkkeet, jotka parantavat oikein annosteltuina, vievät hengen suurempina annoksina. On olemassa myös aineita, joille mikään annoskoko ei ole täysin myrkytön.

Myrkyn ohella suomenkielessä käytetään usein toksiini-nimitystä. Se tarkoittaa yleensä bakteerien ja homeiden tapaisten mikroeliöiden tai kasvien tai eläinten myrkkyjä. Toksikologia on puolestaan oppiala, joka tutkii vierasaineiden haitallisia vaikutuksia eläviin organismeihin. Vaikutustapansa perusteella myrkyt jaotellaan veri-, solu- ja hermomyrkkyihin. Kirjaa lukiessa joutuu ihmettelemään, miten me yleensä selviämme hengissä, koska luonnossa on niin paljon myrkyllisiä kasveja, sieniä, leviä ja bakteereja. On myös myrkyllisiä metalleja, epämetalleja ja kemiallisia yhdisteitä. Linnuissa, kaloissa, kotiloissa, meduusoissa ja jopa nisäkkäissä on myrkyllisiä. Mutta mihin luonto noita myrkkyjä tarvitsee? Tuntuu selviöltä, että myrkyt suojaavat ”isäntäänsä” saalistajilta tai auttavat sitä ravinnon hankinnassa. Vuento arvelee myös, että myrkyt ovat ehkä osa mikrobisolujen välistä monimutkaista viestintäjärjestelmää. – Luonnollisten myrkkyjen lisäksi ympärillämme on suuri määrä ihmisen valmistamia myrkyllisiä kemikaaleja.

Alkuperäiskansojen, antiikin ja arabien tietämys

Niin Aasiassa ja Afrikassa kuin Amerikoissakin ovat alkuperäiskansat käyttäneet myrkkynuolia ja -keihäitä sekä metsästäessään että sotiessaan. Nuolia on ammuttu jousilla ja puhallusputkilla. Myrkyillä on tehty myös murhia ja itsemurhia. Myrkkyjä on saatu käärmeistä, skorpioneista, sammakoista, hyönteisistä, hämähäkeistä, mineraaleista ja erityisesti kasvien eri osista. Eräät arkeologit olettavat, että ihminen olisi käyttänyt nuolimyrkkyjä jo paljon yli 10 000 vuotta sitten.

Vanhassa Kiinassa ja Intiassa alkemia, lääketiede ja metallurgia kehittyivät käsikädessä. Jo 4000 vuotta sitten Kiinassa kehitettiin eliksiiriä, jolla tavoiteltiin ikuista elämää tai ainakin pitkää ikää, mineraaleista (arseeni, elohopea) ja kasveista (ukonhattu) saatavien aineiden avulla. Myrkyn ja lääkkeen raja oli varsin häälyvä. Myös Intiassa harjoitettiin eliksiirialkemiaa, ja sitä varten elohopean yhdistettä sinooperia tuotiin Kiinasta. Sekä lääkintään että murhiin käytettiin myös arseeniyhdisteitä, käärmeenmyrkkyä ja yrttejä. Myös kemiallinen sodankäynti tunnettiin niin Kiinassa kuin Intiassakin jo varhain.

Muinaisessa Egyptissä jo 3500 eaa. harjoitettu muumioiminen edisti kemian tuntemusta ja lääketiedettä. Vanhojen tekstien mukaan egyptiläiset tunsivat monia myrkyllisiä kemikaaleja, mutta heidän myrkkyjen käytöstään on vähän kirjallisia tietoja. Kuningatar Kleopatran itsemurha on maailman ensimmäisiä kirjattuja myrkytystapauksia. Antiikin kreikkalaiset tunsivat myrkyllisistä metalliyhdisteistä arseenin rikkiyhdisteet, elohopean yhdisteen sinooperin sekä kuparivihtrillin ja lyijyvalkoisen. Myrkyllisistä kasveista heille olivat tuttuja mm. alruuna, euroopanmarjakuusi, hullukaali, hulluruoho, myrkkykatko, myrkkykeiso, oleanteri, ukonhattu ja vaaleajouluruusu. Sokrates sai vuonna 399 eaa. nauttia myrkkykatkosta valmistetun myrkkyjuoman, kun hänet oli tuomittu pyhäinhäväistyksestä ja nuorison villitsemisestä kuolemaan. Kemiallisia sota-aseita käytettiin, vaikka niitä ei pidetty kunniakkaina. Kreikkalainen tuli oli nestemäistä ainetta, joka paloi vedessäkin ja jota oli vaikea sammuttaa. Se sisälsi rikkiä, pihkaa ja naftaa, mutta sitä ei tiedetä, miten tulta suihkutettiin vihollisen laivoja päin.

Kuva: Jacques-Louis David: La mort de Socrate, 1787, Metropolitan Museum of Art, Wikimedia Commons.

Roomalaiset käyttivät myrkkyjä melko vähän sodissa mutta ahkerasti perheenjäsenten, sukulaisten ja vihamiesten murhaamiseen. Myrkyttäminen oli 1. vuosisadalla suorastaan ”maan tapa”, ja jo aikaisemmin myrkyttämisiä oli käsitelty lakituvissa tuon tuostakin. Roomassa toimi myös palkkamurhaajia, jotka tunsivat samat myrkylliset kasvit ja mineraalit kuin kreikkalaisetkin. Arabit ja persialaiset ottivat lääketieteessä ja alkemiassa oppia sekä lännestä että idästä. He käänsivät kreikan- ja latinankielisiä sekä intialaisia tekstejä arabiaksi. 900-luvulta lähtien Salernon yliopiston lääkärikoulu etunenässä välitti arabien tietämystä taas länteen latinankielisten käännösten avulla. Useiden lääkäreiden ja alkemistien tekstit olivat suosittuja, ja niitä käytettiin satoja vuosia. Heistä mm. Avicennana (980–1037) tunnetun lääkärin kirjoitukset käsittelivät lääkitsemistä, parantamista ja myös myrkkyjä. Myös Paracelsus nautti 1500-luvulla arabien tietämyksen hedelmiä.

Luonnon myrkkypakkauksia: mikrobit, kasvit, sienet, homeet

Luonnossa on myrkyllisiä mikrobeja, kasveja, sieniä, homeita, mereneläviä, lintuja, nisäkkäitä, käärmeitä, liskoja, hämähäkkejä, hyönteisiä ja tuhatjalkaisia. Näillä kaikilla on luonnon ekosysteemissä oma paikkansa ja tehtävänsä. Ne käyttävät myrkkyjään pysyäkseen hengissä. Bakteerit tappavat toksiineillaan niitä uhkaavia alkueläimiä: ameboja, ripsieläimiä ja siimaeläimiä. Kasvit puolustautuvat myrkyillä hyökkääjiä vastaan, mutta kaikki hyökkääjät eivät myrkyistä piittaa. Ihmisen nautintoaineisiin kuuluu useita myrkyllisiä kasveja: muutamat hamppulajikkeet (kannabinoidit), kaakaopuu (teobromiini), kahvipensas (kofeiini), kokapensas (kokaiini), maniokki (linamariini), oopiumunikko (morfiini, kodeiini) ja tupakka (nikotiini). Myrkyllisen kasvin syömisestä on alun perin voinut olla hyötyä jonkin sairauden aikana. Sitä paitsi nikotiini ja kofeiini parantavat hetkellisesti ihmisen kognitiivisia kykyjä eli oppimiseen, päättelyyn ja logiikkaan liittyviä ominaisuuksia. Nämä saattavat olla riittävä palkkio sinänsä myrkyllisten aineiden käytöstä.

Maailmassa on lukemattomia myrkyllisiä sieniä; Suomessakin niitä on noin 50 lajia, joista vakavia myrkytyksiä aiheuttaa viisi: valkokärpässieni, kavala kärpässieni, myrkkynääpikkä, korvasieni ja suippumyrkkyseitikki. Eräitä vähemmän myrkyllisiä lajeja, jotka sisältävät psilosybiinia ja psilosiinia, ovat varsinkin noidat ja shamaanit käyttäneet, sillä ne eivät tapa, mutta muuttavat tietoisuutta ja ajan käsittämistä, voimistavat ja sekoittavat aistimuksia sekä tuottavat harha-aistimuksia.

Homeita on ihminen osannut käyttää haavojen ja pinnallisten tulehdusten hoitamisessa jo kauan ennen, kuin toisia bakteereita tuhoavat antibiootit keksittiin: penisilliini 1928, streptomysiini 1943 ja neomysiini 1949. Ne mullistivat bakteeritautien hoidon. Nykyisin antibiootteja tunnetaan paljon, ja eräitä valmistetaan myös synteettisesti. Valitettavasti bakteerit ovat kehittäneet vastustuskykyä antibiootteja kohtaan. Bakteerit tuottavat myös bakteriosiineja, jotka voivat tappaa lähisukuisia bakteerilajeja, jopa saman lajin eri kantoja. Ihmisen kannalta seuraukset voivat vaihdella; esim. maitohappobakteerin tuottama nisiini tappaa listeriabakteereita, mutta Clostridium tetanumin tuottama tetanustoksiini aiheuttaa jäykkäkouristuksen.

Lisää myrkkypakkauksia: kalat, linnut, nisäkkäät, matelijat, hämähäkit, hyönteiset

Meret vilisevät vaarallisia lajeja. Kaloissa on noin 2000 myrkyllistä lajia, mm. pallokala, sinitäplätursas, skorpionisimppu ja velhokala. Myös eräitä kotiloita on ihmisenkin syytä karttaa; keilakotilot ovat maailman myrkyllisimpiä eläimiä. Keihäsrausku, merisiili, meritähti, merivuokko, meduusat, polyypit ja planktonlevät ovat nekin vaarallisia. Vaikka esim. barrakuda, meriahven ja simpukat eivät ole sinänsä myrkyllisiä, ne muuttuvat myrkyllisiksi syötyään planktonlevää. Sinilevä on meille tuttu myrkkylevä.

Myös maalla liikkuvissa otuksissa on paljon myrkyllisiä lajeja. Vasta 1990-luvun alussa keksittiin, että eräät lintulajit tulevat myrkyllisiksi syötyään myrkyllisiä kovakuoriaisia. Myrkky suojaa lintuja loisilta ja pedoilta. Nisäkkäistä myrkyllisiä on mm. Afrikassa elävä kapinharjakas-rotta, joka hankaa erään puun kaarnasta myrkkyä harjaansa. Suomalaisen vesipäästäisen, amerikkalaisen lyhythäntäpäästäisen ja kuubanalmikin syljessä on myrkkyä, joka lamauttaa saaliin. Aasialaisella hidaslorilla on kainalossaan ja australialaisella vesinokkaeläimellä takajaloissaan myrkkyrauhaset.

Ihminen pelkää vaistomaisesti käärmeitä. Epämiellyttävät kohtaamiset matelijoiden kanssa satojentuhansien vuosien kuluessa ovat jättäneet geeneihimme pelkojäljen – ja ihan syystä, sillä käärmeistä sadat lajit ovat myrkyllisiä. Niillä on hampaissaan solu-, veri- tai hermomyrkkyjä, jotka tuhoavat verisoluja, laajentavat verisuonia ja estävät veren hyytymistä.

Kuva: Fred Ludekens, The American Magazine for November 1934, Wikimedia Commons.

Myrkkyjen entsyymit synnyttävät histamiineja, jotka aiheuttavat kipua, kirvelyä, punoitusta, turvotusta ja verisuonten laajentumista. Eräät käärmeet kuten kobra, kraitti, mamba ja taipaani tappavat saaliinsa jo pienellä myrkkymäärällä, toiset taas ruiskuttavat mietoa myrkkyään kerralla paljon. Myös liskoissa on myrkyllisiä lajeja: mm. australialainen kirjovaraani sekä useat Yhdysvaltojen ja Meksikon alueella elävät gila-liskot. Yli 1000 skorpionilajista vaarallisia esiintyy Pohjois-Afrikasta Lähi-itään ulottuvalla alueella. Ne tappavat vuosittain 20 000 – 100 000 ihmistä.

Hämähäkkieläimiä on maailmassa 38 000 lajia. Pienimmät ovat nuppineulanpään kokoisia ja suurimpien jalkojen väli voi olla jopa 28 senttiä. Jokseenkin kaikilla on suuosiensa yhteydessä myrkkyrauhaset. Myrkyllään ne lamauttavat ja sulattavat uhrinsa. Lintuhämähäkit, tarantulat, joita on 900 lajia, ovat suurikokoisia ja karvaisia. Niistä useimmat ovat ihmiselle vaarattomia, mutta aiheuttavat puremallaan kipua, kihelmöintiä, turvotusta ja mahdollisesti niveljäykkyyttä. Vaarallisimpia hämähäkkejä lienevät hyökkäävät brasilianvaeltajahämähäkit, jotka viihtyvät asutuksen lähellä trooppisessa Amerikassa. Niiden vahva myrkky aiheuttaa kipua, turvotusta ja joskus vaarallisen keuhkopöhön. Miehille puremasta voi kehittyä tunteja kestävä kivulias erektio. Myrkkyä onkin tutkittu tarkoituksena kehittää siitä lääkkeitä erektiohäiriöön. Vaaralliselta tuntuu myös Keski- ja Etelä-Amerikassa elävä erakkohämähäkki, joka on vain 7-12 mm:n pituinen, ja jonka myrkky tuhoaa kudoksia. Se on levinnyt eri puolille maailmaa maataloustuotteiden mukana.

Hyönteisten valtavassa joukossa on myrkyllisiä kovakuoriaisia, tulimuurahaisia, mehiläisiä, kimalaisia, ampiaisia, herhiläisiä, hyttysiä, paarmoja ja punkkeja. Pahimmassa tapauksessa niiden myrkyn aiheuttama yliherkkyysreaktio johtaa kuolemaan. Niveljalkaisten hyttysten, paarmojen ja puutiaisten vaarallisuus perustuu ennen kaikkea niiden kantamiin tauteja aiheuttaviin mikrobeihin ja viruksiin tai allergisiin reaktioihin. Niveljalkaisten alajaksoon kuuluvia tuhatjalkaisia on yli 13 000 lajia, ja niistä suurin voi kasvaa 30 senttimetrin pituiseksi. Ne saattavat aiheuttaa ihmiselle kipua ja paikallista kutinaa, mutta ovat harvoin hengenvaarallisia.

Myrkyttäjien apuvälineitä

Vaikka eräät eläimet näyttävät ihmisen mielestä saalistavan vallan ovelasti, vain yksi eläinlaji käyttää luonnon myrkkyjä silkka juonittelu motiivinaan, ja se on ihminen. Jotta myrkkyjä pystyy käyttämään rikoksen välineenä, tarvitaan tietoa niiden valmistamisesta ja toimintamekanismeista sekä kokemusta niiden hyödyntämisestä. Myrkyttämisen historia liittyy myös rikostutkinnan historiaan, ja kilpajuoksu myrkyttäjien ja heidän paljastajiensa välillä on toisinaan ollut ankaraa. Myrkyttämisen taustalla on oltava myös käsitys, että joidenkin ihmisten elämällä ei ole arvoa.

Arsenikki on harmaan puolimetallin, arseenin, happiyhdiste. Se tunnettiin jo ennen ajanlaskumme alkua, ja sitä käytettiin paljon muinaisessa Roomassa, missä tämä ”perintöpulveri” vauhditti usein perinnönjakoa. Sen käyttö ei lakannut keski- eikä uudella ajallakaan. Arsenikki on jokseenkin hajuton ja mauton aine, joka liukenee veteen värittömäksi liuokseksi, eikä sitä huomaa helposti ruoassa ja juomassa. Ja niin kauan kuin sitä ei pystytty osoittamaan ruumiista, se oli täydellinen rikoksen apuväline, varsinkin, kun se aiheuttaa samankaltaisia oireita kuin monet sairaudet – vatsakipuja, oksentelua, ripulia – jos sitä annostellaan vähän kerrallaan. Iso annos aiheuttaa jo rajumpia oireita: kouristuksia, sydänongelmia, maksa- ja munuaistulehduksia.

Arsenikin lisäksi on monia muitakin aineita, joita myrkyttäjät ovat hyödyntäneet. Osa näistä on metalleja, esim. antiikista asti tunnettu elohopea ja 1861 löydetty tallium, ja osa on puolimetalleja kuten tuhansia vuosia tunnettu antimoni. Myös lihaskouristuksia ja hengityshalvauksen aiheuttava strykniini on ollut myrkyttäjien suosiossa. Tätä alkaloidia saadaan strykniinipuun siemenistä ja Strychnos ignati -pavuista. Paitsi murhissa sitä on käytetty myös rotanmyrkkynä kuten talliumiakin.

Myös arkielämässä on tahallisia tai tahattomia tappajia: mm. häkäkaasu, metanoli ja rikkivety. Talojen puulämmityksen ollessa yleistä häkä oli tavallisempi tappaja kuin nykyisin. Metanolin aiheuttamista varhaisemmista kuolemista Vuento ei kerro, mutta nykyisin noin 25 henkilöä vuodessa kuolee myrkkyalkoholia nautittuaan. Aine muuttuu elimistössä formaldehydiksi ja edelleen muurahaishapoksi, joka pysäyttää hengityksen.

Rikkivetyä on syntynyt viemäreissä, kaivostoiminnassa, öljyteollisuudessa sekä nykyisin karjatilojen lietelantasäiliöissä. Se aiheuttaa kuolemaan johtavia hengityshalvauksia.

Myös syanidihappo, risiinikasvin siemenet ja sormustinkukka voivat tappaa. Niin pientä annosta risiiniä ei olekaan, etteikö se aiheuttaisi solutuhoa. Radioaktiiviset myrkyt – polonium, radium, uraani – ovat aiheuttaneet sekä tahallisia että tahattomia kuolemia. Tunnetuimpia tapauksia on Venäjän turvallisuuspalvelun upseerin ja vakoojan Aleksandr Litvinenkon murha, joka tehtiin vuonna 2006 poloniumilla.

Myrkytyksiin kuolee joka vuosi hämmästyttävän paljon ihmisiä. Esimerkiksi 2012 kuoli 200 000 ihmistä tahattomiin myrkytyksiin ja noin 1 miljoona itsemurhiin, joista 300 000 tehtiin hyönteismyrkyillä. Samana vuonna murhattiin 437 000 ihmistä – heistä 40 %  tuliaseilla, 25 % teräaseilla ja loput 35 % muilla tavoilla, mm. myrkyttämällä.

Kemikaalit ympärillämme

Meillä on ympärillämme suunnaton määrä kemikaaleja, liuottimia, polttoaineita, muoveja, pesuaineita, kosmeettisia tuotteita ja lääkkeitä. Niiden huoleton käyttö sekä onnettomuudet aiheuttavat tuhoa sekä luonnolle että ihmisille. Myrkyissä on paljon sellaisia, joiden pitkäaikaisvaikutuksia ei ole kyetty testaamaan tai edes haluttu testata. Vuento käsittelee kirjassaan juuri niitä aineita, jotka ovat aiheuttaneet ihmisille ja ympäristölle vakavimpia vaurioita. Yksi pahimmista on diklooridifenyylitrikloorietaani eli DDT, jota testattiin 1939 hyönteismyrkkynä ja todettiin niin tehokkaaksi, että kuviteltiin tuholais- ja syöpäläisongelmien ratkenneen ikuisiksi ajoiksi. Koko maapallo saastutettiin DDT:llä niin, että jokaisen nykyisin elävän ihmisen elimistöstä voidaan jäljittää tuota myrkkyä. Aine lamauttaa tehokkaasti hyönteisten keskushermostoa, mutta suoria haittoja ihmiselle sillä on vähän. Se vahingoittaa sen sijaan ympäristöä kumuloituessaan ravintoketjussa. Ruotsissa se kiellettiin 1970 ja Suomessa 1972. Eräissä kehittyvissä maissa sitä käytetään edelleen. DDT:tä korvaamaan kehitetyt parationi ja malationi eivät ole osoittautuneet sen turvallisemmiksi.

Muoveja on maailmassa nykyisin riesaksi asti. Ongelmia liittyy niiden valmistamiseen, käyttöön ja hävittämiseen. Esimerkiksi PVC:n (polyvinyylikloridi) kestävyyttä parannetaan kadmiumilla, lyijyllä, sinkillä ja tinalla! Jotta muovista saadaan vaikkapa puutarhaletkuja, keinonahkaa, muovimattoja ja suihkuverhoja, sitä pehmennetään flataateilla, jotka irtoavat helposti ja pääsevät elimistöön hengitysilman ja ruoan kautta. Flataatit häiritsevät ihmisen hormonitoimintaa ja aiheuttavat sikiövaurioita. Käytöstä poistettu PVC hajoaa mikroskooppisiksi jyväsiksi, jotka imevät itseensä ympäristöön joutuneita polykloorattuja hiilivetyjä. Eliöissä nämä aiheuttavat vahinkoja. Kun PVC:tä  poltetaan, syntyy suolahappoa ja dioksiinia, ellei sitä polteta riittävän korkeassa lämpötilassa, ei saunan pesässä. Muutkin muovilaadut ovat melkein yhtä pahoja.

Elohopea, lyijy ja kadmium ovat erittäin myrkyllisiä metalleja, ja niitä on yllättävän paljon ympäristössämme. Vuosittain ihmisen toiminta aiheuttaa noin 2 300 tonnin elohopeapäästöt ja luonnollisista lähteistä päästöjä leviää kaksikertainen määrä. Lyijyä, yleisintä saastuttavaa ainetta päästävät ilmakehään tulivuoret, sulattamot, jätehuolto ja kierrätys. 2013 maailmassa tapahtui kaikkiaan 853 000 lyijymyrkytyskuolemaa. Mm. maaleissa, paristoissa, muoveissa ja metalliesineiden päällysteaineena on käytetty kadmiumia, eikä sen joutumista elimistöön voi kokonaan välttää, sillä sitä on ilmassa ja elintarvikkeissa. Se vahingoittaa hengitysteitä, munuaisia ja maksaa sekä aiheuttaa osteoporoosia ja niveloireita. Suomessa työelämässä kadmiumille altistuu yli 1 000 henkilöä vuodessa. Eniten altistuvat sulatto- ja sulatusuunityöntekijät, hitsaajat ja kaasuleikkaajat, koneenkorjaajat sekä valimotyöntekijät.

Nykyisin olemme niin riippuvaisia kemikaaleista, että niiden kanssa on vain elettävä. Viranomaisten on kuitenkin varmistettava, että myrkyllisten jäämien ja toksiinien pitoisuudet kuluttajatuotteissa ja teollisuusjätteissä pysyvät niin vähäisinä, ettei niistä ole haittaa. Meillä Suomessa kansalaisten kemikaaliturvallisuutta valvovat tulli, Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes), Elintarviketurvallisuusvirasto (Evira), Lääkealan turvallisuus ja kehittämiskeskus (Fimea), Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) sekä Säteilyturvakeskus (STVK). Ne huolehtivat, etteivät myrkylliset aineet pääse yllättämään suomalaisia. Silti kansalaisten oma vastuu on suuri. Jokaisen tulisi osaltaan huolehtia siitä, että ongelmajätteet vietäisiin asianmukaisiin kierrätyspisteisiin. – Mutta voimmeko me luottaa viranomaisten valppauteen ja itseemme?

Kemiallinen sodankäynti

Sinappikaasun uhreja ensimmäisessä maailmansodassa, George Metcalf Archival Collection. Musée Canadian de la Guerre.

Jonkinlaisia kemiallisia aseita lienee keksitty jo esihistoriallisella ajalla, ja historiallisella ajalla niitä käytettiin sekä Euroopassa että Aasiassa. Uudella ajalla myrkkyjä käytettiin jopa niin paljon, että vuonna 1678 Ranska ja Saksa solmivat Strasbourgin sopimuksen, joka kielsi myrkylliset laitteet sodassa. Silti kemiallisia aseita kehiteltiin edelleen, ja 1800-luvulla niiden periaatteet olivat hyvin tunnettuja. Kehitellessään uusia synteettisiä aineita kemistit loivat pohjan ensimmäisen maailmansodan kaasusodankäynnille, jossa kloori- ja sinappikaasulla sekä fosgeenilla tappaminen saavutti valtavat mittasuhteet, mutta ei vaikuttanut ratkaisevasti sodan kulkuun.

Myrkkyjen kehittäminen jatkui vilkkaana maailmansotien välisenäkin aikana. Erilaisia kaasuja myös käytettiin useissa sodissa ja muissa kahakoissa: Iso-Britannia Venäjän sisällissodassa 1917–1922, Venäjä Ukrainassa 1921, Espanja Marokossa 1921–1927, Italia Etiopiassa 1935–1936 ja Japani Kiinassa 1937–1945. Saksa, jolla ei ollut lupaa kehittää kemiallisia aseita, teki ”tuholaismyrkkyjä”. Näiden kehittäminen johti 1940-luvulla uudenlaisiin taistelukaasuihin; ensimmäinen synteettinen hermomyrkky, tabuuni, valmistettiin 1936, sariini 1938 sekä parationi ja somaani 1944.

Myrkkyjä sisältävien aineiden käyttöä sodissa on yritetty kieltää jo mainitusta Strasbourgin sopimuksesta lähtien monin sopimuksin ja julistuksin. Vaikka biologiset sota-aseet kiellettiin lopulta 1975 ja kemialliset aseet 1997, samoja aineita saa käyttää mellakantorjuntaan! Kielloista huolimatta mm. Syyrian sodan osapuolet sekä terroristit ovat käyttäneet mm. sariinia, klooria, VX-kaasua ja sinappikaasua. Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-Unin velipuoli Kim Jong-Nam murhattiin huhtikuussa 2017 öljyllä, joka sisälsi DDT:n korvaajaksi 1952 kehitettyä VX-myrkkykaasua.

***

Kaiken maailman myrkyistä huolimatta Vuennon Myrkkyjen maailma ei jätä lukijaa täysin toivottomaksi. Ihmisten kehittämät myrkyt ovat kemiallisesti yksinkertaisia, kun taas luonnosta löytyvät myrkylliset molekyylit ovat monimuotoisia. Toistaiseksi näistä hermomyrkyistä on selvitetty vasta pieni osa. Myöskään kaikkia hermomyrkkyjen vaikutuskohtia ihmisen ja muiden nisäkkäiden hermostossa ei ole vielä kartoitettu. Maaperän bakteereissa voikin piillä ennen tunnistamattomia antibiootteja, joista voidaan saada uusia aseita bakteeri-infektioiden torjumiseen. Kasvien myrkkyjen tarkempi tuntemus voisi puolestaan vähentää keinotekoisten myrkkyjen käyttöä viljelyksillä, ja merenelävien myrkyistä voidaan saada vinkkejä ja johtolankoja tulevien lääkeaineiden kehittelyyn.

Matti Vuennon Myrkkyjen maailmaa on asiasta kiinnostuneen humanistinkin ilo lukea, sillä se on kirjoitettu johdonmukaisesti ja selkeästi – suorastaan kauniisti, vaikka eräät käsitellyt asiat, kuten ympäristön tahallinen myrkyttäminen ja viattomien ihmisten altistaminen myrkyille, saavat lukijan päästelemään suorastaan rumia ilmaisuja. Teksti vilisee kemiallisia, biologisia, eläintieteellisiä sekä muita nimiä ja termejä, mutta ylimääräisiä (=tarpeettomia) vierassanoja ei siitä löydy. Asioiden ymmärtäminen käy sukkelaan, kun virkkeet ovat lyhyitä tai kohtuullisen mittaisia ja vaihtelevat lauserakenteet luovat tekstiin juohevan rytmin.

 

Lisälukemista

Blum, Deborah (2011) The Poisoner’s Handbook: Murder and the Birth of Forensic Medicine in Jazz Age.

Carson, Rachel (1963) Äänetön kevät.

Levy, Joel (2011) Myrkky ja historia. Myrkyt ja myrkyttäjät kautta aikojen.

Paarlahti, Jouni (2005) Myrkkykasvit.

Timbrell, John (2012) Myrkkyjen paradoksi: kemikaalit ystävinä ja vihollisina.

Tucker, J. (2007) War on Nerves: Chemical Warfare from World War I to Al-Qaeda.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *