Marjo Mäenpään kirja kokoaa kertomuksen hänen vuosistaan kehitysyhteistyötehtävissä Itä-Kongossa. Vaikka Mäenpää on työskennellytkin noin vuosikymmenen kehitysavun piiriin kuuluvissa työtehtävissä, kirja kattaa vain sen osan tuosta työrupeamasta, jonka Mäenpää vietti Itä-Kongossa, Goman kaupungissa, vuosina 2013–2016. Kirjan peruslähtökohta on, että hän on ollut yksi harvoista suomalaisista, jotka ovat Kongossa ja varsinkin sen levottomissa itäosissa eläneet ja asuneet.

Kongo on suomalaisille lähtökohtaisesti suhteellisen tuntematon valtio Afrikassa, sillä suomalaiset kehitysyhteistyöpanokset ovat keskittyneet paljolti englanninkielisiin itäiseen ja eteläiseen Afrikkaan, kun taas Kongossa, entisenä Belgian siirtomaana, ranskan kieli on edelleen vallalla. Näihin lähtökohtiin Marjo Mäenpää perustaa kirjassaan sen, kuinka kertoo Kongosta osana Afrikkaa ja sen paikasta maailmassa.

Vaikka kirja onkin ei-kronologinen katsaus yksilön elämänpiiriin kehitystyökuvioissa, Mäenpää taustoittaa sekä selittää kirjassaan Kongon demokraattisen tasavallan tilaa ja nykyisyyttä runsaasti. Ratkaisu kannattaa maan vierauden takia. Tekstissä selittävinä tekijöinä nykytilanteeseen kulkevat niin siirtomaa-ajan Kongoa yksinvaltaisesti hallinnut Belgian kuningas Leopold II kuin itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä diktaattorisella otteella maata johtanut Mobutu Sese Seko, jonka valta-aikana (1965–1997) maa tunnettiin ensisijaisesti nimellä Zaire. Mäenpää näkeekin nykyiset nimellisesti presidentin tittelillä johtavat valtionpäämiehet lähinnä näiden diktatuurien jatkeina ja omaa etua tavoittelevana ”mafiana”. Poliittisen ja yhteiskunnallisen taustatilanteen selvittäminen tukee Mäenpään kertomuksen ilmiöitä, antaa kirjoittajan omalle kertomukselle uskottavamman pohjan sekä selittää hyvin hänen rooliaan ja asemaansa kongolaisessa yhteiskunnassa.

Kansainväliset vaikutteet Kongossa

Kongon demokraattinen tasavalta on ollut koko itsenäisyytensä ajan enemmän tai vähemmän epävakaa, niin sanottu hauras valtio (fragile state). Itsenäisyytensä aikana maassa on taisteltu itsemääräämisestä useampaan otteeseen ja sen lisäksi erinäisiä sotilaallisia ja puolisotilaallisia kapinoita on ollut ”aina” käynnissä eri puolilla maata, koska valtio ei ole koskaan saanut luotua valtavan kokoiseen maahan väkivallan monopolia. Mäenpää kirjassaan viittaakin, että osittain epävakauden ja alueellisen epäsuhdan takana ovat olleet edellisten valtionpäämiesten yksinvaltainen johtamistyyli, sekä osittain ulkopuolisten valtioiden puuttuminen maan asioihin joko suoraan tai välillisesti. Esimerkiksi Goman kaupunkia, jossa Mäenpää asui, hallitsi hänen työrupeamansa aikana sissien Maaliskuun 23. päivän liike eli M23, joka sai tukea Kongon naapurimaasta Ruandasta.

Mäenpään kirjassa maan levottomuus näyttäytyy monin tavoin, vaikka hän itse välttyikin vakavilta yhteenotoilta työjaksonsa aikana. Aseistautuneet tai muuten alueella vaikuttavat sissiliikkeet ovat Mäenpään kirjassa aina näkö- tai kuuloetäisyydellä, mutta eivät hallitse kirjaa tai sen kerrontaa, muutamaa taustoittavaa kirjan luvun kohtaa ja yksittäisiä kohtaamisia lukuun ottamatta. Mäenpää korostaakin, että sissiliikkeet ovat monelle kongolaiselle pakotie parempaan, jonka kautta on mahdollista saavuttaa jotain nykytilannetta parempaa, eikä aina vain järjestelmää vastaan sotiva uhriautomaatti. Mäenpää tarjoaakin suomalaisessa kansalaiskeskustelussa ehkä yksipuolisesti nähtyyn aiheeseen hyvin moninaisen ja henkilökohtaisen näkemyksen, joka pohjautuu hänen kokemuksiinsa ja on yhtä aikaa sekä vakuuttava että vaikuttava.

Yhteiskunnallisen vakauden takaamiseksi, yhdellä ulkoisella toimijalla, Yhdistyneillä kansakunnilla on ollut ja on edelleen käynnissä kallis rauhanturvaoperaatio maassa. Kongon ja YK:n erityissuhteesta Mäenpää nostaa erityisesti esiin YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin kuoleman matkalla Kongoon syyskuussa 1961, kun kuljetuksesta vastannut yksityiskone putosi lähellä Sambian ja Kongon rajaa.

Rauhanturvaajat ja kehitystyöntekijät elävät Mäenpään kuvailun perusteella Kongossa eräänlaisessa symbioosissa. Paljolti yhteistyö toimii niin, että YK:n toiminta alueella takaa muille organisaatioille turvallisemmat mahdollisuudet toimintoihin eri alueilla. Vaikeakulkuisimpiin paikkoihin Mäenpää kertoo kulkeneensa esimerkiksi YK:n sotilashelikopterilla. Kehitystoiminnan rahoitus nojaa myös merkittäviltä osin YK:n panokseen. Lisäksi rauhanturvaajat ja kehitystyöntekijät muodostavat Mäenpään kirjassa yhteenkuuluvan ja heterogeenisen, mutta paikallisiin nähden ulkopuolisen, ihmisryhmän, joka on kosketuksissa myös vapaa-ajalla esimerkiksi juhlinnan muodossa.

Vaikka YK:n merkitys rauhanturvaamisessa korostuukin Mäenpään kertomissa kohdin, jää toiminta silti sen pitkän keston ja operaation laatu huomioiden pinnalliseksi. Mäenpää on ehkä tarkoituksenmukaisesti jättänyt osan rauhanturvaoperaatioon liittyvistä tekijöistä kertomatta, koska ne eivät suoranaisesti ole koskettaneet hänen työtään eivätkä siksi ole hänen kirjansa ytimessä. Samalla kuitenkin operaation ”merkittävyys” jää lukijalle helposti vajaaksi.

Kehitysyhteistyö…

Mäenpää toimi Kongossa Kirkon Ulkomaanavun työntekijänä vastuullaan laaja kirjo järjestön alaisia projekteja ympäri Itä-Kongoa. Mäenpää pääsee esimerkiksi kirjan käsittelemänä ajanjaksona toimimaan niin maanviljelyn neuvonantajana, opetuksen mahdollistajana kongolaisille lapsille kuin naisten yrittäjyyden tukipilarinakin. Nämä konkreettiset projektikuvaukset antavat lukijalle hyviä esimerkkejä siitä, minkälaisiin töihin kehitysyhteistyön viitekehyksessä otetaan osaa kehittyvissä maissa.

Samalla laaja avustusjärjestöjen ja kehitysprojektien joukko takaa elannon monille paikallisille, joiden mahdollisuudet ovat muuten rajalliset. Järjestöjen tehtävissä palkat ja sitä myöten asema yhteiskunnassa tarjoavat kongolaisille mahdollisuuden nousta arjen yläpuolelle. Toisaalta kuitenkin Mäenpää muistuttaa, että kehitysyhteistyötoiminnasta vastaavat lähinnä kehittyneistä maista saapuneet avustustyön ”arkkityypit”, joiden vastuulla ovat operatiivinen toiminta ja toimistotyö. Paikallisilla järjestötyöntekijöillä tehtävänään on raadollinen jalkautuminen kansan joukkoon ympäri järjestön toiminta-aluetta vaaroja uhmaten ja huonokulkuisia teitä matkaten.

Mäenpää antaa kirjassaan kuitenkin murheellisen arvion kehitysyhteistyön tavoitteista ja tuloksista. Kehitysyhteistyö näyttäytyy Mäenpäälle usein kahden kilpailevan selityksen tai ääripään välisenä kamppailuna, jossa on harvoja voittajia. Yhtäältä Mäenpää nostaa esiin kehittyneiden maiden vastuun kehityksen takaamisessa Kongon kaltaisessa maassa, mutta samanaikaisesti kyseenalaistaa sen todellisen merkittävyyden. Kehitysyhteistyö ei aina johda kehitykseen. Kehitysyhteistyö itsessään on myös iso osa Afrikan maiden taloutta, joka johtaa Mäenpään mukaan myös osittain siihen, että järjestelmää ylläpidetään juuri sen rahallisen hyödyn takia. Kuvaavimpia kertomuksia Mäenpään kirjassa ovatkin ne, joissa hän ihmettelee hedelmällisen maan tuotannon puutetta ja kaiken tavaran tuontia ulkomailta.

…ja sen ongelmat

Suurin ongelma on pysyvyyden ja jatkuvuuden mahdollistamisessa, jotta kongolaiset itse pystyisivät huolehtimaan aloitetuista kehitysprojekteista. Mäenpää kuvaa kirjassaan useita kohtaamiaan kauaskantoisia ja hienolta kuulostavia projekteja, jotka ovat jääneet retuperälle heti ulkomaisten rahoittajien ja projektityöntekijöiden päätettyä oman työnsä. Paikallisilla ei ole joko valmiuksia, varoja tai tarvittavaa kiinnostusta projektin ylläpitoon yksinään. Näin hyväkään ratkaisu ei toimi pidemmän päälle. Saman pelon Mäenpää tuo esiin myös Kirkon ulkomaanavun projekteista, jotka keskeytyvät hänen Kongo-työnsä ohella Suomen valtion tekemiin kehitysmäärärahojen leikkauksiin.

Mäenpään kirjassa iso pohdinta onkin, kenen kehitysidea hänen ja satojen muiden kehitystyöntekijöiden kautta toteutetaan. Tavoitteista huolimatta projekteja vaivaavat toistetut ja samankaltaiset virheet, joiden taustalla tuntuu vaikuttavan kehittyneiden maiden käsitys kehitystarpeista Kongon kaltaisissa maissa. Julistettu kehityksen idealismi ei pelastakaan ihmistä, kun kehitysyhteistyön ajatuksen tason myyttisyys ja toiminnan arkitodellisuus eivät kohtaa. Siinä myös rakkaus tehdä avustustyötä ja kriittisyys sen toimivuutta kohtaan joutuvat törmäyskurssille. Kehitysprojektien ongelmanratkaisu tähtää myös usein vain ongelmien akuutteihin seurauksiin, ei varsinaisiin ongelmien juurisyihin. Tällöin kestävän ratkaisun saaminen onkin huomattavasti vaikeampaa.

Lisäksi lahjonta, lahjusten ottaminen ja eräänlainen yleinen moraalittomuus vaikuttaa myös merkittävällä tavoin Mäenpään näkemykseen Kongon tilanteesta. Tämä on muuttanut myös paikallisten asennoitumista ulkomaisiin toimijoihin. Useimmiten ongelmista niin viranomaisten kuin muidenkin vastapuolien osalta selviää rahalla, jonka määrää voi tarpeen tullen aina tingata. Eräänlainen ”kaikki kaupan” mentaliteetti tuntuu nousevan Mäenpään kirjasta esiin ja hän itsekin törmää siihen toistuvasti Kongossa.

Mäenpään nostaessa esiin kehitystoiminnan ongelmia, hän samalla kuitenkin jättää kirjassaan varsinaisesti pohtimatta ratkaisuja, kuinka hänen kohtaamansa ongelmat voisi tulevaisuudessa välttää. Tällainen pohdinta olisi tarjonnut varmasti myös uusia näkökulmia suomalaiseen kehitysyhteistyöhön, vaikka ne olisivatkin olleet yksittäisen henkilön ajatuksia. Kokemuksensa perusteella Mäenpäällä olisi kuitenkin ollut sellainen status ja kokemus, että tähänkin aihepiiriin kirjassa olisi ollut mahdollisuus pureutua. Voikin tulkita, että kirjassaan Mäenpää haluaa enemmän vain kertoa kuin ottaa kantaa.

Ihanteellinen yksilön panos

Vaikeasta tilanteesta Kongossa sekä epävarmuudesta länsimaisen kehityksen saavutuksista ja perusteista huolimatta, Marjo Mäenpää kirjoittaa kirjassaan paljon yksilön näkökulmasta ja tarjoaa niin kongolaiseen arkeen kuin laajempaankin perspektiiviin vahvan kannanottonsa Kongon ja sen ihmisten asemasta. Mäenpää pyrkii asemoimaan itsensä ulkopuolisena tarkkailijana paikalliseen elämänkiertoon ja tarkastelee sitä välillä suomalaiseen näkökulmaan verraten. Tämä tarkastelutapa päästää yhtä aikaa lähelle kohdettaan ja antaa lukijalle henkilökohtaisuuden tunnun.

Työnsä lisäksi Kongossa Mäenpää mahdollisti itse elinkeinon useammalle ihmiselle, jotka työskentelivät hänen asuinpaikassaan vastaten esimerkiksi talon vartioinnista ja kodinhoidosta. Nämä ihmiskohtalot, yksittäiset tarinat paikallisten elämästä ja olosuhteista keskellä jatkuvaa epävakautta, ovat kirjan parasta antia. Samalla ne tuovat kirjan lähemmäs lukijaa ja elävöittävät hienolla tavalla kuvaa Kongosta ja Gomasta. Monin kohdin voisi todeta, etteivät perustavanlaatuisella tasolla ihmiset tai heidän tavoitteensa tunnu eroavan toisistaan ajasta tai paikasta riippumatta. Samalla kuitenkin Mäenpään kuvailu paikallisten käsityksestä Kongosta ja Afrikasta sekä maailmasta yleensäkin avartavat sitä näkökulmien eroa, joka eri puolilla maailmaa vallitsee. Yksilön pienet voitot ongelmallisen järjestelmän sisällä ja nämä kohtaamiset ovat Mäenpäälle se eteenpäin vievä voima, joka saa hänet tekemään työtään ympäri maailmaa.

Myös muita lähes elokuvamaisia henkilöhahmoja Mäenpää viljelee pitkin kirjaa, vaikka kuvaukset ovatkin vain pintaraapaisuja monitahoisista ihmisistä. Kirjaa lukiessaan pääsee tutustumaan niin moraaliltaan ailahtelevaan hurmuriin kuin alkoholiin menevään paikallisvirkamieheen sekä ihmettelemään pähkinöitä myyvän naisen kohtaloa. Kuvaillessaan ja kertoessaan tuokiokuvia yksittäisistä ihmisistä Mäenpää myös inhimillistää kongolaisia klassisen me–he-jakolinjan ulkopuolelle. Ei ole vain yhtä muottia Kongosta tai kongolaisesta, johon kaikki sopisivat tai jonka mukaan heitä pitäisi ymmärtää.

Toisaalta Mäenpää kuitenkin luo myös kuvan ”keskivertokongolaisesta”, jossa näyttäytyy ehkä tietynlainen kliseenomainen länsimainen käsitys kehitysmaiden asukkaista isoina lapsina. Mäenpäälle kongolaiset (tai ainakin gomalaiset) ovat iloluontoisia ja huolettomia tässä päivässä eläviä, jotka eivät jaksa olla pitkävihaisia nälässä varastavalle naapurilleen. Kongon huono tila ei näyttäydy paikallisille samalla tavalla traagisena kuin sitä ulkopuolelta tarkastelevalle Mäenpäälle kollegoineen. Yksinkertaistus antaa helposti sisäistettävän kokonaiskuvan, mutta hyvin karrikoidun sellaisen. Tämä helpottaa kirjan kerronnan yleisluontoisia osia, mutta antaa välillä ehkä liiankin yksinkertaistetun kuvan tilanteesta.

Erityissuhde luontoon ja sen hauraus

Mäenpään kirja rakentaa myös kuvan Goman alueesta sen luonnon ja ympäristön näkökulmasta. Alue on luonnoltaan kaunis, vehreä ja monipuolinen, täynnä erilaista nähtävää, joka kirjassa kuvataan elävästi. Erityisesti kirjaan sisällytetyt värilliset kuvasivut tarjoavat Mäenpään työtilanteissa napattujen tilannekuvien lisäksi upeita otoksia siitä luonnonkuvastosta, johon Mäenpää itsekin kertoo rakastuneensa Kongossa hyvin nopeasti. Myös jokainen kaupunki siirtomaa-aikaisin rakennuksineen ja heikkoine teineen kuvataan kirjassa idyllisen kauniina, vaikka lähtökohtaisesti niin ei olettaisi olevankaan.

Luonto on myös Mäenpäälle eräänlainen pakopaikka, jonka kautta ja jota hyödyntäen hän, yksinäisyyden tunteesta ajoittain kärsivänä, irtautuu arjesta. Yksittäiset välähdykset ja kertomukset arjesta sekä elämästä työn ja toiminnan ulkopuolella antavat kirjalle myös kokonaisvaltaisemman tunnun kuin pelkkä kehitystyön kuvailu olisi tuonut. Kongossa on paljon elämää työn ulkopuolella ja yksi jos toinenkin paikallinen olut nautitaan siinä sivussa.

Luontoon sisältyy myös yksi Mäenpään suurista ihmetyksen aiheista, sillä runsaan ja rikkaan maan kansalaiset elävät keskimäärin kurjuudessa. Juomakelpoista vettä ei ole tai se on haettava kovin kaukaa, kylien lähimetsät on hakattu polttopuuksi, ja nälänhätä lähinnä kestetään tehottomalla ja yksipuolisella viljelyllä. Keskeisistä raaka-aineista, esimerkiksi erilaisista malmeista, rikas Kongo on ulkopuolisten tahojen kiinnostuksen kohde, jota Goman kaupunkiakaan varjostava aktiivinen tulivuori ei tunnu hidastavan. Ulkomaisten levottomuuksien leviäminen alueelle, esimerkiksi aseellisten yhteydenottojen tai suurten pakolaisvirtojen muodossa, uhkaavat myös Itä-Kongon tilaa. Lisäksi taudit ja niiden uhka ovat Mäenpään kirjassa esillä. Hän itsekin saa kokemuksiensa jatkoksi kokea esimerkiksi malarian. Kongossa useammat vakavat taudit aina malariasta HI-viruksen aiheuttamaan aidsiin ovat päivittäinen riesa, jota kulttuuriset tavat ja ilmastonmuutos eivät ole helpottamassa.

Mäenpään kirjassa Kongo onkin yhtä aikaa kaunis ja koskematon, mutta myös täynnä puutteita ja vaaranpaikkoja. Taiteilu tuossa välissä on kehitysyhteistyön lopputuloksen kannalta olennaista, jotta se voitaisiin säilyttää mitä säilytettävissä on, mutta myös samalla hyötyä kaikesta sitä ympäröivästä mahdollisimman tehokkaasti.

Kirja innokkuudesta ja turhautumisesta

Teos Tulivuorikaupunki Kongossa antaa lukijalleen monipolvisen kuvan kehitysyhteistyön maailmaan yhden henkilön silmin ilman turhaa silottelua. Mäenpää sanoittaa kuilun kehitystyön ideaalin ja ajoittain groteskinkin todellisuuden välillä. Samalla hän kuitenkin antaa myös rohkaisua ja vastauksia siihen, miksi kehittyneen maailman ihmisen (kuten suomalaisen) kannattaa, oma kiinnostuksensa huomioiden, pyrkiä laajentamaan maailmankuvaansa työskentelemällä esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Mäenpäälle Kongo on tunteiden ja jännityksen täyteinen maa, joka muutti hänen ajattelutapansa maailmasta. Kongo antoi Mäenpäälle myös erilaisia mahdollisuuksia tutustua maailmaan eri tavalla kuin Suomessa.

Mäenpään kirja ei kuitenkaan saa olla lukijalle omien tunteiden kaivo, jolla jäsentää omaa käsitystään Afrikasta, kehitysyhteistyöstä tai maailmasta yleensä. Pikemminkin Mäenpään kirja tulee tunnistaa yhden ihmisen näkökulmasta tulkituksi kokemukseksi – kertomukseksi, jota värittävät kokijan omat ennakkoluulot ja luonteenpiirteet. Mäenpää itsekin myöntää muuttuneensa Kongo-vuosinaan tietyissä asioissa kriittisemmäksi ja kyynisemmäksi. Siksi kirja on lähinnä antamassa ohjeita oman käsityksen luomisen mahdollistamiseksi, ei sen kopioimiseksi.

Vaikka Mäenpää kirjassaan käsittelee kokemuksiaan hyvin laajasti ja monipuolisesti, pohtien ylirajaisia kokonaisuuksia ja välillä nojaten tutkimuskirjallisuuteen, on tämä kirja kuitenkin enemmänkin ohjeopus. Kirja ohjeistaa erityisesti niitä, joita työ kehittyvissä maissa kiinnostaa tai jotka ovat sinne aikeissa mennä. Mäenpään kirja antaa lähtökohtia siihen, mitä kannattaa huomioida ennen lähtöä töihin kehittyvään maailmaan ja mihin kaikkeen kannattaa olla sen myötä valmis. Samassa elämäntilanteessa olevia suomalaisia löytyy varmasti useita, kuin jossa Marjo Mäenpää oli Kongoon lähtiessään. Samalla kirja kuitenkin muistuttaa siitä vilpittömästä avoimuudesta, joka kannattaa ottaa keihäänkärjekseen lähtiessään maailmalle. Ehkä Marjo Mäenpään kirjan elämänohje onkin mahdollista kiteyttää yhdeksi lauseeksi: Ole avoin kohtaamaan vastaan tuleva maailma, mutta valmis olemaan myös varuillasi niistä asioista, joita kohtaat – maailma on silti kuitenkin upea paikka.