Eversti, sotatieteiden tohtori Markku Iskanius julkaisi 2013 Lundqvistin elämäkerran ensimmäisen osan, joka käsitteli aikaa talvisotaan asti. Valitettavasti kyseistä kirjaa Tuntematon kenraali J. F. Lundqvist ei ole yhtään kappaletta Turun tiedekorkeakoulujen kirjastoissa. Koska silloinen kustantaja Apali on mennyt konkurssiin, on kyseisen kirjan hankkiminen ilmeisen vaikeaa eikä se ole ollut käytettävissäni. Huonon saatavuuden takia olisi ollut suotavaa, että Iskanius olisi ainakin tiivistelmänluontoisesti käsitellyt myös ensimmäisen kirjan sisältöä kirjasarjan toisessa osassa.

Saksassa jääkärikoulutuksen saanut Lundqvist palveli Suomessa 1930-luvun alkuun asti kenttätykistössä, jolloin hänet siirrettiin ilmavoimien komentajaksi. Lundqvistin koulutus ilmavoimissa rajoittui tähystäjäkurssiin. Tilanne, jossa ilmavoimien komentaja ei lentämistä pahemmin tuntenut, oli 1930-luvulla kansainvälisesti varsin yleinen. Johtamista se ei kuitenkaan helpottanut missään maassa.

Kuva: Jarl Lundqvist 1946. (Wikimedia Commons)

Martti V. Terä on kirjassaan Kesäkuun kriisi 1944 antanut kielteisen kuvan Lundqvistista ilmavoimien sodanaikaisena komentajana. Terän mukaan Lundqvistin nuiva suhtautuminen Saksaan ja etenkin Göringiin rajoitti Suomea hankkimasta ilmapuolustuksen tarvitsemaa kalustoa Saksasta riittävästi. Myös Iskanius kertoo Lundqvistin vastenmielisyydestä Göringiä kohtaan. Ilmavoimien kaluston osto Saksasta sujui hitaasti. Iskaniuksen kuvauksesta saa vaikutelman, että ilmavoimien hankinnoissa aktiivisia olisivat olleet muut kuin Lundqvist aina Mannerheimia myöten. Iskaniuksella ei ole analyysia siitä, miten suotavaa oli, että pienen maan kenraali tunsi voimakasta vastenmielisyyttä Saksaan kohtaan, josta Suomi kuitenkin oli kovasti riippuvainen jatkosodan aikana.

Mahdoton tehtävä

Iskaniuksen kirjan tutkimuksellisesti antoisin osa kuvaa aikaa aselevosta syksyllä 1944 kesään 1946, jolloin Lundqvist erosi puolustusvoimista. Ajat olivat vaikeita, mutta toisaalta Suomen puolustusvoimien johdon järjestelyt olivat ajoittain huonosti suunniteltuja. Kun kävi selväksi, että Erik Heinrichs joutuisi jättämään puolustusvoimien komentajan tehtävät, Mannerheim halusi ohjata tapahtumien kulkua nimittämällä nopeasti suullisesti Lundqvistin puolustusvoimien väliaikaiseksi komentajaksi kesällä 1945. Asianomainen sai itse ilmoittaa nimityksestään sekä alaisilleen että valtioneuvostolle. Tällä järjestelyllä tehtävän aloitus tuskin olisi voinut olla hankalampi.

Paasikivi puhui julkisuudessa Suomi-NL-seuran (SNS) jäsenyyden suotavuudesta ja jopa Mannerheim suostui ilmoittamaan jäsenyyden olevan upseereille mahdollista. Lundqvist liittyi itse seuran jäseneksi ja suositteli sitä toistuvasti alaisilleen. Valvontakomission aikana sekä poliittisten konjunktuurien nopeat muutokset että mahdottomuus taustoittaa asioita julkisesti johtivat hankaliin tilanteisiin. Paasikiven tarkoitus oli estää vasemmistoa monopolisoimasta idänsuhteita ja pyrkiä valvomaan esimerkiksi SNS:n toimintaa. Tällaisia asioita ei voinut kuitenkaan ääneen sanoa ja upseeriston enemmistö lienee päättänyt pysyä kommunistiseksi katsomastaan järjestöstä mahdollisimman kaukana. Lundqvist puolestaan sai tästä ja eräistä muista ratkaisuistaan takinkääntäjän maineen.

Kuva: Hitlerin vierailu Suomessa. Lentokone on Heinkel He 111 H-6. Vasemmalta: kenraali Lauri Malmberg, Saksan ilmavoimien päämajoitusmestari Hans-Georg von Seidel, ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti Jarl Frithiof Lundqvist ja kenraalimajuri Ruben Lagus. (Sotamuseo/SA-kuva)

Lundqvistin kausi puolustusvoimien johdossa päättyi lähes tragikoomiseen episodiin. Puolustusvoimia supistettaessa sodan jälkeen moni nuorehko ja sodassa kunnostautunut upseeri oli joutunut lähtemään armeijasta puuttuvan virkanimityksen takia. Niitä oli sodan aikana tehty vain vähän. Jotta nuoremmille upseereille taattaisiin ylenemismahdollisuuksia, vapautettiin armeijasta vanhempaa väkeä tehtäviin soveltumattomuuden takia. Tällä järjestelyllä oli armeijassa periaatteessa laaja kannatus. Kenraalimajuri Aaro Pajari oli jo talvisodan aikaan ollut terveydeltään heikko. Selvää varmaan on, ettei kuusi vuotta lisää ikää ollut hänen erittäin heikkoa kuuloaan tai vaikeaa sydänvikaansa parantaneet. Lundqvist antoi Pajarille kehotuksen lähteä armeijasta, mutta tämä riitautti asian ja vetosi sairaslomalla olleeseen presidentti Mannerheimiin. Jostain syytä Mannerheim suuttui Lundqvistille ja moitti häntä kirjallisesti tavalla, joka aiheutti Lundqvistin eroamisen armeijasta. Koko episodista on mahdotonta ymmärtää, kuka siitä hyötyi tai miten se palveli Suomen etua. Pajari kuoli virkamatkalla sydänkohtaukseen 1949.

Iskaniuksen valvontakomission aikaa kuvaavassa tutkimuksessa on paljon sellaista, mikä puolustusvoimien virallisessa historiassa (Suomen puolustusvoimat 1944-1974) on sivuutettu. Esiin tulee niin päämajan kuin valvontakomissionkin pikkumaisuus, uutta tietoa silloisesta puolustuskomiteasta eli puolustusrevisiosta sekä kuvauksia siitä, miten koko puolustusvoimat suhtautui hyvin varauksellisesti itänaapuriin ja kuinka syksyllä 1944 äkkiä solmittu ”ystävyys” oli varsin teennäistä.

Entä Lundqvist?

Oikeastaan ainoa varjopuoli Iskaniuksen uraauurtavassa tutkimuksessa on se, ettei kirja miltään osin ole elämäkerta, vaan kuvaus asioista, jotka liittyivät Lundqvistin virkatyöhön. Lukija ei saa käsitystä siitä, mistä Lundqvist vaikutteensa ammensi tai mikä hänen henkilökohtainen osuutensa oli ilmavoimien kehityksessä. Tekniikka eteni monissa maissa ja kehitystä seurasi Suomen ilmapuolustuksessa moni muukin mies kuin Lundqvist, joka ei ilmeisesti jättänyt jälkeensä paljoakaan yksityisiä muistiinpanoja tai kirjoittanut muistelmiaan. Iskanius ei kerro montaakaan lausetta Lundqvistin yksityiselämästä.

Puolustusvoimien suuressa organisaatiossa yhden ihmisen roolia lienee usein vaikea löytää ja muistitietoa on hävinnyt paljon viimeistään 2000-luvulle tultaessa. Varmasti Iskanius on tarkasti käynyt kaiken relevantin lähdemateriaalin läpi ja kirjoittanut, mitä aineisto on mahdollistanut. On tärkeää, että Suomen armeijan vaiheista 1940-luvulla on saatu sitä uutta tietoa, mitä Iskaniuksen kirjassa runsaasti on.