Joukkopsykoosi ja kuinka siihen langetaan

Tuhannet saksalaiset surmasivat perheensä ja itsensä keväällä 1945 puna-armeijan vyöryessä maahan. Pelko teki ihmiset hulluiksi, se levisi epidemian tavoin. 12 vuotta aiemmin maassa oli levinnyt toisenlainen tartunta; natsien toimintaan oli menty mukaan kun pomo, ystävä tai äiti ehdotti liittymistä puolueeseen tai sen nuorisojärjestöön. Saksalaisen historioitsijan kirja kertoo natsivallan romahtamista seuranneesta joukkopsykoosista, mutta myös niitä edeltäneistä vuosista ja siitä, miten tavallisista ihmisistä tuli kiihkeitä kansallissosialisteja.

Huber, Florian: Lupaathan tappaa itsesi. Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945 [Kind, versprich mir, dass du dich erschießt: Der Untergang der kleinen Leute 1945]. Käännös: Naski, Heli. Atena, 2016. 302 sivua. ISBN 978-952-300-195-4.

Florian Huberin kirja, jonka nimikin on ahdistava, ei totisesti ole mitään herkkätunteisen henkilön iltalukemista. Alkusivuillaan se vie lukijansa kuitenkin lähes idylliin eli pieneen Demminin kaupunkiin Etu-Pommeriin, hitaasti virtaavan Peene-joen rannalle.

Kaupunki oli keväällä 1945 kutakuinkin entisessä kunnossaan: tori, raatihuone, komea tiilikirkko ja isot koulutalot olivat säästyneet pommitusvaurioilta, sillä neuvostoarmeijan lentokoneet jyrisivät seudun yli länteen, kohti Berliiniä joka muuttui päivä päivältä yhä sekasortoisemmaksi rauniokasaksi.

Huhti-toukokuun vaihteessa kaupungin yli pyyhkäisi Neuvostoliiton panssari- ja jalkaväkijoukkojen lisäksi hurja itsemurha-aalto. Kaupungin 15 000 asukkaasta lähes tuhat teki itsemurhan, monet laajennettuna. He hukuttautuivat, hirttäytyivät, ampuivat perheensä ja itsensä, nielivät myrkkyä jos sitä jostakin saivat, viilsivät ranteensa auki. Jokiin ja järviin kahlaavat äidit sitoivat lapsensa köydellä itseensä, jotta nämä eivät rimpuilisi vapaiksi.

”Kaikkialla kuulee nykyään puhuttavan kaliumsyanidista”

Se, mitä Demminissä tapahtui, toistui kevään 1945 aikana lähes kaikkialla Saksassa: Itä- ja Länsi-Preussissa, Pommerissa, itäisessä ja eteläisessä Mecklenburgissa, Berliinissä ja Brandenburgissa. Ylä-Baijerissa, jota sotatapahtumat eivät varsinaisesti edes koskettaneet, rekisteröitiin huhti-toukokuussa kymmenen kertaa enemmän itsemurhia kuin vastaavaan aikaan edellisvuosina.

image

Kuva: Leipzigin kaupungin varapormestari Dr. Ernst Lisso perheineen teki itsemurhan huhtikuussa 1945. US Army Signal Corps 20.4.1945, Wikimedia Commons.

Kirjan mukaan kymmenen prosenttia Saksan armeijan kenraaleista tappoi itsensä, mutta useimmat itsemurhaan päätyneistä olivat aivan tavallisia saksalaisia. Osa heistä oli kansallissosialistisen puolueen pikkuvirkailijoita, osa rivijäseniä, kaikki eivät niitäkään.

Huberin esittämät luvut ovat hurjia. Demminin pikkukaupungin uhriluvuiksi arvioitiin heti tapahtumien lähteestä riippuen 700–2000 ihmistä. Lokakuuhun 1945 mennessä kaupungin henkikirjoittaja oli merkinnyt papereihinsa yli 900 ihmisen joutuneen itsemurhaepidemian uhriksi, myöhempi arvio on jotain 500 ja 1000 ihmisen väliltä. Koska kaupunki oli jokien risteyskohdassa, ruumiita kauhottiin vedestä viikkokaupalla. Koko maan tasolla kysymys oli kymmenistätuhansista ihmisistä.

”Kaikkialla kuulee nykyään puhuttavan kaliumsyanidista, jota on ilmeisesti runsaasti saatavilla. Siitä ei välitetä lainkaan, pitäisikö aineeseen ylipäätään turvautua. Keskustelua käydään vain tarvittavasta määrästä, ja siitä jutellaan kevyesti ja huolettomasti sellaiseen sävyyn kuin muuten vaikkapa ruoasta”, kirjoitti muuan lääkäri päiväkirjaansa.

Sodan jälkeen näitä tapahtumia ei välttämättä Saksassakaan haluttu muistella moniin vuosikymmeniin; julkisia ja muun Euroopan tuntemia niistä taisi tulla vasta uuden vuosituhannen puolella. Antony Beevorin Berliini 1945, joka ilmestyi 2002 ja suomennettiin samana vuonna, väläytteli luhistuvan kaupungin apokalyptisia näkymiä ja traagisia ihmiskohtaloita ja tietääkseni niitä on käsitelty romaaneissakin, mutta Florian Huber paljastaa kaikki kauheudet.

Hulluksi tekevä pelko oli propagandan lietsomaa

Huberin kirja perustuu pitkälti aikalaisaineistoon. On autenttisia päiväkirjoja keväältä 1945 ja aiemmilta kansallissosialismin vuosilta, on kirjeitä ja silminnäkijöiden ja tapahtumien kokijoiden myöhemmin kirjoittamia muistelmia.

Teoksen nimi on aikalaiskirjeestä, jossa isä pyytää – tai ehkä pikemminkin vaatii – parikymppistä tytärtään ampumaan itsensä, koska isä ei muuten saisi hetken rauhaa ajatellessaan, mitä kaikkea kauheaa tämä joutuisi kokemaan.

Kirjan ensimmäiset luvut ovatkin hiuksia nostattavia: ihmiset pakenevat paniikissa, piiloutuvat kellareihin, kiskovat vastahakoiset lapsensa veden alle, syöttävät näille myrkkyä. Puutarhoissa riippuu ruumiita.

Mutta jos teos olisi pelkkää makaaberia kauheuksien kuvailua, ei sitä kannattaisi edes mainita näillä sivuilla. Kirjoittaja pyrkii – ja pääsee – pitemmälle: hän yrittää ymmärtää, miksi itsemurhaepidemia puhkesi ja millaisista lähtökohdista ihmiset ylipäänsä liittyivät kansallissosialisteihin 1930-luvulla. Kirjan rakennetta voisi kuvailla vaikka taannehtivaksi narratiiviksi: ensin esitellään joukko ihmisiä ja kerrotaan miten heille keväällä 1945 kävi, sitten ryhdytään tutkimaan heidän taustojaan.

Yksi vahvimmista itsemurhaepidemian syistä oli hulluksi tekevä pelko. Natsipropaganda oli vuosikaudet lietsonut joukkohysteriaa: neuvostosotilaat oli esitetty petojen kaltaisina eivätkä ihmiset halunneet jäädä katsomaan, oliko propagandassa perää. Eivät saksalaisetkaan mitään kiiltokuvasotilaita olleet: odotettavissa oli vihollisen kosto idän sotaretkellä tehdyistä rikoksista.

Epidemia levisi käsittämättömällä nopeudella ja osin valtiovallan tuella. Berliinin filharmonikot pitivät viimeisen konserttinsa hieman ennen huhtikuun puoltaväliä; konserttisalin ulko-ovella yleisöä hyvästelivät univormupukuiset, syanidikapseleita jakavat Hitler-jugend-pojat.

Kyse ei kuitenkaan ollut yksinomaan siitä, että itsemurhia olisivat tehneet ainoastaan näkyvissä asemissa olleet natsit, jotka pelkäsivät odotettavissa olevia oikeudenkäyntejä ja vankilatuomioita. Toki näitäkin tapauksia noiden tuhansien ja taas tuhansien vainajien joukkoon mahtui, mutta myös muita syitä äärimmäiseen tekoon löytyi. Raiskatuiksi tulleet naiset saattoivat surmata itsensä – Huber esittää, että jopa noin 10 000 berliiniläisnaista teki itsemurhan – eivätkä kaikki edes jääneet odottamaan puna-armeijan tuloa, vaan tekivät ratkaisunsa ennen sitä.

Kirjassa nousee esiin kunniakäsite, joka Huberin mukaan oli varsin keskeinen natsiaatteessa, oli sitten kyse miehistä tai naisista. Miehelle ei sotilaskunnia sallinut tappiota, ja neuvostosotilaan raiskaama nainen menetti kunniansa, vaikka oli täysin syytön uhri.

Paremman elämän tavoittelusta nollahetkeen

image

Kuva: Väkijoukot tervehtivät Adolf Hitleriä Itävallassa 1938.

Kun ihmiset, joilla ei tuntunut olevan mitään syytä, tekivät itsemurhan, siinä oli jotain järjenvastaista. Kyse olikin tunteista eli pitkälti samantapaisesta joukkopsykoosista, jonka valtaan saksalaiset olivat toistakymmentä vuotta aikaisemmin joutuneet. Saksalaiskansallisia saarnaajiahan oli Adolf Hitlerin lisäksi ollut 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa muitakin, mutta kansanvillitsijänä menestyi vain tämä yksi.

Kirjassa on lukuisia kertomuksia siitä, miten erityisesti nuoret alkoivat palvoa Hitleriä idolinaan tai miten jollakin työpaikalla oli pakko vähintään myötäillä natsiaatetta, koska pomo sattui olemaan kansallissosialisti. Keväällä 1933 elettiin jo aikaa, jolloin liikekirjeiden alle ei kirjoitettu ”kunnioittavasti” vaan ”Heil Hitler” ja mies, joka ei ollut koskaan puhunut uskonasioista, totesi pojalleen, että Hitler oli itsensä isä Jumalan lähettämä kansanjohtaja.

image

Kuva: Regina Lisso, Ernst Lisson tytär (1924-1945) US Army Signal Corps 20.4.1945, Wikimedia Commons.

Riipaiseva on kirjan tarina yksinhuoltajaäidistä, joka puoliväkisin työnsi ujon, koulukiusatun poikansa Hitler-jugendiin, jotta tämä reipastuisi, miehistyisi, pääsisi parempaan asemaan kaveripiirissä ja tulevaisuudessa myös yhteiskunnassa. Tragikoomisia piirteitä ei puutu kertomuksesta, jossa aatelinen leskirouva joutui ystävättäriensä hylkimäksi, koska ei näiden tavoin liittynyt puolueeseen. Ei aikaakaan, kun rouvan jakun kaulukseen ilmestyi hakaristi – tyylinmukaisesti timanteilla koristeltu.

Vastaavanlaisia ”pienten ihmisten” kohtaloita voisi teoksesta nostaa esiin vaikka kuinka paljon. Yhteistä niille on se, että aluksi tavoitellaan parempaa elämää. Monissa tapauksissa se saavutetaankin – liike menestyy, perhe löytää hyvän asunnon, palkka nousee, nuorukainen tai neitonen saa tehtävän natsien nuorisojärjestössä ja hänestä tulee suorastaan kaverien kadehtima. Ennen pitkää kuitenkin huhuja alkaa kulkea, juutalaisia naapureita katoaa, sota nielee loputtomasti rahaa ja miehiä, mutta ihmiset sulkevat silmänsä ja korvansa. Epäilijöitä ilmaantuu, mutta heidät vaiennetaan tai he itse katsovat parhaaksi vaieta.

Huberin mukaan natsiaatteen liekki paloi jo vuoden 1944 puolella kituliaasti, mutta Hitleriä vastaan tehty attentaatti sytytti sen uudelleen roihuamaan. Sitten natsihallinto luhistui, ja siihen sokeasti uskoneen kansankin edessä oli perikato. Kirjan loppupuolella nousee esiin käsite ”nollahetki”, jolloin kaikki entinen jäi taakse ja kansa alkoi uurastaa suorastaan pakonomaisesti raivatakseen rauniot, rakentaakseen maan ja yhteiskunnan hallita uudelleen. Nollahetki mahdollisti myös torjunnan, ”oman historian kieltämisen”, kuten Huber asian ilmaisee.

Kirja on rankka ja vaikuttava analyysi pitkään vaietun ilmiön muodoista ja syistä – myös pitkällä aikavälillä. Sitä lukiessa näkee, miten suurilla tunteilla voi ohjailla kokonaisia kansoja ja miten vastustamaton on propagandan voima.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *