
Valkeapää, Leena Elina : Kansallispuvun kulttuurihistoria. Vastapaino, 2023. 216 sivua. ISBN 9789523970236.
1800-luvun loppupuolella sivistyneistössä virinnyt mielenkiinto kansanpukuihin liittyi osana laajempaan kiinnostukseen kotimaan menneisyyteen. Kansallisuusaatteen innoittamana kerättiin talteen sekä suullista että materiaalista kansanperinnettä. Jo 1800-luvun alussa kansanpukuja oli tallennettu piirroksin ja niitä kuvattiin myös kansanelämää kuvaavissa maalauksissa.
Vuonna 1866 Suomen Taiteilijaseura, Konstnärsgillet i Finland, järjesti kansallispukujen kannalta merkittävän vuosijuhlan. Juhlassa yleisöä hämmästytti tanssiesitys, jossa länsisuomalaisiin, pohjalaisiin ja itäsuomalaisiin kansallispukuihin pukeutuneet ryhmät esittivät kukin oman alueensa kansantansseja pelimannimusiikin säestyksellä. Tilaisuuden uutisoinnissa puhuttiin nimenomaan kansallispuvuista, vaikka puvut eivät olleet nykykäsityksen mukaisia kansallispukuja, vaan kansanpukuja ja niiden mukaelmia.
Keisariparin vieraillessa Lappeenrannassa elokuun viidentenä vuonna 1885 keisarinna Maria Feodorovnalle tuotiin lahjaksi runsain suomalaisin tekstiilein varustettu vene, jota soutamassa oli kahdeksan kansallispukuista naista, yhdeksäs toimi peränpitäjänä. Naisten puvut olivat peräisin eri puolilta Suomea ja ne oli valmistettu museopukujen mallien mukaan. Tämä oli todennäköisesti ensimmäinen tilaisuus, johon sivistyneistön naiset valmistivat itselleen kansanpuvun mallien mukaisia pukuja. Tätä päivää pidetään nykyään kansallispuvun syntymäpäivänä.
Museoista käyttöpuvuksi
Valkeapään esittämän määritelmän mukaan kansallispuku on ”kansapuvun juhla- ja pyhäpuvun vaatekappaleisiin perustuva, tutkittu, hyväksytty ja vakiinnutettu kokonaisuus.” Kansallispuku on siten vakioitu tietynlaiseksi, ja on huomattavaa, että ”kansallispuvun kokoajalta on vaadittu, ja vaaditaan edelleen, tavalla tai toisella hankittua auktoriteettia niin, että hänen katsotaan asiantuntemuksensa tai virka-asemansa puolesta oikeutetuksi mallin laatimiseen.”
Ensimmäiset kansallispukumallit julkaistiin vuosina 1899−1900 Koti ja Yhteiskunta -lehden liitteinä. Kaikki puvut olivat naisten pukuja. Mukana oli muinaiskarjalainen ns. Aino-puku, ja upea inkeriläinen Tuutari, josta on tullut eräs suomalaisten kansallispukujen kestosuosikki huolimatta siitä, ettei kysymyksessä ole suomalainen puku lainkaan. Kuvastoille oli selvästi tarvetta ja kysyntää, joten useat toimijat julkaisivat pian uusia pukumalleja, pääosin naisten pukuja. Myös ruotsinkielisten alueitten kansallispukumalleja julkaistiin. Sekä suomen- että ruotsinkieliset toimijat käyttivät kansallispukuja erityisesti kansantanssiryhmien, kuorojen ja pelimanniryhmien esiintymisasuina.

Kansallispukukeskustelussa eräs olennainen kysymys on alusta asti ollut kysymys siitä, miten tarkkaan kansallispuvun tulee seurata alkuperäistä malliaan. Tavallisesti nekin, jotka vaativat alkuperäisten museopukujen tarkkaa jäljittelemistä, hyväksyivät joitain käytännöllisiä muutoksia, esimerkiksi naisen hameen laskoksien vähentämisen puvun keventämiseksi tai miesten säämiskähousujen valmistamisen jostain muusta sopivasta materiaalista. Toisaalta jotkut jopa painottivat nimenomaan oikeanlaista vaikutelmaa, jossa historiallisilla yksityiskohdilla ei ollut kovin paljon merkitystä.
Aluksi kansallispukuja laativat monet toimijat seuraten enemmän tai vähemmän tarkasti alkuperäisiä museopukuja. Kansallispukumallit ovat seurailleet myös muotia. Esimerkiksi 1940-luvun new look korosti naisen vartalon tiimalasimuotoa ja niinpä myös kansallispuvun liivi sai muotolaskokset. Minihameiden tullessa 1960-luvulla kansallispukujenkin hameet lyhenivät lähes polvipituisiksi.
Vuonna 1979 kuusi kansallispukuja paljon käyttävää yhdistystä perusti Kansallispukuneuvoston ja sille asiantuntijaelimeksi Kansallispukuraadin. Tavoitteena oli palauttaa kansallispuvut mahdollisimman tarkasti museoiden alkuperäiskappaleita vastaaviksi. Tätä periaatetta noudatetaan uusien pukujen suunnittelussa, mutta myös vanhoja pukuja tarkistetaan. Kansallispukujen valmistus pyrittiin toteuttamaan vanhoja tekniikoita noudattaen. Myös kansallispuvun pukemisessa on pyritty palaamaan alkuperäiseen, ja vanhojen pukujen monet napit ja nepparit ovat vaihtuneet nauhoihin. Vuonna 2017 kansallispukujen valmistus lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon.
Sääksmäen puku
Valkeapää käsittelee erityistapauksena Sääksmäen puvun vaiheita. Nykyinen Sääksmäen puku perustuu Lennart Carlstedtin vuonna 1876 Suomen Muinaismuistoyhdistykselle tekemään vaatelahjoitukseen, johon kuului kaksi hametta, röijy, kaksi esiliinaa ja paita. Lahjoitus liittyi Aleksanterin yliopiston osakuntien keräyskampanjaan. Carlstedt itse ei ollut ylioppilas, mutta hänen veljensä oli, ja molemmat lahjoittivat Muinaismuistoyhdistykselle useita vaatekappaleita. Carlstedt oli myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen jäsen. Carlstedin lahjoittamasta Sääksmäen puvusta vain röijy oli alkuperäinen, hameet Carlstedt oli teettänyt ”kuvausten mukaan”.
Valkeapää kertoo, että Sääksmäen puvun raidallinen villakangas eli kalminkki on ollut kallista ostokangasta ja kasviaiheilla kuvioitu kalminkki on ollut kaikkein hienointa. Kotimaiset käsityöläiset jäljittelivät tekstiiliverstaiden kalminkkeja, ja Carlstedtin lahjoituksen kangas on luultavasti taitavan käsityöläisen kutomaa. Carlstedt ei saatetekstissään kerro, keneltä vaatteet tai kuvaukset on saatu. Vaatteen alkuperä on siten jäänyt arvoitukseksi, varsinkin, kun hameosa näyttää kuluneelta, mutta liivi käyttämättömältä.
Sääksmäen puvun suosion kasvuun vaikuttivat useat tekijät. Ritvalan helkajuhlan uudelleenelvytyksen yhteydessä vuonna 1904 virisi ajatus yhtenäisistä asuista. Aikanaan on todennäköisesti jokainen osallistuja käyttänyt omaa juhlapukuaan. Erilaisten kokeilujen jälkeen siirryttiin Sääksmäen pukuun, joka oli esitelty Sireliuksen toisessa kansallispukuvihossa vuonna 1922. Asiaa auttoi vielä se, että Sireliuksen kuvastossa puvusta oli olemassa myös edullisempi, kukaton versio. Valkeapää nostaa esille myös Impi Sotavallan Helkatytöt-ryijymallin, jossa hän tulkitsee hahmojen yllä olevan Sääksmäen puvun. Ryijymalli levisi laajalle, kun se julkaistiin Kotiliesi-lehden ohjeena vuonna 1932. Viimeistään Sääksmäen puku tuli tutuksi kaikelle kansalle Pauligin Paula-tytön asuna.
Valkeapää toteaa, ettei nykyistä Sääksmäen pukua voi tarkistaa, koska sen lähtökohtana olevat vaatekappaleet eivät täytä nykyisiä kansallispukujen esikuvavaatekappaleitten vaatimuksia. Hän toteaa kuitenkin, ettei tarkistamiseen ole mitään erityistä syytäkään, koska puku on elinvoimainen ja sillä on oma historiansa. Valkeapää korjaa myös melko usein esitetyn käsityksen, että Sääksmäen kukaton puku olisi arkipuku. Näin ei ole, se on vain yksinkertaisempi vaihtoehto Sääksmäen puvulle. Kansan keskuudessa arkivaatteet käytettiin loppuun, vain pyhä- ja juhlavaatteita on säilynyt museoihin, ja niiden pohjalta kansallispuvut on laadittu.
Kansallispukuiset tuotemarkkinoijat

Paulig-yhtymä toi vuonna 1926 markkinoille paahdettua ja jauhettua kahvia kuluttajapakkauksissa, joita somisti kansallispukuinen neito. Naishahmo sai yrityksen nimestä johdetun nimen Paula. Jo 1920-luvulla monia tuotteita myi hymyilevä nuori nainen, siinä mielessä ei ole erikoista, että nuori nainen tarjoili ostajille myös Pauligin kahvia. Naisen asu sen sijaan oli poikkeuksellinen, sillä Paula-tytön asu on kansallispuku.
Valkeapää käsittelee kiinnostavasti Paula-tytön syntyvaiheita ja niistä eri aikoina kerrottuja tarinoita. Hän esittää alkuperäisen piirros-Paulan olevan peilikuva Toivo Vikstedtin vuonna 1922 kansallispukukuvastoon piirtämästä Sääksmäen puvun pukukuvasta. Välttämättä puvun valinnan taustalla ei ole sen kummempia syitä kuin valinnan tehneen mieltymys, arvelee kirjoittaja. Asiaan on voinut vaikuttaa myös se, että puku on raikkaan länsisuomalainen eikä tuo mieleen Aino-pukua eikä karjalaisia pukuja. Sääksmäen puku on sekä selkeä että koristeellinen; kankaan kukkakuviointi erottuu myös mustavalkoisessa kuvassa eikä pukuun kuulu palvelijattareen viittaavaa esiliinaa.
Toinen yli 30-vuotiaille tuttu kansallispukuinen tuotehahmo on Elovena-kaurahiutalepaketissa kuvattu Elovena-tyttö, jonka kansallispuku ei kuitenkaan ole ollut yksi yhteen minkään yksittäisen kansallispuvun kanssa. Alkuperäinen puku muistutti jonkun verran Keski-Karjalan pukua, mutta siihen tehtiin muutoksia myöhemmin. Sekä Paula-tytön että Elovena-neidon kansallispuvuista on nykyään luovuttu, mikä varsinkin Elovenan kohdalla aiheutti melkoisen valitusryöpyn sosiaalisessa mediassa.
Kiinnostavaa keskustelua kansallispuvusta
Valkeapää esittelee kiinnostavia ilmiöitä, kuten keskustelut siitä, miten täsmälleen puvun pitäisi seurata alkuperäistä ja missä voi antaa periksi nykyajan vaatimuksille. Hän nostaa myös esille kansallispukujen muotivaihtelut. Mukana on paljon kiinnostavia yksityiskohtia.
Kirja etenee menneisyydestä kohti nykyaikaa. Valkeapää mainitsee myös nykyajan ilmiöitä, kuten kansallispuvun osien yhdistämisestä muihin vaatteisiin, sekä erilaiset kansallispukutempaukset, kuten kansallispukuhiihto ja tuuletukset.
Kansallispuvun kulttuurihistoria on esineenä miellyttävä, sopivan kokoinen ja kaunis. Runsaasti kuvitettu teos kestää useammankin lukukerran. Kirja herättää halun tietää enemmän, tässä auttavat kirjan lähdeluettelo ja henkilöhakemisto.