Monikulttuurinen Suomi käsittelee valtaväestön ja vähemmistöjen välisiä suhteita Suomessa. Karmela Liebkindin toimittamaa 200-sivuista artikkelikokoelmaa on ollut laatimassa seitsemän kirjoittajaa, joista Liebkind itse on ollut mukana tekemässä useampaa kahdestatoista artikkelista. Muut kirjoittajat ovat Liisa Eränen, Juha Haaramo, Magdalena Jaakkola, Inga Jasinskaja-Lahti, Liisa Kosonen ja Marja Tiilikainen. Kirjoittajien tausta on yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä.

Monikulttuurinen Suomi on tietopaketti sekä etnisten ryhmien välisestä tutkimuksesta yleensä että erityisesti suomalaisesta tilanteesta. Kirjassa tutkitaan maahanmuuttajien ja suomalaisen yhteiskunnan kohtaamista monesta näkökulmasta: perhesuhteet, koulumaailma, terveydenhuolto ym. Tätä laajakantaisuutta voikin pitää kirjan ehdottomana vahvuutena. Monikulttuurinen Suomi antaa laajan ja empiiriseen kyselyaineistoon perustuvan, kirkkaan kuvan suomalaisten ja maahanmuuttajien välisistä suhteista.

Suomalaisten ulkomaalaisasenteiden tutkimuksesta tunnettu Magdalena Jaakkola tekee yleiskatsauksen vuosina 1987-1999 tapahtuneeseen kehitykseen. Jaakkolan kirjoitelma nostaa esille laman synkän vaikutuksen asenteisiin ja pikku hiljaa myönteisemmäksi palautuvan trendin. Työllisyystilanteen ja yleisen hyvinvoinnin lisääntyessä myös asenteet tulevat lempeämmiksi. Etnisten ryhmien välillä on tosin huomattavia eroja. Mitä erilaisemman näköinen ja mitä erilaisemmasta kulttuurista tullaan, niin sitä enemmän on ennakkoluuloja.

Kirjan eräänä kantavana teemana on – laajasta perspektiivistä huolimatta – miten etnisten ryhmien välisiä suhteita voidaan parantaa. Kaksi näkökulmaa nousee keskeiselle sijalle. Ensinnäkin paljon maahanmuuttajien kanssa toimivien viranomaisten (poliisi, terveydenhuolto, sosiaalityö, terveydenhuolto) asenteita pitäisi saada myönteisemmäksi koulutuksen avulla. Esimerkiksi poliisi ei saa paljon kiitosta kirjan kirjoittajilta. Toiseksi, valtaväestön asenteiden muuttamiseksi paras tapa on henkilökohtainen tuttavuus maahanmuuttajien kanssa. Usein riittää jo se, että jollain tuttavalla on maahanmuuttajia ystävinään.

Kirjassa piilevästä huolesta maahanmuuttajien kohtaloa kohtaan johtuen jäinkin kaipaamaan enemmän mietteitä yksittäisen tutkijan mahdollisuuksista vaikuttaa. On helppo sysätä vastuu viranomaisille ja näpäytellä heitä kirjan lehdillä, mutta se ei pitkällä johda. Todennäköisesti valtaosa kirjoittajista tekee aivan konkreettisesti työtä maahanmuuttajien hyväksi, mutta sen olisi suonut näkyvän kirjassa esimerkiksi erillisen artikkelinmuodossa. Mikä on tutkijan vastuu?

Kirjan painopiste on (suomenkielisten) suomalaisten ja ’muiden’ kohtaamisessa. Myös eri kansallisuuksien väliset keskenäiset suhteet ja rasismi olisivat ansainneet maininnan. Eivät vain ’etniset’ suomalaiset ole rasisteja vaan rasismi on osa myös maahanmuuttajien keskinäisten suhteiden todellisuutta, joskin sen vaikutusta ei voi verrata valtaväestön avoimeen ja piilorasismiin.

Kokonaisuudessaan kirja on suositeltavaa lukemista kaikille maahanmuuttajien asioista kiinnostuneille. Sisältönsä puolesta kirja on myös hintansa väärtti. Oma tulkintani Suomen nykytilanteesta on, että asiat ovat melko hyvin, vaikka parantamisen varaa on monissa asioissa. Ehkä pysäyttävin kommentti oli Magdalena Jaakkolan lausahdus: "Skinheadien ja rasististen asenteiden kannatuksen perusteella myös Suomessa näyttää olevan kasvualustaa siirtolaisvihamiehisille puolueille "s. 46)".