Erään Suomen kansainvälisesti menestyksekkäimmän shakinpelaajan Eero Böökin syntymästä on tullut kuluneeksi 100 vuotta. Tämän kunniaksi viime vuonna ilmestyi pääosin Petri Saharisen kirjoittama elämäkerta. Reilun 400 sivun laajuinen teos on maamme oloissa ainutlaatuinen niin laajuuden kuin ulkonäkönsä suhteen. Yleensä shakin piirissä ilmestyneet elämäkerrat ovat olleet vaatimattomia kirjasia, joissa on lyhyesti käyty läpi kohdehenkilön tärkeimmät saavutukset shakissa.

Böökin elämäkerta koostuu kolmesta eri osasta: Pekka Böökin 35-sivuisesta kirjoituksesta, jossa käsitellään Eero Böökin isää ja isoisää, Petri Saharisen Eero Böökin elämäkerrasta sekä noin sadasta fidemestari Ilkka Kankon ja kansainvälinen mestari Joose Norrin tekemästä pelianalyysistä.

Pekka Böökin kirjoittama Emil Böökin (1835–1914) ja Einar Böökin (1874–1957) elämäkerta on sinänsä mielenkiintoista luettavaa. Emil Böök toimi pari vuosikymmentä ruotsinkielisen Helsingfors lyceumin rehtorina ja siinä ominaisuudessa hän joutui osallistumaan kiivaana käyvään kielitaisteluun. Hänen poikansa Einar Böök puolestaan oli ensin aktiivisesti mukana opiskelijaliikkeessä ja nuorsuomalaisessa puolueessa. Kuitenkaan hän ei antautunut päivänpolitiikkaan, vaan toimi koko elämänsä sitoutumattomana sosiaalisiin kysymyksiin erikoistuneena virkamiehenä. Einar Böök toimi Cajanderin toisessa virkamieshallituksessa sosiaaliministerinä vuonna 1924. Siten Emil ja Einar Böökin elämäkerta kytkeytyy tiiviisti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun merkittäviin Suomen historian tapahtumiin. Kuitenkin tämä johdanto-osa Eero Böökin elämään jää irralliseksi. Joitakin isä-Einarin vaikutteita Eero Böökin toiminnassa on nähtävissä, mutta ne eivät vielä tee laajaa isän ja isoisän esittelyä perustelluksi.

Itse Eero Böökin elämäkerran suhteen minulla oli tiettyjä ennakkoepäilyjä. Petri Saharinen näet pitää Suomen Shakki -lehdessä suurelta osin shakkihistoriallista tietokilpailupalstaa, joka usein on triviaalisuudessaan täysi karikatyyri. Siksi tämä Böökin elämäkerta oli positiivinen yllätys. Kerronta on sujuvaa, Böökin päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa sekä erilaisia aikalaislähteitä ja tutkimuskirjallisuutta on käytetty kiitettävästi. Saharinen ei ole tyytynyt kertomaan Böökin shakkiurasta, käydyistä turnauksista ja yksittäisistä peleistä, vaan hän on pyrkinyt luomaan kokonaiskuvaa.

Elämäkerta koostuu kolmesta eri osasta: shakin kansainvälisestä kehityksestä varsinkin 1930–1950-luvuilla, Böökin shakkiurasta sekä Böökin muusta elämästä, perheestä ja siviilityöstä. Shakin kansainvälisen kehityksen esittely on vähänkin shakkikirjallisuutta lukeneille tuttua asiaa, mutta se luo hyvän pohjan Böökin uran ymmärtämiselle. Böök oli koulutukseltaan insinööri, ja hän toimi Suomen eri rannikkokaupungeissa satama-asioihin erikoistuneena insinöörinä. Lisäksi hän oli perheellinen. Tämän takia hän ei pystynyt täysipainoisesti keskittymään shakkiin. Varsinkin 1930- ja 1940-luvuilla hän kuitenkin lukeutui shakin kansainväliseen eliittiin. Hän sai kutsuja useisiin hupputurnauksiin, joihin kaikkiin hän ei pystynyt osallistumaan, mutta niissä mihin hän osallistui, hän menestyi melko hyvin. Kuitenkaan mihinkään huippusuorituksiin hän ei yltänyt, vaikka satunnaisesti voittikin maailmanhuippuja.

Böök kävi koko ajan sisäistä kamppailua shakillisten ambitioiden ja siviilielämän velvollisuuksien täyttämisen välillä. Heittäytyminen shakkiammattilaiseksi oli tuohon aikaan varsin uhkarohkeaa ja se olisi merkinnyt jatkuvaa poissaoloa perheen parista. Saharinen esittää, että mikäli Böök olisi saanut suurmestarin tittelin aktiiviaikana, niin hän olisi antautunut ammattilaiseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Lähimpänä tätä tavoitetta Böök oli vuonna 1948 alueiden välisessä turnauksessa Saltsjöbadenissa, jossa hän sijoittui 11. sijalle, kun 10 parasta pääsi varsinaiseen maailmanmestaruuskarsintaan. Dramaattista tämä oli sen siksi, että Böök tuomittiin hävinneeksi yhdestä pelistä myöhästymisen vuoksi. Hän ei ollut tietoinen siitä, että kyseinen peli oli aloitettu poikkeuksellisesti kahta tuntia normaalia aikaisemmin. Tasapeli tästä pelistä olisi merkinnyt Böökin pääsyä karsintaan, mikä puolestaan olisi saattanut merkitä suurmestarin arvoa.

1950-luvulla Böök alkoi olla jo liian vanha uusiin saavutuksiin shakkiuralla. Tämän kauden kuvauksessa teos on parhaimmillaan. Böökin varhaisvaiheen esityksessä on nähtävissä elämäkertakirjoittajille tyypillinen synti, kohteen glorifiointi jossa kaikki hänen toimintansa nähdään hyvänä. Böökin myöhempien vaiheiden esittelyn kohdalla esitys muuttuu rosoisemmaksi. Böökin turhautuminen ja perheen laiminlyönti tuodaan esille, ja yleensäkin kerronta saa synkempiä sävyjä.

Shakillisten asioiden lisäksi kirjassa kerrotaan Böökin urasta satamainsinöörinä. Kirjan tekijä Petri Saharinen on taustaltaan insinööri, joten on luonnollista, että myös Böökin siviiliura on kiinnostanut häntä. Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi erilaisia teknisiä ratkaisuja, joita Böök toteutti työssään.

Teoksen kolmannen osan muodostavat analysoidut pelit, jotka on sijoitettu tekstin lomaan noudattaen kronologista esitystä. Pelit ovat suurelta osin Böökin pelaamia, mutta joukossa on myös joitakin shakin suuria klassikoita, kuten esimerkiksi Retin ja Aljechinin välinen Baden-Badenissa vuonna 1925 pelattu peli, jota muun muassa Kasparov pitää kaikkien aikojen hienoimpana pelinä. Ilkka Kanko ja Joose Norri ovat analysoineet pelit. Vaikka varsinkin Norri on analyyseissään esittänyt paikoin, kuinka pelit heijastelevat aikansa peliteorioita, niin tämä historiallinen perspektiivi olisi mielestäni saanut tulla analyyseissä selvemmin ja voimakkaammin esille. Useimmista Böökin pelaamista peleistä on olemassa Böökin omat analyysit, jotka on kirjassa hyvin tuotu esille.

Teos siis antaa kattavan yleiskuvan Eero Böökin elämästä. Kuitenkin kun teosta miettii kokonaisuutena, herää kysymys, kenelle se on kirjoitettu. Eero Böökin elämäkertaosiossa käydään yksityiskohtaisesti läpi shakkiturnauksia ja niiden yksittäisiä pelejä. Vaatii hyvää shakkitaitoa, jotta niitä voisi ymmärtää. Sama koskee analysoituja pelejä. Aktiivisille shakin harrastajille tällainen esitys on omiaan, mutta muille esitys saattaa olla varsin turhauttavaa.  Sen sijaan en ole kovin vakuuttunut siitä, että shakinharrastajat ovat kovin kiinnostuneita Kotka sataman välilaiturin teknisistä yksityiskohdista. Eero Böökin isän ja isoisän elämäkerrat ovat mielenkiintoista luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen historiasta, mutta shakinharrastaja ne saattavat kyllästyttää. Joka tapauksessa minua kiinnostivat kaikki teoksen osa-alueet. Teoksen kirjoittajat eivät ole ammattihistorioitsijoita, eikä sitä siksi tule arvioida tiukan professionaalisesti. Se on mielenkiintoinen ja viihdyttävä lukukokemus ja hyvä lisä Suomen varsin suppeaan shakkikirjallisuuteen.