Kirjoittamisen historia, mikrohistoria ja naishistoria ovat tuottaneet monia kiinnostavia tutkimuksia viime vuosikymmenien aikana. Anna Makkosen ”Kadonnut kangas” sijoittuu näiden tutkimussuuntausten hedelmälliseen leikkauskohtaan, samoin kuin esimerkiksi Natalie Zemon Davisin ja Irma Sulkusen tutkimukset. Ompelija Ida Digertin (1874-1940) päiväkirja vuosilta 1895-1899 avaa ikkunan Marttilan kyläyhteisöön Turun läänin Koskella, sen ristiriitoihin ja jännitteisiin sortovuosien alla. Noina vuosina Digertin ahkeraa ja yritteliästä perhettä kohtasi monia koettelemuksia. Vuonna 1894 perheen isä Kaarle Digert joutui käräjille syytettynä epärehellisyydestä sahakirjurin toimessaan. Parin vuoden käräjöinnin jälkeen syytteet raukesivat näytön puutteeseen, mutta Idan isää ei kuitenkaan todettu syyttömäksi. Hänen maineensa puhdistettiin vasta senaatin päätöksellä vuonna 1899, mutta kulukorvauksia ei myönnetty. Kesken oikeusprosessin Idan suurin uhrauksin maisteriksi koulutettu Janne-veli (1865-1895) menehtyi hitaasti ja tuskallisesti munuaistautiin.

Ida raportoi oikeussalin tapahtumia yksityiskohtaisesti, repliikki repliikiltä vaikka ei itse ole ollut paikalla. Hän muokkaa isän suullista kertomusta kirjalliseen muotoon. Omat jokapäiväiset kokemuksensa hän kirjaa huolellisesti mutta varsin lakonisesti, vaikka välillä päiväkirjassa on mainioita, yksityiskohtaisia havaintoraportteja esitelmätilaisuuksista ja lukukinkereistä. Veljen kuoleman kuvaus on kirjallisesti Idan päiväkirjan väkevimpiä. Omia tunteitaan hän kuitenkin ilmaisee ennen kaikkea painetuista lähteistä lainatuilla runonpätkillä tai pienillä sivuhuomautuksilla, joita Makkonen oivaltavasti tulkitsee.

Hyvin kiinnostava on myös Idan ja hänen perheensä jännitteinen asema eri yhteiskuntaluokkien välissä, joka konkretisoituu kyläyhteisön tapahtumien kuvauksissa. Digertin perhe oli omana aikanaan ”tyypillinen poikkeus”, sillä koulutus tarjosi monille suomalaisille mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Digertin perheessä satsattiin erityisesti poikien koulutukseen, Ida sai käydä kansakoulua vain vuoden. Janne-veljen yliopistosta ja Helsingistä tuomat uudet älylliset virikkeet saattoivat toisaalta innostaa Idaa kirjoittamiseen.

Anna Makkonen kokeilee kirjassaan uudenlaista tutkimuskirjoittamisen tapaa, joka valmiiksi pureskellun tulkinnan sijasta haastaa lukijan analysoimaan ja tulkitsemaan tekstejä yhdessä tutkijan kanssa. Idan käyttämistä kerronnallisista keinoista olisi voinut tehdä myös perusteellisen ja ”perinteellisen” akateemisen analyysin, mutta se ei tässä ole ollut tavoitteena. Paremminkin Makkonen rakentaa erilaisesta lähdeaineistoista kudelmaa, ”kadonnutta kangasta”, jossa se, mikä jää sanomatta on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan. Idan päiväkirjan merkinnät kytkeytyvät paikallisyhteisön tapahtumiin sekä kirjalliseen ja suulliseen perinteeseen.

Suuri osa kirjan tutkimusosuudesta käsittelee sitä, mitä Ida ei kertonut syntymäpitäjänsä Tl. Kosken ihmisistä ja tapahtumista. Israel Hembergin menestystarina ja virkaheiton pastori Judénin häviämistarina ajoittuvat 1800-luvulle ja jäävät jonkin verran irrallisiksi. Nimismies Evald Sjöman, ”Marttilan keisari” ja Digertin perheen ”pahahenki” taas kuljettaa tarinaa sortovuosien yli aina vuoteen 1910. Häneltä ei ole olemassa päiväkirjoja eikä muita lähteitä, joissa hän toisi esille sisäiset tuntonsa. Sitäkin enemmän hänestä kertovat muut. Oikeuspöytäkirjoista ja muistitiedosta hahmottuu kuva Sjömanista ristiriitojen miehenä: hän oli valistusmies ja fennomaani, itsevaltainen patriarkka ja häikäilemätön juonittelija. Oliko hän tyypillinen esimerkki luonnehäiriöisestä ihmisestä? Luonne- ja tapahtumakuvaukset viittaavat tähän. Murrosvaiheet kutsuvat tietynlaisia ihmisiä historian valokeilaan, ja myös nimismiehen ammatti kutsui särmikkäitä ja vallanhimoisia luonteita.

Henkilönä Sjöman on Idan täydellinen vastakohta, mikä rakentaa kirjaan kiinnostavan jännitteen. Loppuvaiheessa selvitykset Marttilan Ollilan kouluun liittyvistä selkkauksista ja oikeusjutuista ovat ehkä turhankin perusteellisia, sillä Idan päiväkirjasta ajaudutaan jo etäälle. Oikeusjutut olivat toki herkullista ”saippuaoopperaa”, johon opettajien ja Sjömanin lisäksi sekaantuivat myös Sjömanin vanhimmat pojat.

Kirjan lähdeviitteistys on vain osittaista. Arkistoaineistoihin on suhteellisen tarkat viitteet ja erityisesti päiväkirjan selitysviitteet avaavat lukijalle tekstiä. Tutkimuskirjallisuus on lueteltu lopussa, mutta siihen ei esitetä suoria viittauksia. Olisiko kirjan luettavuutta kuitenkaan haitannut, jos myös tutkimuskirjallisuuden viitteet olisi esitetty normaalin käytännön mukaisesti? Tietokirjoissa lähdeviitteitä varotaan usein turhaan.

Luin ”Kadonnutta kangasta” rinnakkain Carol Shieldsin mainion Jane Austen-elämäkerran (2006) kanssa. Niin kaukana kuin Jane Austen ja Ida Digert olivatkin toisistaan sekä ajallisesti, sosiaaliselta taustaltaan että kirjallisilta taidoiltaan, heidän elämäntarinoissaan ja myös kirjoittamisessaan on rinnakkaisia piirteitä. Molemmat elivät hiljaista naimattoman naisen elämää yhteiskuntaluokkien välimaastossa, vaikka Ida vähän yllättäen avioituikin 35-vuotiaana. Samassa iässä Jane Austen vihdoin julkaisi ensimmäisen teoksensa. Molemmat havainnoivat terävästi oman yhteisönsä ihmisiä ja tapahtumia sekä pieniä tapakulttuurin vivahteita, vaikka Ida sai huomattavasti niukemmin oppia eikä edennyt kirjoittamisharrastuksessa. Ida samoin kuin Janekin hyödyntää ironiaa ja satiiria, vaikka varovaisemmin ja epävarmemmin.

”Ylpeys ja ennakkoluulo” ja ”Järki ja tunteet” elivät yli kymmenen vuotta julkaisemattomina käsikirjoituksina ja perhepiirin ilona. Ne olisivat voineet sellaisiksi jäädäkin ilman Jane Austenin sitkeyttä ja miespuolisten perheenjäsenten tukea. Olisi tarvittu vain yksi kohtalokas tulipalo, ja ne olisivat kadonneet iäksi. Myös Ida Digertin päiväkirja säilyi jälkipolville monen onnekkaan sattuman kautta – osittain siitä syystä, että hänen veljiensä jälkeläiset etenivät merkittäviin asemiin akateemisella ja poliittisella uralla. Pitkällä tähtäyksellä Digertin perheen uhraukset ja ponnistukset kantoivat siis hedelmää. Mutta montako Ida Digertin päiväkirjan kaltaista aarretta uinuu vielä ullakoilla?