Julkisen palvelun eetosta muuttuvissa mediamaisemissa

Radiohistoriaan erikoistunut kulttuurihistorioitsija Paavo Oinonen on kirjoittanut kompaktin teoksen julkisesta palvelusta ja Yleisradiosta. Yleisradiota on Suomessa tutkittu vähintään puoli vuosisataa. Sen historiaa on kirjoitettu ja monissa yhteyksissä Yleisradion olemusta sekä roolia on määritelty ja kritisoitu. Kuitenkaan varsinaista julkiseen palveluun keskittyvää suomalaista tutkimusta ei ole olemassa, joten teokselle on tarvetta.

Oinonen, Paavo: Vain parasta kansalaisille. Yleisradiotoiminta julkisena palveluna. Kulttuurihistorian seura ry, 2019. 201 sivua. ISBN 978-952-68776-2-4.

Julkisen palvelun yleisradiotoiminta (broadcasting) on ollut merkittävä osa eurooppalaista yhteiskunta- ja kulttuurihistoriaa 1920-luvulta lähtien. ”Julkinen palvelu” voi tarkoittaa muutakin kuin yleisradiotoimintaa, mutta Paavo Oinosen Vain parasta kansalaisille keskittyy julkisrahoitteiseen sähköiseen yleisradioviestintään. Koska esitys on historiapainotteinen, tarkoittaa tämä pitkälle radio- ja televisiotoimintaa. Viimeisenä parina vuosikymmenenähän yleisradioyhtiöiden, kuten koko ”perinteisen” mediakentän, on täytynyt olla mukana myös internetissä. Esimerkiksi Ylen verkkosivut ovat Suomen suosituimpia uutissivustoja. Ylen verkkoon levittäytymistä on viime vuosina kritisoitu digitalisaation ja vuoden 2008 finanssikriisin aiheuttamassa media-alan ahdingossa, koska kaupallinen media on katsonut Yleisradion ylittäneen valtuutensa. Oman leimansa keskustelulle on antanut Yleisradion rahoitusmallin muuttuminen lupamaksurahoituksesta Yle-veroon.

Oinonen on määritellyt kolme tarkastelukulmaa katsaukselliselle tutkimukselleen. Ensinnäkin hän näkee, että koska brittiperäinen julkisen palvelun idea on syntynyt vastaamaan kulttuurisiin ja poliittisiin haasteisiin, ovat yleisradiot tietystä jähmeydestään huolimatta pyrkineet reagoimaan muuttuviin yhteiskunnallisiin edellytyksiin ja tarpeisiin. Toiseksi hän pyrkii etsimään julkisen palvelun eetosta: mitä tähän alkuperältään varsin ylevään ajatteluun on sisältynyt? Kolmas kirjan tarkastelukulma keskittyy kotoisen Yleisradiomme kautta siihen, miten julkinen palvelu on joutunut tasapainoilemaan muuttuvissa mediamaisemissa läpi historiansa. Vaikka Oinosen kirja on katsauksellinen yleisesitys, on hän tutkimuskirjallisuuden ja nettisivustojen lisäksi hyödyntänyt myös erilaisia Yleisradioon liittyviä julkaisuja, arkistoja sekä sanomalehtiä.

Yleisradio-eetoksen valistuksellinen slogan on tunnetusti ollut BBC:n ensimmäisen pääjohtajan Sir John Reithin lanseeraama: tiedottaa, valistaa ja viihdyttää. Varhaisvuosina viimeinen elementti jäi vähemmälle, mikä tarkoitti ennen kaikkea korkeakulttuuria tai muuten mahdollisimman korkeatasoisesta ja moraalisesti voimaannuttavaa sisältöä. Kansaa haluttiin kultivoida, ja sen, mitä rahvas tarvitsi, tiesi eliitti parhaiten. Osittain tämän vuoksi rahoituskin yleisradiolle päätettiin ottaa luparahoista, ei mainonnasta kuten Amerikassa, jossa meno oli muutenkin brittiläisestä näkökulmasta rahvaanomaisen vulgääriä.

Reithin paternaalinen ote yleisöön (määritteli sen sitten public tai audience) kumpusi viktoriaanisesta, kristillisestä keskiluokkaisesta kulttuurista. Suomalaisessa versiossakin juuret löytyivät 1800-luvun sivistyneistöstä, mutta kulttuuriperintö oli kansallinen. Fennomanian kansanvalistuksellista talonpoikaisuutta yhdistettiin työväenliikkeen sivistysmieleen, mitä Yleisradion alkuvuosina määrittelivät etenkin ohjelmajohtajat Ilmari Heikinheimo ja Jussi Koskiluoma. Tämä aateperusta on ollut tiedossa viimeistään Raimo Salokankaan Yleisradion historia-analyysistä lähtien, eikä Oinosen katsaus tuo tähän juuri mitään lisää. Syvempää analyysiä kaipaisi. Tässä olisi intellektuellihistorialliselle tutkimukselle aukkoa paikattavana, kun ajattelee vaikkapa Koskiluoman AKS-taustaa ja perheyhteyksiä Kalliolan setlementtiliikkeeseen, josta kumpusi myös suomalaisen sosiaalipolitiikan voimahahmo Heikki Waris.

Joka tapauksessa kansakunnan vaiheiden tarkasteluun yleisradioyhtiö on oivallinen tulokulma, kuunneltiin tai katseltiin ohjelmia sitten missä tahansa Euroopan maassa, johon julkisen palvelun järjestelmä istutettiin. Suomessa Yleisradio on toiminut melkein koko itsenäisyyden ajan ottaen osaa dramaattisiin kansakunnan vaiheisiin aina Mäntsälän kapinasta sotien kautta Estonian uppoamiseen, presidenttien hautajaisiin ja urheilukultajuhliin. Lisäksi ”eduskunnan radion” on pitänyt taiteilla poliittisten asetelmien heilahduksissa ja ideologisten virtausten aallokoissa. Kulttuuria on luotu ja tuettu: kulttuurilaitoksella on esimerkiksi ollut paitsi oma sinfoniaorkesteri sekä radio- ja tv-teatterit, myös merkittävä asema suomalaisen audiovisuaalisen kulttuurin mesenaattina.

Yleisradion entinen radiotalo Helsingin Fabianinkadulla. Kuva: Yleisradion arkisto

Ei ole salaisuus, että Ylellä menee moneen verrokkimaahan verrattuna hyvin. Siinä missä monessa Euroopan maassa julkisen palvelun yhtiöt ovat menettäneet asemiaan, joissain jopa marginalisoituneet, Yle on edelleen vahva ja keskeinen suomalainen kulttuuri-instituutio. Eikä tämä johdu vain turvatusta rahoituksesta, vaan Yleisradio on pystynyt pysymään niin kulttuurisessa kuin teknologisissakin muutoksissa varsin hyvin mukana. Tämän Oinosen katselmus tuo hyvin esiin, kun ajatellaan vaikka Kolmostelevision perustamista, radioiden kanavauudistusta ja Yle Areenaa.

Parin vuoden takaisen ”Ylegaten” tapaiset politiikkojen ja Ylen väliset yhteenotot eivät Ylen asemaa horjuta. Pikemminkin ne osoittavat, että koska Yle on koko ajan suurennuslasin alla, sen pitää olla esimerkiksi journalistinen mallioppilas. Isoin tulevaisuuden haaste, jolla on itse asiassa jo historiaakin, on eittämättä nuorison palveleminen. Yritystä on ja onnistumisiakin äskeishistoriasta, kuten Radiomafia, mutta diginatiivien kanssa eivät vanhat keinot tepsi. Nykyään täytyy ymmärtää digitaalitaloutta, jossa perinteinen tuottaja–kuluttaja-kaava ei enää päde: kuluttaja on usein myös sisällöntuottaja. Uusia keinoja etsitään ja kokeillaan vaihtelevin tuloksin. Kovin ketterä, käyttääksemme konsulttikieltä, Yle ei tosin ole. Verrattuna kaupallisiin mediayhtiöihin sen tuotannoissa on moninkertaisesti ihmisiä mitä moninaisimmin määritellyissä tehtävissä. Laitosbyrokratia ei kovin hyvin sovi nopeasti muuttuvan mediamaailmaan.

Muutamia epätarkkuuksia ja pieniä motkotuksen aiheita teoksesta löytyy: BBC aloitti ensimmäiset kokeilut television kanssa jo 1929, ei vasta 1936 (s. 87); Suomessa ”kokonainen kaupallinen kanava” TES-TV perustettiin samoihin aikoihin kuin Isossa-Britanniassa, vaikkei se ollutkaan valtakunnallinen (s. 91); Reporadion poliittisen tv-teatterin vaikutteet tulivat hyvin vahvasti myös BBC:ltä 1960-luvulla (s. 101). Yleisradion ja muun median välisen suhteen tarkastelussa olisi ollut hyvä tuoda esiin se seikka, että kaupalliset yhtiöt, etenkin Yleisradion kupeessa aloittanut MTV, ovat myös joutuneet määrittelemään ohjelmapolitiikkaansa julkisen palvelun idean mukaisesti. Hiukan myös pisti silmään, että Suomen historian taustoituksessa viitataan varsin kapeaan ja vanhahkoon tutkimuskirjallisuuteen.

Mediahistoriallisesta näkökulmasta Oinosen tutkimuksen eittämätön ansio on siinä, kun hän korostaa, että Yleisradio – kuten muukin mediakenttä kokonaisuudessaan – ei ole joutunut mihinkään ennenkuulumattomaan murrokseen viime vuosien digitaalimedian kehityksessä, vaan myllerryksen keskellä on oltu aina. Yleisradiotoiminta on joutunut reagoimaan välillä nopeastikin yhteiskunnallisiin, kulttuurisiin ja teknologisiin vaateisiin. Mediahistoriallisen tutkimuksen yksi keskeisistä kontribuutioista onkin, että se tuo perspektiiviä tämän päivän digivetoiseen mediaan liittyvään vallankumouspuheeseen. Vain parasta kansalaisille tarjoaa myös pätevän johdatuksen julkisen palvelun historiaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *