Tommi P. Lankilan Antiikin viimeinen keisari: Kaarle Suuri ja läntisen Euroopan muotoutuminen antiikista keskiajalle ei ole suurmieselämäkerta, vaikka Kaarle siinä ilmeisen keskeinen henkilö onkin. Se jatkaa Gaudeamuksen julkaisemaa laadukasta antiikin- ja keskiajan tutkimuksen julkaisujen sarjaa, jossa yhtä suurmiestä tärkeämpää on laajempi historiallinen kehitys. Teos leikkaa läpi pitkän ajallisen jatkumon, mutta keskittyy myöhäisantiikkiin ja varhaiskeskiaikaan, joiden tutkimus on viime vuosikymmeninä ollut erityisen vilkasta. Lankilan teksti heijastelee vanhoihin aikoihin kohdistuvan tutkimuksen keskeisiä näkökulmia: esimerkiksi suomalaisessa antiikintutkimuksessa tarkastelun kohteena olleet teemat, kuten arkielämässä käytetty latina, vieraiden kansojen kuvaukset ja roomalaiset nimet, välähtävät tekstissä.

Teos koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisen puolikkaan verran Lankila johdattaa lukijansa kulttuuriselle matkalle, jonka aikana seurataan Länsi-Euroopan poliittisten ja kulttuuristen olosuhteiden kehitystä aina Kaarle Suuren valtakauden loppuun 800-luvulle. Matka alkaa jo neoliittisen kauden puolelta, ehkä hieman tarpeettomankin kaukaa, mutta siinä keskitytään erityisesti Rooman valtakunnan eri vaiheisiin erityisesti Galliassa, kunnes huomio siirtyy germaanisista ryhmistä koostuviin frankkeihin, jotka saapuvat osaksi kertomusta 200-luvulta jaa. lähtien. Lankila kuvaa, kuinka useat eri frankkiheimot yhdistyvät ensin Klodvigin johdolla, kääntyvät katolilaisuuteen ja hiljalleen rakentavat valtakuntaa, Franciaa, Länsi-Rooman raunioille. Ideana on taustoittaa lukijalle, mitkä tekijät mahdollistivat Kaarle Suuren valtaannousun ja mihin hänen valtakautensa keskeiset toimet perustuivat.

Kirjan toisella puoliskolla on tarjolla kaksi aiemmin suomentamatonta, 800-luvulla kirjoitettua Kaarle Suuri -elämäkertaa, joiden kautta on mahdollista ”tuoksutella varhaiskeskiajan ilmaa”, kuten Lankila itse toteaa. Käännökset elävöittävät hyvin kirjan alkupuoliskolla viriteltyä ilmapiiriä. Lisäksi elämäkertojen kirjoittajat, frankkihoviin läheisissä yhteyksissä olleet Einhard ja Notker Änkyttäjä ovat mielenkiintoisia, joskin keskenään hyvin erilaisia lähteitä. Siinä missä frankkien historialliset tekstit olivat lähinnä tärkeitä tapahtumia listaavia annaaleja ja kronikoita, kirjoitti Kaarle Suuren henkilökohtaisesti tuntenut Einhard teoksensa suoraan antiikissa suositun kirjallisuudenlajin, elämäkertakirjallisuuden (lat. vita, kr. bios) esimerkin mukaan – karolingisen renessanssin hengessä. Einhard kirjoittaa teoksensa roomalaisen historiankirjoittajan Suetoniuksen esimerkkiä seuraten, joskin Einhardin teksti, toisin kuin esikuvansa, keskittyy pelkästään ylistämään nimihenkilöään. Sen sijaan hieman myöhemmin eläneen Notkerin polveileva, ajoittain hyvinkin humoristiseen sävyyn kirjoitettu teos on täynnä viittauksia raamatullisiin teksteihin ja sen pyrkimys on tarjota lukijalleen moraalisia opetuksia. Notkerin kertomusten kautta on mielenkiintoista tarkastella jo pari sukupolvea sitten kuolleen kuninkaan jälkimainetta.

Lankilan teos on tervetullut lisäys suomenkielisten tietokirjojen joukkoon, sillä Kaarle Suuresta ei ole juurikaan kirjoitettu suomeksi aiemmin, toisin kuin niillä kieli- ja maantieteellisillä alueilla, joiden historiaan Kaarle keskeisesti liittyy. Lisäksi on hienoa, että latinankielisiä tekstejä käännetään suomeksi. Lankilan ote aiheeseensa on asiantunteva, raikas ja erityisesti siinä määrin ilahduttava, että hän lähtökohtaisesti kyseenalaistaa käsitteet, joihin hän aiheen käsittelyn yhteydessä törmää. Arkisilta kuulostavien, mutta hyvin monitulkintaisten käsitteiden kuten ”kulttuuri” tai ”kansa” kohdalla hän pysähtyy miettimään, mitä niillä tarkoitetaan tai edes voidaan tarkoittaa, kun puhutaan myöhäisantiikista ja varhaiskeskiajasta. Hän myös kyseenalaistaa esimerkiksi vakiintunutta suurmieshistoriaa (”Konstantinus I […] jota on myös Suureksi kutsuttu”). Kyseenalaistaminen, pohtiminen ja määrittely ovat kaikki tutkijalle tärkeitä ominaisuuksia, mutta niiden toteutuminen ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Ihme kyllä, käsitteen ”barbaari” Lankila käy läpi melko nopeasti, vaikka se jos mikä on hyvin värittynyt, alun perin kreikkalainen, mutta myöhemmin roomalaisten omaksuma termi.

Lankila tuo esiin, ettemme aina edes tiedä, millä nimellä eri ihmisryhmät itseään kutsuivat. On myös hyvä muistaa, että usein meidän tuntemamme kansannimi on annettu kyseisen ryhmän ulkopuolelta. Näin on esimerkiksi Pohjois-Italiaan myöhäisantiikissa saapuneiden langobardien kohdalla. Langobardit eivät myöskään olleet mitenkään yhtenäinen ryhmä, samoin kuin eivät frankitkaan. Lankila pyrkiikin puhumaan läntisen Euroopan kansoista pitkälti näiden omilla ehdoilla, mikä näkyy myös siinä, että hän käyttää kirjassa lähtökohtaisesti henkilönnimien alkuperäistä muotoa – joskin sellaisen löytäminen on välillä monimutkaista, sillä erisnimien kirjoitusasut olivat myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla kaikkea muuta kuin vakiintuneet, minkä lisäksi eri kielissä nimet esiintyvät hieman eri muodoissa. Esimerkiksi yllä mainittu frankkikuningas Klodvig, kuten nimi suomenkielisessä historiantutkimuksessa yleensä kuuluu, esiintyy kirjassa muodossa Chlodovechus, joka taas on nimen latinalaistettu muoto.

Suurta yleisöä varten Lankila havainnollistaa kertomansa asiat kekseliäällä tavalla: hän piirtää lukijan silmien eteen välillä hyvin konkreettisia, oivallisia esimerkkejä, joiden avulla on helpompaa jäsennellä ja sitä kautta ymmärtää lukemaansa, varsinkin jos lukija ei tunne aikakautta ja sen tapahtumia valmiiksi. Hän esimerkiksi kertoo, että samaan aikaan, kun Kaarlen isä Pipin Pieni otti ensimmäisiä askeliaan frankkien ensimmäisenä karolingisukuisena hallitsijana, opetteli taaperoiässä oleva Kaarle kävelemään. Tai että toisella vuosisadalla elänyt gallialainen todennäköisesti erottui puheensa ja vaatetuksensa perusteella joukosta, kun hän saapui Roomassa asuvan serkkunsa luokse kyläilemään. Lankila myös etsii vastineita menneisyyden tapahtumille nykylukijalle ajankohtaisista ilmiöistä, minkä takia hän vertaa Britannian irtautumista Rooman valtakunnasta Brexitiin. Tämän hän tekee kuitenkin niin, että mielestäni on silti selvää, etteivät ilmiöt oikeasti ole täysin verrattavissa.

Vaikka teos kertoo jo alaotsikossaan keskittyvänsä nimenomaan läntisen Euroopan kulttuuris-poliittiseen muotoutumiseen, olisi kokonaisuus ollut tasapainoisempi, mikäli Lankila olisi käsitellyt järjestelmällisesti myös, mitä Rooman valtakunnan itäosille tapahtui valtakunnan jakaannuttua 395 jaa. Itä-Rooma eli niin kutsuttu Bysantti vilahtelee kyllä Lankilan kertomuksessa, mutta sen rooli jää hyvin ohueksi. Länsi ja itä ovat vastapareja, jotka määrittyvät aina suhteessa toisiinsa, joten lännen rakentuminen tapahtui kiinteässä suhteessa siihen, mitä idässä jatkuneessa Rooman valtakunnassa tapahtui. Tämä näkyi parhaiten Kaarle Suuren ja tämän isän, Pipin Pienen, valtakausina, jolloin Rooman paavin ja frankkien yhteydet tiivistyivät, samalla kun välit Bysanttiin kiristyivät. Kehityksen tietynlainen huipentuma koettiin jouluna 800, kun Rooman paavi kruunasi Kaarlen ”roomalaisten keisariksi” ja lännessä alettiin toden teolla kyseenalaistaa Itä-Rooman roomalaisuutta – mikä taas on jatkunut nykyaikaan asti. Samoin Kaarlesta jo tämän omana elinaikana käytetyn nimityksen ”Euroopan isä” voi nähdä ottavan kantaa samaan kiistaan. Lankila tunnistaa kyllä asian kompleksisuuden, ja hän esimerkiksi välttelee käyttämästä termiä Bysantti, joka on ongelmallinen, sillä se sivuuttaa täysin sen tosiasian, että idässä jatkunut Rooman valtakunta oli identiteetiltään täysin roomalainen.  Itä myös jatkoi kreikkalais-roomalaisen antiikin perintöä, joskin se koki kristinuskon myötä olevansa jopa Rooman valtakunnan paranneltu versio. Samanlaisia ajatuksia oli myös Kaarle Suurella omasta valtakunnastaan.

Ongelma vaikuttaisi olevan ylipäätään kreikankielisen maailman tuntemuksessa, joka ei tunnu olevan Lankilan vahvuus. Olisi myös tärkeää muistaa, että Rooman valtakunnassa ei vallinnut selkeää jakoa latinankieliseen länteen ja kreikankieliseen itään, vaikka kärjistetysti voi sanoa, että lännessä puhuttiin enimmäkseen latinaa ja idässä kreikkaa. Kuvio on monimutkainen, se vaihtelee ajassa ja paikassa ja kerrokset sekoittuivat. Jo pelkästään Italian niemimaalla oli sekä latinan- että kreikankielisiä alueita, ja valtakunnan jakauduttuakin Itä-Roomalla oli siellä pitkään omia hallintoalueitaan, kuten Ravenna – jonka merkityksellinen rooli jää kirjassa myös hyvin ohueksi. Samoin kirjassa mainittu Galliassa sijainnut Massilia (nyk. Marseille) oli syvän kreikkalainen, koska se oli alkujaan kreikkalaisten perustama siirtokunta. Sen sijaan Lankilan asiantuntemus on aivan toista, kun hän siirtyy käsittelemään toista Kaarlen ajan itäistä mahtia, arabilais-islamilaista maailmaa. Hän oikoo toisinaan esiintyviä käsityksiä Kaarlesta islamin vastavoimana ja muistuttaa, että suhteet tuon toisen ”idän” edustajiin eli saraseeneihin olivat moninaiset. Lankila muun muassa mainitsee abbasidi-kalifi Harun al-Rashidin ja Kaarlen välisen diplomatian, josta hauska osoitus on elefantti Abu al-Abbas, jonka Harun lahjoitti Kaarlelle.

Kuten populaareissa tietokirjoissa yleensä, tilan puutteen ja yleisen luettavuuden takia asioita on pakko tiivistää. Osa Lankilan teoksesta tekemistäni huomioista selittyy varmasti tällä.  Silti tiettyjen ilmiöiden kohdalla problematisointia olisi kaivannut lisää. Esimerkiksi Gallian provinssien roomalaistuminen on hyvin monimutkainen ilmiö, eikä muutenkaan ollut olemassa vain yhtä, universaalia roomalaisuutta, joka olisi Galliaan juurtunut. Myös katolisen kristinuskon ja ennen kaikkea luostarilaitoksen roolia frankkivaltakunnan laajentumisessa olisi voinut avata vieläkin enemmän. Valtakunnan laajentumisessa ja vallan vakiinnuttamisessa erityisesti saksilaisalueille tärkeässä roolissa olivat meren yli Englannista lähetystyötä tekemään tulleet anglosaksimunkit (heistä tunnetuimpana Bonifatius) ja näiden perustamat, Benedictuksen luostarisääntöä noudattavat luostarit. Luostarilaitoksen välityksellä myös yhteydet Rooman paaviin lujittuivat entisestään.

Tietokirja on kaiken kaikkiaan sujuvaa luettavaa ja sen sisältö on monipuolinen. Kirjan rakenne on selkeä ja sen ulkoasu on harkittu. Hauskana yksityiskohtana toimii otsikoiden kirjasin, joka jäljittelee karolingista minuskelia, siis Kaarlen aikana vakiintunutta käsikirjoitusten käsialatyyppiä. Samoin Lankilan tuottamat suomennokset ovat sujuvia, joskin alkukieliset tekstit tunteva löytää toisinaan käännöksestä pientä huomautettavaa. Yleinen lukukokemus ei kuitenkaan häiriinny.

Kuten Gaudeamuksen historiatietokirjat yleensä, tämäkin teos käyttää lähdeviitteitä. Tutkijalukijaa tosin kummastuttaa kirjassa välillä käytetty, hyvinkin laajoihin kokonaisuuksiin nojaava viitteiden käyttö: ilmoitetut sivunumerot vastaavat toisinaan esimerkiksi kokonaista tutkimuskirjallisuuden lukua, eikä tiedon tarkkaa alkuperää ole aina mahdollista löytää. Viitteet on useasti myös niputettu kappaleen loppuun, vaikka kappaleen asiallinen sisältö on toisinaan hyvinkin laaja. Välillä joidenkin Lankilan mainitsemien yksityiskohtien lähteeksi on annettu kokonainen teos, vaikka kyseessä on nimenomaan yksittäinen väite eikä viitatun teoksen tutkimuksellinen yleissanoma.

Palataan lopuksi vielä teoksen yläotsikkoon, ”Antiikin viimeinen keisari”. Lankilan käsittelyn perusteella siihen olisi suonut vähintäänkin kysymysmerkin, sillä kirjan sanoma on, että on lukijan päätettävissä, edustaako Kaarle Suuri Länsi-Euroopan kannalta antiikin viimeistä tuulahdusta vai keskiajan ensimmäistä airutta. Lisäksi kirjan nimi ottaa ehkä tahtomattaankin kantaa idän ja lännen väliseen kiistaan siitä, kuka oikeastaan oli roomalainen keisari – idässähän roomalaisten keisarien traditio jatkui aina siihen saakka, kun osmanit valtasivat Konstantinopolin 1453. Frankkivaltakuntaa olisi hedelmällisempää arvioida sen omaleimaisuuden ja ainutlaatuisuuden kautta. Se loi uutta, ja sen vaikutukset näkyvät maailmassamme yhä.