Klassikkoseikkailija Casanova muistelee suomeksi

Casanovan mukaan todellinen rakastaja kiinnittää ensimmäiseksi huomiota naisen jalkoihin – niin kuin todellinen bibliofiili kiinnittää huomiota teoksen laitokseen. Faroksen kustantama Casanovan muistelmien uusi laitos Elämäni tarina tekee onneksi tehtävästä mieluisan. Teos johdattaa alkuperäisen käsikirjoituksen pohjalta tehtyyn uuteen suomennokseen, jossa Casanova, 1700-luvun seikkailija, ilmenee kaikissa väreissään. Nyt suomennettu teoksen alku, kaksi ensimmäistä osaa (1–2), muodostaa muhkean 700-sivun kokonaisuuden, mutta mehevät tarinat vievät mennessään.

Casanova, Giacomo: Elämäni tarina 1-2 [Histoire de ma vie jusqu’à l’an 1797]. Faros, 2019. 744 sivua. ISBN 9789525710830.

Suomentaja Seppo Sipilä on tehnyt mainiota työtä taiteillessaan Casanovan teoksen suullisten ja kirjallisten rekistereiden kanssa. Giacomo Casanovahan (1725–1798) on tunnettu nimenomaan tarinoistaan, seikkailijana ja matkamiehenä, Venetsian Lyijyvankilasta paenneena libertiininä, maagina ja mystikkona. Vasta myöhään hänet on noteerattu kirjailijana. Enää Elämäni tarinaa ei kuitenkaan pidetä vain uskaliaana viihdelukemistona, vaan teos on tunnustettu myös merkittävänä muistelmana.

Muistelmafaktaa ja tarinankertojan sepitettä

Casanovalla niin kuin kaikilla muistelmien kirjoittajilla on omat syynsä muistella ja luoda tarinaansa. Hän on kuitenkin matkustellut, nähnyt ja kuullut poikkeuksellisen paljon, pannut merkille, täyttänyt muistoillaan ja tarinoillaan muistikirjoja, raivannut tarinoillaan itselleen elintilaa ja mahdollisuuksia. Palaamalla vanhoilla päivillään muistoihinsa hän pyrkii muodostamaan käsityksen elämänsä kokonaisuudesta ja myös avaamaan näköalaa itsensä kaltaisen libertiinin kuolemanjälkeiseen elämään. Mutta Rousseaun kaltainen tunnustaja Casanova ei ole, saati syntejänsä katuva kristitty, vaan uuden ajan ihminen, joka etsii tapaa luoda kirjoituksessaan itsensä ja elämänsä vapaasti:

”Olipa arvokas tai kelvoton, elämäni on aiheeni, aiheeni on elämäni” (ET, 22).

Se ei mahdu valmiseen malliin tai muottiin – mitä siihen asti oli pidetty elämäkerrallisen kerronnan ihanteena.

Anton Raphael Mengs: Giacomo Casanova (1725-1798) (Wikimedia Commons)

Nyt suomennetuissa muistelmien ensimmäisissä osissa (1–2) painottuvat lapsuus ja nuoruus – viriili seikkailuvaihe – hyvässä ja pahassa. Hämärä syntymä kiertelevien taiteilijavanhempien esikoispojaksi ja varhaiset muistot ja koulupoikavuodet tohtori Gozzin täysihoidossa Padovassa on nopeasti kerrottu.

Nuoren pojan kasvuvuosia ohjaa ennen kaikkea eteenpäin menemisen ja selviytymisen eetos, ja sitä auttaa, että Casanova oppii nopeasti hyödyntämään ulkonäköään, nokkeluuttaan sekä ennen kaikkea suullisia ja kirjallisia lahjojaan. Luontevan röyhkeästi nuori Casanova valloittaa kaupungit ja naiset, Venetsiat ja Konstantinopolit, ja vaihtaa tarvittaessa aina naamiota ja elämäntapaa. Minne tahansa hän meneekään, hän pääsee piireihin ja pääsee kokemaan myös merkittävien kaupunkien suljettuja takahuoneita, paikkoja, joissa raha ja valta liikkuvat. Hän onnistuu myös aina tarvittaessa löytämään arvovaltaisia suojelijoita, jotka vaatettavat hänet ja varustavat sekiineillä hänen seikkailuissa tyhjentyneen kukkaronsa.

Ja kun Casanova tuli liikkuneeksi mitä erilaisimmissa piireissä, opiskelijamaailmassa, kirkollisissa piireissä, sotilasuralla, matkavaunuissa, kapakoissa ja peliluolissa, ylimysnaisten ja piikojen sängyissä, välittyy muistelmista eloisia ja värikkäitä laatukuvia myös Euroopan kulttuurihistoriasta. Suomennoksen alaviitteet tarjoavat vielä historiallista tietoa asioiden mittasuhteiden saamiseksi.

Kuvitusta Casanovan muistelmien vuoden 1850 laitoksesta. M.M. au casin. Nisle, Julius (1812-1850), Gallerie zu den Memoiren des venetianers Jakob Casanova, 1850. Graveur : Gnauth, Adolf (1812-1876), lithographe. Casanova, Histoire de ma vie jusqu’à l’an 1797 (1822-1962) Volume 4, chapitre 3, Bouquins.

Taitava tarinankertoja

Parasta hänen muistelmissaan ovat tarinat, eloisasti ja yksityiskohtaisesti kerrotut sattumukset ja seikkailut. Mahdotonta niistä on tietää, ovatko ne totta vai ei. Ei se ole tarpeenkaan. Mutta selvää on, että Casanova on elänyt tarinoimalla, pitänyt itseään Seherazaden tapaan hengissä ja pelastanut itsensä puhumalla, puhellut itsensä naisten sänkyihin, puhunut pyörryksiin kohtaamansa maalaistollot ja Monsignoret. Tottahan hän on aina kuulijakunnan mukaan pannut omiaan, lisännyt, liioitellut, värittänyt, maustanut, sepittänyt. Eikä hän säästä itseäänkään, vaan panee itsensäkin alttiiksi – ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Ainoa paikka, jolloin hänen puhujanlahjoistaan ei ole hyötyä, on saarnastuoli. Sekoiltuaan hetken sanoissaan, nuori pappiskokelas pyörtyy ja lyö päänsä. Niin päättyy Casanovan lyhyt pappisura.

Casanova on opiskellut, lukenut myös Boccaccionsa ja Rousseaunsa, mutta ei hän mikään kirjanoppinut ole. Sellaista kuvaa hän ei ainakaan halua itsestään luoda. Enemmänkin hän painottaa seikkailijan elämänkoulua ja sen pohjalta muotoutunutta tarinankertojan elämää. Hän kirjoittaa ranskaksi, mutta luonteelleen ominaisesti ei piittaa Ranskan Akatemian säännöistä, vaan antaa oman äänensä kuulua. Se on vuoroin spontaani, vuoroin pohtiva, mutta aina hänen kerronnassaan on kepeyttä, taipuisuutta ja leikkisyyttä. Sanalla sanoen Casanova kirjoittaa niin kuin puhuu – aina mielessään toinen, kuulija tai lukija, jolle hän sanansa asettaa.

Ja kantavathan 1700-luvun tarinat edelleenkin. Otetaan esimerkiksi veli Steffanon, laiskanpullean fransiskaanin, munkinkaavun taskujen ihmeellinen tilavuus. Pelkästään takatasku, batti-culo, muodostaa Casanovan kertomana kunnioitettavan varastotilan:

”leipää, viiniä, lihaa kypsennettynä, tuoreena ja suolattuna, kananpoikia, munia, juustoja, kinkkuja ja makkaroita; hänellä oli mistä ruokkia meidät molemmat vaikka kaksi viikkoa” (ET, 255).

Alkuperäisen käsikirjoituksen ensimmäinen sivu. Bibliothèque Nationale de France.

Hupaisan traaginen sattumus on puolestaan Casanovan muistikirjojen tuhoaminen. Hänen piikansa oli arvellut pöydällä lojuneiden töherrettyjen arkkien soveltuvan omiin siivoustöihinsä paremmin kuin tyhjien valkoisten papereiden. Näin Casanova joutuu kirjoittamaan muistiinpanonsa uudestaan pitkältä ajalta. (ET, 451–452.)

On pöyristyttäviäkin tarinoita, paheksuntaa herättäviä kertomuksia nuorten soittoniekkojen juopottelusta ja julkeasta öisestä häiriköinnistä Venetsiassa, kun nuorisojengi irrottelee gondoolien nyörejä, katkoo ovikellojen nyörejä, välittää kätilöille ja lääkäreille vääriä hälytyksiä, säikyttelee kaupungin asukkaita, kaataa muistomerkkejä ja soittaa hätäkelloja. (ET, 592–596.) Casanova osallistuu tällaisilla pitkäksi venähtäneillä naamiokarnevaaleilla myös joukkoraiskaukseen, mutta välttyy tälläkin kertaa oikeustoimilta (ET, 596–600).

Pitkä tie tarinoista julkaistuun teokseen

Giacomo Casanova: L’Histoire de ma fuite des prisons de Venise.

Casanova oli erinäisissä kirjurin toimissaan harjaantunut käyttämään kynäänsä, ja lisäksi hän harjoitteli minämuotoisen proosan parissa. Hänen Venetsian vankilapaosta kertova muistelmateoksensa muodosti suositun ääneenlukutilaisuuden ennen kuin kertomus julkaistiin (L’Histoire de ma fuite des prisons de Venise, 1787). Näin hän alkoi vähitellen koota muistojaan ja editoida niitä julkaistavaksi kokonaisuudeksi. Elämäni tarinan hän kokosi vuosina 1789–1790 ja täydensi käsikirjoitusta kuolemaansa asti.

Tekijän kuoleman jälkeen käsikirjoitus oli jonkin aikaa suvun ja perheen huomissa, kunnes se myytiin saksalaiselle kustantajalle, Brockhauserille. Tämä julkaisi teoksen ensin saksalaisena muunnelmana (1822–29) ja myöhemmin (1826–38) uutena ranskalaisversiona. Tässä Jean Laforguen editoimassa versiossa Casanovan puhekieltä on viilattu ja seikkailijan luonnetta ja tapoja kaunisteltu. Se on se tunnettu ja katolisen kirkon sensuroima versio, ja sen pohjalta on tehty lukuisia käännöksiä, kuten myös ensimmäinen suomennos Casanovan vaellusvuodet (1959). Alkuperäinen käsikirjoitusteksti (Brockhaus-Plon, 1960–62) julkaistiin vasta 1960-luvun alussa. Ranskan kansalliskirjasto osti sitten käsikirjoituksen vuonna 2010, ja sen pohjalta on tehty kriittinen ja digitoitu laitos, johon Seppo Sipilän uusi suomennoskin perustuu.

Casanova me too -silmin

Julietta, la Cavamacchie. Kuvitusta Casanovan muistelmien vuoden 1850 laitoksesta. Julius Nisle, (1812-1850), Gallerie zu den Memoiren des venetianers Jakob Casanova, 1850. Casanova, Histoire de ma vie jusqu’à l’an 1797 (1822-1962) Volume 4, chapitre 3, Bouquins.

Omaelämäkerran lajihistorioitsija minussa ei emmi tunnustaa Casanovan muistelmien arvoa. Elämäni tarina on eurooppalaisen omaelämäkertakirjallisuuden ehdoton merkkipaalu. Se on oman aikansa omaelämäkerrallista proosaa, väljää ja vapaamielistä tosielämän tarinoimista, ja sitä lukee mielellään. Olen pitkään haikaillut oikean, kokonaisen muistelevan Casanovan tuntemisen tärkeyden perään myös meillä Suomessa.

Jotain on kuitenkin toisin. Me too -liikkeen jälkeen tuntuu mahdottomalta suhtautua nuoren miehen naiskuvauksiin välinpitämättömästi. On itsekin ajateltava asiat uudestaan.

Omasta lukukokemuksestani haluan kertoa, että aluksi Casanovan viettelytarinat huvittivat, mutta vähitellen seivästykset, niityn kuivaukset ja raiskaukset ja niillä rehvastelut alkavat etoa ja loppua kohden suorastaan pitkästyttää. En voi väittää, etteivätkö nännien ruusunnuput ja kuumat kupeet ala luoda etäisyyttä välillemme. Eivätkä joukkoraiskaukset, pedofiliakohtaukset, varkaudet, huijaukset, häirinnät, kiusaamiset, mukiloinnit ja tapotkaan tee suhdettamme helpommaksi. Miten siis ajatella?

Yritän asettaa kerrotun ja naisseikkailut 1700-luvun historialliseen kontekstiinsa. Naisten kaltoin kohteleminen ja raiskaaminen on todellisuutta; turha siitä on kääntää katsettaan. Juuri tästä todellisuudestahan Simone de Beauvoir ja kumppanit ammensivat voimaa moderniin naisliikkeeseen. Se oli todellisuutta 1700-luvulla ja 1900-luvulla, ja se on todellisuutta 2010-luvun maailmassa. Muodot ovat erilaiset. Ja toki on huomioitava sekin, että olemattomista perheoloista kotoisin oleva nuori mies raivaa itselleen elintilaa ja tulevaisuuden mahdollisuuksia sillä mitä hänellä sattuu olemaan, tässä tapauksessa suu, supliikki ja kalu. Ei tämäkään mitään scifiä ole.

Miten Casanova itse suhtautui nuoruutensa ylilyönteihin? Kun hän ei nähnyt itseään katujana eikä synnintekijänä, oli hänen osattava suhtautua armollisesti ja myötätuntoisesti nuoruutensa häikäilemättömyyteen. Se on kai vanhuuden viisautta, jota Casanovalta voin itsekin ammentaa. En siis liity Casanovan pelkäämään vihellyskuoroon, vaan luotan siihen, että hän sai sekä elämässä että kuolemassa ansionsa mukaan. Suuressa kuvassa meitä yhdistää ihmisen osa – eikä minullekaan ole osoitettu tuomitsijan tehtävää.

Johann Berka: Casanovan muotokuva 1788. (Wikimedia Commons)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *