Kansalaisvalvontaa ja konflikteja – Suojeluskuntatoiminta sisällissodan jälkeen

Valkoisten ja punaisten välinen vihanpito ei päättynyt valkoisten voittoon, vaan konfliktit jatkuivat myös sisällissodan jälkeen. FT Marko Tikan vuonna 2006 ilmestynyt tutkimus suojeluskuntajärjestöstä osoittaa, mikä oli järjestön rooli yhteiskunnassa ja minkälaisin keinoin uuden sisällissodan oletettuun uhkaan vastattiin. SKS julkaisi teoksesta hiljattain toisen painoksen.

Tikka, Marko: Valkoisen hämärän maa? Suojeluskuntalaiset, virkavalta ja kansa 1918-1921. SKS, 2018. 260 sivua. ISBN 978-952-222-946-5.

Historiaa kirjoitettiin vuosikymmeniä voittajan ehdoilla. Suojeluskunnan poliittisesta toiminnasta vaiettiin tai sitä perusteltiin välttämättömänä pahana, olihan toiminnalla vahva rooli bolsevismin torjunnassa ja järjestyksen palauttamisessa sisällissodan jälkeen. Marko Tikan teos ravistelee näitä vanhoja mielikuvia ja esittää suojeluskuntajärjestön sellaisena kuin se oli, ristiriitoja aiheuttavana poliittisena toimijana. Sisällissodan jälkeen suojeluskunnalla oli vahva rooli ”kansanmiliisinä”, jonka tärkein tehtävä oli poliittinen valvonta.

Valkoisen hämärän maa hahmottaa selkeällä asiakielellä ja tapausesimerkein suojeluskunnan harjoittamaa poliittista valvontaa, valvonnan syntyvaiheita, suojeluskunnan poliisille antaman virka-avun luonnetta ja järjestön suhdetta virkavaltaan. Tarkastelun kohteena ovat myös suojeluskunnan suhteet työväestöön, sanomalehdistöön, tasavallan armeijan sotaväkeen sekä valkoiseen kansaan. Tikka lähestyy tutkimusaihettaan tilastojen kautta. Tarkasteltavana ajanjaksona 1919–1920 poliisiviranomainen, usein valtiollinen poliisi, hälytti suojeluskunnan poliittisluonteisiin tehtäviin lähes 700 kertaa. Monesti tilanteet kärjistyivät väkivaltaisiksi. Suojeluskunnan välit työväestöön olivat ymmärrettävästi kehnot, mutta Tikka yllättää monet lukijansa kertomalla, että järjestön suhteet kaikkiin edellä mainittuihin ryhmiin olivat ajoittain ongelmalliset.

Suojeluskuntalainen vartiossa Päävartion edessä. Kuvaaja Ivan Timiriasew, 1918. Helsingin kaupunginmuseo.

Suojeluskunnat ja poliittinen valvonta

Sisällissodan jälkeen huolta aiheuttivat saksalaisten joukkojen poistuminen Suomesta ja Neuvosto-Venäjän valloituspolitiikka Baltiassa, mutta erityisesti vankileireiltä paikallisyhteisöihin palaavat punavangit. Tässä tilanteessa poliittinen valvonta nähtiin välttämättömänä. Koska nuori valtio oli heikko, yksinkertaisinta oli vahvistaa ja motivoida suojeluskuntia valvontaan. Suojeluskunnan asema virallistettiin elokuussa 1918 annetulla asetuksella suojeluskunnista. Samalla määriteltiin sen valtuudet voimankäyttöön. Virkamies sai tarvittaessa pyytää virka-apua suojeluskunnalta muun muassa vankien kuljetukseen, valtion omaisuuden vartiointiin, rikollisten etsintään, mellakan tai kapinan rauhoittamiseen, ratsioihin sekä kotitarkastuksiin ja vangitsemiseen liittyvissä tehtävissä. Lain suojassa voimaa myös käytettiin, ja paikoin myös koeteltiin lain rajoja. Tikan mukaan monessa suojeluskunnan paikallisesikunnassa tunnuttiin ajattelevan, että virkavallan olemassaolon tarkoitus oli suojeluskunnan vallan varmentaminen.

Poliisin ja suojeluskuntien yhteisenä ja tärkeimpänä tehtävänä oli punaisen kiihotuksen estäminen ja epäiltyjen seuraaminen. Keväällä 1919 jokaiseen suojeluskuntaan määrättiin perustettavaksi tiedusteluosasto. Suojeluskunta oli kunnostautunut tiedustelutyössä jo ennen kansalaissotaa. Kattavan valvontatyön tuloksena syntyi yksittäisistä henkilöistä koottu valtava tiedusteluaineisto. Suojeluskunnan asemasta vallankäyttäjänä kertovat myös sisällissodan jälkeen vallinneet käytänteet. Poliisi, valtiollinen poliisi, sotilastiedustelu ja työnantajat pyysivät usein suojeluskunnalta luotettavuustietoja asevelvollisista ja yksityishenkilöistä. Suojeluskunta oli yhteiskunnan valvova silmä.

Tikka korostaa, että valvonnan ylätasolla havaittiin kuitenkin hyvin pian, että uusi kapina oli epätodennäköinen. Vaikka Suomeen levitettiin rajan takaa propagandalehtiä ja tiedustelu paljasti suojeluskuntaan kohdistuvaa vakoilua, punaisten revanssisuunnitelmia ja jopa asekätköjä, kumoussuunnitelmien taustalla ei ollut joukkovoimaa. Punaisten liikehdintä vahvisti kuitenkin käsitystä, että suojeluskunnan oli oltava yhä valppaana. Suojeluskunta loi myös itse aktiivisesti uhkakuvia, joita vastaan tuli varautua. Uhkakuvien lietsontaan liittyi ajoittain myös sisäpoliittisia motiiveja.

Suojeluskunnan ratsuväkeä Rautatientorilla. Kuvaaja Ivan Timiriasew, 16.3.1919. Helsingin kaupunginmuseo.

Ristiriitojen sävyttämät vuodet

Sisällissotaa seuranneina kolmena vuonna suojeluskunta oli osallisena 326 vakavaan, luonteeltaan poliittiseen väkivallantekoon. Näistä 226 johti kuolemaan. Tavallisista väkivallanteoista poliittiset kahakat erosivat siten, että niissä osapuolet esiintyivät avoimesti joko punaisina tai valkoisina. Tikka jakaa poliittisen väkivallan kolmeen kategoriaan: politisoituneeseen iltamaväkivaltaan, rikoksiin tai niiden yrityksiin sekä virka-aputilanteiden yhteydessä tapahtuneisiin surmiin. Uhrit jakautuivat kolmeen lähes yhtä suureen ryhmään, punaisiin, valkoisiin ja ulkopuolisiin, jotka olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Sisällissodan jälkeen henkirikosten määrä lisääntyi, joten Tikan mukaan on selvää, että näillä oli yhteys sisällissodan vastakkainasetteluihin.

Suojeluskunta marssilla Runeberginkadulla Helsingissä n. 1928-1930. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Poliittisista väkivallanteoista suurimman ryhmän, noin 35 %, muodostivat iltamakahnaukset. Alkoholinhuuruisia olivat usein tilanteet, joissa suojeluskuntalaisten ja työväestön suhteet konkretisoituivat erilaisina kylätappeluina. Jopa kolmasosaa kahakoista vauhditti alkoholi. Tikan mukaan merkittävä tekijäjoukko olivat valkoisiksi itsensä mieltäneet, levottomat ja juopottelevat nuoret, jotka olivat ”myöhästyneet” heimosodista tai kansalaissodasta ja hakivat kunnioitusta omavaltaisilla otteillaan. Usein nämä tulivat erotetuksi suojeluskunnasta, mikäli olivat siihen edes kuuluneet. Mainittakoon, että samaan aikaan suojeluskunta osallistui aktiivisesti kieltolakia tukeviin toimiin virkavallan apuna. Toukokuusta 1919 vuoden 1920 loppuun, se osallistui 518 laittoman viinatehtaan hajottamiseen. Syitä osallistumiseen Tikka luettelee monia, mutta viinapannujahdit osana sisäistä kurinpitoa ja ryhtiliikettä olisivat ansainneet laajempaakin pohdintaa.

Kuolemaan johtaneissa väkivallanteoissa korostuivat suojeluskunnan virka-avun aikana tapahtuneet ampumiset. Valtaosa, noin 32,3 % niistä sijoittui Karjalankannakselle ja Viipurin seudulle muun muassa rajavalvontaan ja salakuljetuksen ehkäisyyn liittyviin tehtäviin. Rajapitäjissä salakuljetus oli yleinen elinkeino, joten Tikan mukaan suojeluskunnan osallistuminen sen kitkemiseen saattoi aiheuttaa epämiellyttäviä tilanteita paikallisyhteisöissä. Suojeluskunnalla oli velvollisuus estää myös sotilaskarkuruutta. Luvattomat poistumiset joukko-osastoista työllistivät suojeluskuntaa vuosina 1918–1919 yhteensä 429 kertaa.

Poliisivoimien vahvistuessa suojeluskuntien virka-apuun ryhdyttiin suhtautumaan nihkeämmin ja keväällä 1920 sisäasiainministeri kehotti välttämään virka-apupyyntöjä suojeluskunnalta. Toisaalta myös suojelukunnassa suhtauduttiin varauksella poliisin avunpyyntöihin ja juoksupojan rooliin turhanpäiväisissä tehtävissä. Viesti oli selvä: suojeluskunnan tuli keskittyä kommunistien ja muiden epäilyksen alaisten valvontaan. Tikka kuvaakin suojeluskunnan ja poliisin suhdetta ”pakkoavioliitoksi”.

Suojeluskunnan paraati Rautatientorilla. Valokuvaaja Rafael Roos, 1921. Helsingin kaupunginmuseo.

Valta ja vastuu

Tikka asettaa suojeluskuntatoiminnan hienosti eurooppalaiseen kontekstiin. Suojeluskunnan tapaiset, vapaaehtoisista kootut puolisotilaalliset ja valtansa rajoja koettelevat joukot eivät olleet poikkeuksellinen ilmiö ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. Myös suojeluskunnassa tasapainoiltiin radikalismin ja maltillisen linjan välissä. Sisällissodan jälkeen järjestön johdossa olivat vuonna 1918 perustetun Kokoomuksen lähelle ryhmittyneet itsenäisyysaktivistit, ”kovan linjan miehet”. Nämä katsoivat edustavansa aitoa isänmaallisuutta, johon liittyi epäluuloa kaikkia muita poliittisia liikkeitä kohtaan. Tikka katsoo, että vasta konfliktien edesauttamana suojeluskunnasta alkoi muotoutua yleisporvarillinen ja yleisisänmaallinen maanpuolustusjärjestö, jollaisena se on historiankirjoissa esitetty. Suojeluskunnan laajapohjaistuminen oli myös syy, joka esti Suomen ajautumisen oikeistoradikalismin tai sotilasvallankaappausten tielle, kuten tapahtui monissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Lapuan liike kuivui paljolti kasaan suojeluskunnan sisältä tulleiden kriittisten äänenpainojen vuoksi.

Ajankohtaisen Valkoisen hämärän maa -teoksesta tekee vallitseva keskustelu vapaaehtoisjoukkojen tarpeesta – ehdotus, johon poliittiset toimijat tuntuvat palaavan yhä uudelleen poliittisten voimasuhteiden niin salliessa. Kun teoksen ensipainos ilmestyi, keskustelua herättivät maakuntajoukot. Viime vuosina selvityksiä on tehty sekä kodinturvajoukoista että reservipoliisista, joiden rooliksi on kaavailtu viranomaisten avustamista yllättävissä yhteiskunnan häiriötilanteissa. Historian valossa on kuitenkin syytä pohtia tarkkaan, kenelle annetaan oikeus voimankäyttöön ja millä perusteilla.

Maininnan ansaitsee myös kirjan luku, jossa käsitellään suojeluskunnan ristiriitaista suhdetta sanomalehdistöön. Sisällissodan jälkeen suojeluskunnista kirjoitettiin ihannoivaan sävyyn, mutta pian myös kriittiset äänenpainot alkoivat saada palstatilaa. Kun näin tapahtui, suojeluskunnan esikunnasta valkoisia joukkoja puolustettiin tämänkin päivän politiikasta tutuin argumentein: 1. Suojeluskuntalaisen käyttäytyminen palveluksensa ulkopuolella ei ollut missään tekemisissä suojeluskuntatoiminnan kanssa. 2. Kun suojeluskuntalaisen yksityishenkilönä tekemiä rikkeitä kuvattiin, se oli mustamaalaamista. 3. Lehdet, jotka mustamaalasivat suojeluskuntalaisia, olivat punaisia.

Marko Tikka avaa teoksessaan hyvin selkeästi, miksi suojeluskuntalaisten toiminta palveluksen ulkopuolella ei ollut yksityisasia. Suojeluskunnat edustivat järjestysvaltaa, joten käytös palveluksen ulkopuolella ei ollut yksityistä. Suojeluskuntalaisilla oli mahdollisuus käyttää aseita ilman välittömiä sanktioita. Tikan mukaan oli harmittavan yleistä, että suojeluskuntien paikalliset esikunnat ryhtyivät rajojen vetoon ja kurinpitotoimiin vasta kun jotain vakavaa tapahtui. Kun johtajisto sisäisti vallankäytön edellyttävän myös vastuunkantoa, pysyivät konfliktit hallinnassa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *