Kun olen lukenut kirjat Hovi Savossa (1995) ja Kalkkisten kyläkirjat (2002 ja 2006) huomaan ilokseni, että sukututkijoiden lähdeaineisto on monipuolistunut. Ritva Ykskoivun kirjoittama Hinttolan asukkaiden tarina nojaa Kansalliskirjaston digitaaliseen sanomalehtiaineistoon, joka kattaa kuvatun aikakauden. Kirjoittaja tulkitsee lähteitä rohkeasti, mikä tulee esille varsinkin kirjan loppupuolella. Hän on valinnut vain kaksi teemaa kirjan loppuun eli sisällissodan ja kieltolain. Valinta on onnistunut siksi, että niissä tulee esille saaren erityisyys ensin sekä varhaisen historian tärkeänä kulkupaikkana järven vuoksi että sitten myöhemmin saaren eristäytyminen yhteiskunnasta. Järvi merkitsi 1800-luvulla paikkaa, missä päästiin nopeasti paikasta toiseen, mutta 1900-luvulla järvestä tuli kulkemisen este ja syrjäytymisen syy.

Päijänteen veneilijät tunnistavat saaren. Itselleni kirjan otsikko oli kuin raketti: Hinttola, nyt liikutaan kotiseudulla! Kaupungistumisesta kaukana itäinen Häme järvineen ja jokineen on ollut asuttua ammoisista ajoista alkaen. Tämä sukutarina on Padasjoelta, mutta itse olen kotoisin vastarannalta Asikkalan Kalkkisista. Sukututkijana olen tutustunut väestöön ja 1800-luvun elinkeinoihin. Luultavasti olen samaa ikäpolvea kirjoittajan kanssa. Kuulumme siihen joukkoon koulutettuja suomalaisia, joille lähihistorian tunteminen ja esivanhempien teot luovat elämään sisältöä ja merkitystä.

Koska kirjan aihe on mielenkiintoinen, tartun siihen innokkaasti. Lukemista hidastaa taustatietojen hajanaisuus. Kirjassa ei ole lähdeluetteloa. Hitaasti oivallan, että tekstin sisään upotetut lehtileikkeiden kopiot ovat lähdeviitteitä. Kirjoittaja on lukenut 23 sanomalehtinimikkeen juttuja ja kopioinut ja liittänyt tärkeimmät jutut talteen. Sanomalehtiotteet ovat vuosilta 1890–1939 ja niiden rooli kirjan sivuilla on kuten kuvituksen. Niiden lisäksi kirjoittaja on kerännyt tietoa henkikirjoista, tuomiokirjoista ja Padasjoen historiateoksesta. Jos hän olisi itse laatinut lähdeluettelon, olisi lukijan helpompi nöyrtyä suuren tiedon määrästä. Ilman luetteloa kirjoittajan ponnistukset lähes häviävät lukijan tavoittamattomiin.

Muitakin järjestettyjä taustatietoja olisi ollut tarpeen panna näkyviin. Montako lasta Amanda todella synnytti? Minun on pakko palata alkuperäiseen henkikirjaan ja rippikirjaan laskeakseni rusthollin emännän jälkikasvun. Silti en vieläkään tiedä, kuka kahdeksas lapsi oli? Henkikirja on aika systemaattinen teos, ja siitä olisi voinut poimia talteen väestöhistoriaa sekä oman suvun piiristä että muista saarella asuneista. Eli sukukirjaksi teoksesta puuttuvat taulut, sukupuut ja kartat.

Perheellä oli lapsia tarkastelun aikakautena paljon. Ja komea veljessarja. He tempautuvat tämän maailman vietäviksi kirjan loppuosassa. Yksityiskohtia on niin paljon, että päätän kirjoittaa esittelyni ja arvioni enemmän lintuperspektiivistä. Seuraavassa onkin yleisempi katsaus itäisestä, hämäläisestä maaseudusta 1800-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa sekä tulkinta sisällissodan vaiheesta itäisellä osalla läntistä rintamaa.

Tuulinen ranta kaukana kaupungeista

Itähämäläinen maaseudun elämä ei ole ollut ruusuista tai helppoa elämää edes rusthollareille. Ainoa 1800-luvun kaupunki oli Heinola, jonne matkustettiin kesäisin veneellä. Toinen kaupunki oli Hämeenlinna, maateitse. Etelään Anianpeltoon oli parikymmentä kilometriä.

1800-luvun puolivälissä, eli jo ennen Vääksyn kanavan ja Lahden rautatien valmistumista, oli Asikkalan Anianpellossa ja Lautasaaressa kuljetuksen ja kuormauksen keskus. Loviisalaiset kauppiaat toimittivat puutavaraa ja puuhiiltä eri puolilta Päijännettä kuljetettavaksi eteenpäin. Kun uitto tuli mukaan kuvaan, kanava oli jo tosi tarpeellinen ja syntyi laivureiden, siltamestareiden ja kanavavastaavien ammattikuntia. Kirjan luetteloissa manittu Kristian Edward Husbergin, myöhemmin Louhio, ja hänen esi-isänsä olivat laivureina Päijänteellä ja pitivät yhtenä asuinpaikkanaan Hinttolan tilaan kuuluvaa Haapasaarta.

Hinttolan maatalouden kehittäminen sattuu niihin vuosiin, kun Lahden rautatie ja Vääksyn kanava olivat jo olemassa ja kauppareitti vilkastui. Hinttolassa oli tarjolla sekä puutavaraa että voita. Kirjan otsikossa nimetyt henkilöt Robert Tähkänen (1869–1923) ja puolisonsa Amanda Hinttola (1873–1926) harjoittivat maanviljelyä, karjataloutta ja puun myyntiä.

Jos nyt ajatellaan nykypäivää, ovat nuo järviseudut jääneet sekä asutuksessa että rakentamisessa hiljaisiksi seuduiksi. Samaan aikaan kun pääkaupunki kukoistaa, on sen varjopuoli maaseutu unohdettua. Onneksi veneilijät ja mökkiläiset kesäisin tuovat jotain elämää. Luonnonkaunis järvimaisema on päätynyt Päijänteen Kansallispuistoksi, joka ulottuu Pulkkilanharjulta Kelventeelle ja sivuaa myös Hinttolaa. Onko käynyt niin, että sekä Heinola että Lahti (jota ei kaupunkina vielä ollut silloin, kun kirjan tarina alkaa) eivät ole päässeet mukaan nykyajan valtavirran yhteiskunnalliseen kehitykseen. Teollisuus ja maatalous ovat hiljentymässä ja matkailuhankkeetkin etenevät hitaasti. Lahteen on kauan kaivattu yliopistokoulutusta tuomaan kehitystä tulevaisuutta varten. Vielä kehkeytymässä olevan LUT yliopiston suojissa ei ihmistieteellistä, humanistista tutkimusta ole tuskin lainkaan. Kaipuu alueellisen identiteetin rakentamiseksi on olemassa, ja se lepää vapaaehtoisvoimiin. Siitä on tämäkin kirja hyvä esimerkki. Päijät-Hämeessä on yhdistyksiä, jotka yrittävät löytää kanavia muun muassa paikallisen historiatietämyksen vahvistamiseksi. Olen itse ollut mukana sekä Lahden seudun sukututkijoissa että Päijät-Hämeen tutkimusseurassa. Niissä on aktiivista harrastusta paikallistuntemukseen ja ennakkoluulotonta jäsenistöä.

Henkikirjoista saan selville, että Hinttolan saaren asukasluku kasvoi 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien. Se oli suurimmillaan tarinan päättyessä 1930-luvulla nousten noin 50 henkeen. Sen jälkeen se laskee. Maakauppoja tehtiin ahkerasti jo ennen sotaa.

Paikalliset asukkaat ja herrasväki

Hinttolalaisten omia kokemuksia ja tulkintoja maisemasta, luonnosta tai edes elämäntavasta ei ole kirjoitettu talteen. Ehkä odotin kertomuksia retkistä suurille selille veneillen. Yksi hukkuminen taidettiin mainita. Vesitiet olivat saarten varsinaisille asukkaille enemmän vaatimus ja haaste kuin elämys ja harrastus. Entisajan elämyspuolta piti saarella yllä sahti, jota yhä vielä itse valmistetaan ja nautitaan. Veneily olikin sitten uusien asukkaiden harrastus.

Lahden rautatien vaikutukset eteläisen Päijänteen elämään olivat kahdenlaisia. Yhtäältä se tarjosi elinmahdollisuudet maatalouden ja metsätalouden kehitykselle. Toisaalta rautatie avasi herrasväen tien kansallisromanttiseen Suomeen. Silmäätekevät, pääkaupunkilaiset perheet ostivat maata, hakeutuivat uusille taloilleen ja jopa aloittivat uusia elinkeinoja. Liisa Tarjanne kirjoittaa tapahtumista Kukonharjussa eli Pulkkilanharjulla ”Pulkkilanharjun huvila-asutuksen alkuvaiheet” -artikkelissaan Veden äärellä (2013) -teoksessa. Ministeri Heikki Ritavuori rakennutti talon tontille, jonka nimi on Talvitie. Talossa asuttiin kesällä, mutta talvella sen sivuitse kulki tie, rannalta rannalle, noin sadan metrin verran maanpinnalla ja sitten taas jäällä.

Maatalouden harjoittaminen Päijänteellä oli sata vuotta sitten elämän ja kuoleman kysymys. Valtakunnan tasolla oli alettu tuohon aikaan kiinnittämään huomiota karjatalouden parantamiseen. Vuosisadan vaihteessa meijereitä alkoi olla jokaisessa pitäjässä, mikä merkitsi selvää rahatuloa suoraan karjanomistajille. Itse muistan lapsuudestani, miten Hinttolasta tuotiin maitotonkkia mantereelle. Äitini, joka hoiti Vääksyn neuvolassa lapsia, kertoi synnyttäjän Hinttolasta tulleen mantereelle maitoveneen mukana.

Kirjassa on onnistuneita valokuvia Hinttolan hyvin säilytetystä päärakennuksesta. Millaisia olivat muut rakennukset? Suomen maatilat II -teoksessa (internetissä nähtävissä Sarka-museon kokoelmassa) on Padasjoen tiloista esitelty 32 kappaletta. Harmikseni ei Hinttolaa ole mukana.Padasjoella ei ollut vuoteen 1930 mennessä yhtään lypsy- tai lantakonetta eli koneellistettua navettaa, mutta onneksi kuitenkin joskus löytyi vesijohto. Johto varmasti oli hieno asia, jos piti juottaa esimerkiksi 20 päätä karjaa. Robert Tähkänen etsi lehti-ilmoituksella tilalleen naiskarjakkoa vuonna 1916 (s. 107). Hän liittyi niihin tuhansiin isäntiin, jotka maatalouspolitiikan mukaisesti tähtäsi hyvään lypsykarjaan ja luotti sen tuottoon. Koska miehet eivät lypsäneet vasta sitten, kun lypsykone keksittiin (jos silloinkaan), karjakon piti olla nainen. Ellei karjakkoa löytynyt, karjaa piti vähentää niin, että lypsy onnistui olemassa olevalla naisväellä. Robert etsi kyllä navettaansa todella työteliästä naista. Emme saa tietää, löytyikö sellaista. Lypsykone yleistyi Suomessa toisen maailman sodan jälkeen: esimerkiksi Kalkkisissa oli käytössä vain yksi lypsykone ennen toista maailmansotaa.

Hinttola ja sisällissota

Miten luja on sukupolvien välinen yhteys? Mikä on perheen rooli sellaisissa historiallisissa ja yhteiskunnallisissa prosesseissa kuten maatalouden kehitys, sisällissota ja kansallispuiston synty? Näitä asioita on kirjoittajan täytynyt pohtia valitessaan aineistoaan kirjaansa. Teoksessa saadaankin joskus toisistaan riippumattomat prosessit sisällytetyksi lähdeaineiston ja onnistuneen sukupolvia koskevan tulkinnan avulla yhden saaren tarinaan.

Se miten nykyisin ymmärrämme ja puhumme vuoden sodan 1918 merkityksestä riippuu siitä, miten vastaanotimme valtion satavuotisjuhlavuotena 2017 julkaistut aineistot ja tutkijoiden tekstit. Minusta satavuotisjuhla oli käänteentekevä. Aihetta koskeva kirjallisuus ja muu taide toivat esiin sen, että sisällissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa mutta siihen osallistui myös suurvaltojen joukkojen lisäksi myös paljon puhtaasti kotimaisia voimia. Kylä- ja sukututkijat karttoineen pääsivät etsimään ja eläytymään sodan tapahtumapaikoille ja visioimaan mielikuvituksessaan sodan järkyttäviä käänteitä. Ihmisten ja paikojen nimet tutkittiin Kansallisarkiston julkaisemista tuomiokirjojoista ja tutkijoiden teoksista. Tästäkin huolimatta on sisällissota yhä eräänlainen erillinen fraktio, katkennut hetki valtion ja kansakunnan rakentamisen kertomuksessa. Jotta sotaa voisi ymmärtää sukujen kannalta, sitä on nyt mahdollista lähestyä tiedonmuru kerrallaan. Hinttolan näkökulmasta oli kysymys ajanjaksosta Hämeen rintamalla helmi- ja maaliskuussa. Koska Hinttolan saari sattuu sijaitsemaan melko lailla rintamalinjan päällä, siellä oli totta sanonta ”veli veljeä vastaan” tai jopa ”sisar vastaan sisaret”.

Padasjoen Suojeluskunta nojautui valkoiseen armeijaan, jolla oli koulutuskeskus Sysmässä. Helmikuussa 1918 punaiset kokosivat joukkoja Padasjoelle pyrkien pohjoiseen. Virmailan sukuyhdistyksen keräämien tietojen mukaan punakaarti oli noin tuhannen miehen suuruinen. He hävisivät helmikuun puolivälissä taistelut Kuhmoisissa, ja siksi rintama pysähtyi Päijänteen selän kahden puolen juuri suurten saarten siimekseen.

Hinttolan väen sankariksi nousi virolainen agronomiopiskelija Hans Kalm. Törmään Hinttola-kirjassa hänestä tulkintaan, joka tuli minulle tutuksi lapsena Kalkkisissa. Kalmia pidettiin sankarina. Jälkimaailma on kuitenkin osoittanut hänet ristiriitaiseksi hahmoksi. Hän käytti sotatoimissaan menettelyjä, jotka eivät olleet sankarillisia. Hänellä sanotaan olleen hyvät suhteet miehiinsä, mutta hän näyttää saattaneen heitä tarkoituksellisesti julmiin tekoihin.

Maaliskuun alussa tuli toinen yhteenotto valkoisten kanssa laajalla alueella ulottuen Kuhmoisista Padasjoelle saakka. Sen jälkeen valkoiset jahtasivat punaisia etelään sillä seurauksella, että pakenijat ottivat maatiloilta mukaansa tavaraa, ruokaa ja eläimiä. Hinttolan karja komennettiin jäälle ja ajettiin pakkasessa kohti Vähä-Äiniön rantaa.

Sisällissodan jälkeinen henkinen ilmapiiri oli kireä. Hinttolassa katkesivat suhteet naapureihin. Perheen sisäisiä poliittisia rintamia ei keskusteluissa käsitelty. Elämän piti silti jatkua.