Kolmoskanavan merkitys suomalaisessa viestintäpolitiikassa

Heikki Hellman on kirjoittanut mittavan historiateoksen Kolmoskanavasta. Kolmonen ehti olla eetterissä vain joulukuusta 1986 vuoden 1992 loppuun, mutta sitä edeltänyt viestintäpoliittinen vääntö ja sen jälkeensä jättämät vaikutukset yleisradiotoiminnan ja kaupallisen television kehitykseen järisyttivät suomalaista mediakenttää laajemminkin. Runsaaseen alkuperäisaineistoon tukeutuen rakentuu yksityiskohtaisesti etenevä instituutiohistoria ja järkälemäinen tietopaketti Kolmoskanavasta, ”koko illan ilosta”.

Hellman, Heikki: Koko illan ilo? Kolmoskanava ja television kaupallistuminen Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. 432 sivua. ISBN 978-952-222-339-5.

Kun suomalaisen television uusin kanava Frii aloitti 1.4.2015, se ei suuremmin keskustelua aiheuttanut tai katsojia hetkauttanut. Sen sijaan Kolmoskanavan aloitus 1.12.1986 ravisteli yleisöä ja mediamaisemaa rajummin. Kolmonen tarjosi vaihtoehtoja tutuille ohjelmille ja lupasi ”viihdyttää kun vakava väsyttää” (ilmoitus, HS 1.9.1987). Kolmas kanava rikkoi Yleisradion kahden kanavan monopolin ja johdatti katsojia pois niukkuuden ajan televisiosta kohti valinnan ja yltäkylläisen televisiotarjonnan maailmaa, brittiläisen tutkijan John Ellisin television aikakausien jäsentelyä (Seeing Things,2002) mukaillen.

Kolmoskanavasta historiateoksen kirjoittanut dosentti Heikki Hellman oli itse aikoinaan tiukasti kanavaa vastaan. Helsingin Sanomien toimittajana hän oli osana lehdistöä, joka taisteli kilpailijaa vastaan ja jolla oli monia ennakkoluuloja uutta kaupallista toimijaa kohtaan. Sittemmin Hellman on tutkinut laajasti televisiota, etenkin kilpailun ja viestintäpolitiikan vaikutuksia ohjelmatarjontaan. Viestintäpolitiikan vahva kehys näkyy tässäkin teoksessa, samoin kiinnostus television kaupallistumisen tutkimiseen.

Kolmoskanavan historian kirjoittamisen motiiviksi Hellman kertoo kanavan valtavan merkityksen suomalaisen yleisradiotoiminnan ja kaupallisen television kehityksessä. Kolmoskanava toikin mukanaan suuria uudistuksia: kaupallisen ohjelmakaavion, itsenäisiin ohjelmatuotantoyhtiöihin nojaavan tuotantotavan, alueellisen mainonnan mediamarkkinat, aidon kanavakilpailun ja kaupallisen katselukulttuurin, joka perustui kaupallisesti tarkoituksenmukaisille yleisöryhmille kohdennettuihin ohjelmiin. Nämä jäivät elämään Kolmoskanavan lyhyen olemassaolon jälkeenkin.

 

Kolmoskanava kaupallisen television vakiinnuttajana

1980-luvulla television katsominen muuttui, kun katsojille aukeni valinnan mahdollisuuksia satelliitti- ja kaapeli-tv:n sekä videoiden myötä ja katsoja sai lisää valtaa kaukosäädin kädessään. Tekniikan kehitys kulttuurisen ja sosiaalisen rinnalla muutti katsomistottumuksia. Kaikki eivät enää seuranneetkaan samoja ohjelmia, vaan uusi keskiluokka suosi eri ohjelmia kuin työväestö, kaupunkilaiset toisia kuin maaseudun asukkaat, miehet toisia kuin naiset ja nuoret erilaisia ohjelmia kuin vanhemmat katsojat. ”Ritari Ässän sukupolven” pelättiin vieraantuvan Ylen ja MTV:n perinteisistä ohjelmista kaapelilähetysten ja videoiden pariin.

Kolmoskanava oli viestintäpoliittinen ratkaisu ulkomaisten satelliittikanavien ja kotimaisten kaapelikanavien uhan torjuntaan sekä uudenlaisen ohjelmatuotannon rakenteiden luomiseen. Yleisradio, MTV ja Nokia yhdistyivät yhteistä uhkaa vastaan erilaisine intresseineen. Kolmostelevisio täytti kunkin omistajayhtiön taktis-kilpailulliset tavoitteet: Yleisradiolle ja MTV:lle se turvasi mainostulot ja oli keino vastata muiden medioiden kilpailuhaasteeseen, MTV:lle ja Nokialle Kolmostelevisio oli puskuri yleisradiotoiminnan liberalisoimiseksi, väylä MTV:n omaan kanavaan ja lisäksi Nokialle mahdollisuus päästä maksupäätelaitemarkkinoille.

image

Kuva: Kuvakaappaus Kolmoskanavan uutisista ja Kauniiden ja rohkeiden ennakkomainoksesta

Kolmoskanava lisäsi television ohjelma-aikaa ja ennen kaikkea viihteen, sarjojen ja urheilun tarjontaa. Kolmosta voi pitää amerikkalaisine sarjoineen, räikeine elokuvineen ja viihdeohjelmineen ”kasari-ilmiönä”, 1980-luvun henkisenä tuotteena. Se myötäili ajan populaarikulttuurin valtavirtaa, ulkomaisista ohjelmista suosikkeja olivat Dynastia, Kauniit ja rohkeat sekä Pulmuset, kotimaisista Hyvät herrat, Megavisa ja Hyvät, pahat ja rumat. Hellmanin mukaan televisiossa elettiin viihteen kulta-aikaa, mutta samaan aikaan arvioitiin uudelleen kuka ja miten sai esiintyä ja mistä puhua. Medioissa tehtiin laajemminkin kulttuurista ”nuorennusleikkausta” – juuri perustetuissa paikallisradioissa rock soi ja City-lehti yhdessä Imagen kanssa levitti uudenlaista puhe- ja vapaa-aikakulttuuria.

Kolmoskanavan itsenäinen toiminta jäi kuitenkin lyhyeksi. Pian huomattiin, kuinka Kolmonen alkoi syödä MTV:n markkinoita, kun näkyvyysalue laajeni ja ohjelmisto vakiintui. Television kamppailu mainosmarkkinoilla ajoi MTV:n ja Kolmostelevision hintakilpailuun, mikä heijastui Yleisradion perimän verkkovuokran alentamiseen. Tilannetta ratkaistiin kulissien takana neuvotellen ja saunoen, lopulta kanavajakopäätös tehtiin kompromissina kesällä 1989. Vuoden 1990 alusta osake-enemmistö siirtyi MTV:lle ja Kolmostelevisiosta tuli sen tytäryhtiö. Kolmoskanavan loppuvuodet olivatkin MTV:n oman kanavan rakennusaikaa, jolloin MTV:n ohjelmia siirrettiin vähitellen kolmoselle ja toimivaa ohjelmistonsijoittelua testailtiin. Vuoden 1993 alussa aloitti MTV3, joka kanavajaossa voitti Yleisradion kanavat saavuttaen ensimmäisenä vuotenaan 48 % katsojaosuuden.

Kolmoskanavan aika eetterissä kesti kuusi vuotta, mutta se jätti pysyvät jäljet toimialarakenteeseen synnyttäen kymmenittäin pieniä itsenäisiä tuottajayhtiöitä. Kolmonen onnistui sille asetetussa tehtävässä siinä, että lehdistön pääsy televisiomarkkinoille torpattiin ja satelliitti- ja kaapelitelevision leviämistä Suomeen hidastettiin. Maksu-tv:n ajatus oli tosin edellä aikaansa ja toteutui vasta digitalisoinnin myötä 2000-luvulla. Kolmostelevision merkitys asennemuutoksessa kaupallista televisiota kohtaan oli huomattava – kaupallisesta televisiosta tuli tasaveroinen toimija Yleisradion rinnalle.

 

Instituutiohistoriaa rakentamassa

Hellmanin tavoitteena on kirjoittaa Kolmoskanavan instituutiohistoriaa laajemmassa viestintäpolitiikan ja television kaupallistumisen kehyksessä. Kolmoskanavan alkuun johtaneen viestintäpolitiikan ja kanavan suunnittelun kuvaamiseen Hellman käyttääkin paljon tilaa, lähes 150 sivua, kun itse kanavan toimintavuosien 1986–1993 kuvaukseen hän käyttää vajaa 200 sivua ja lopulta kanavan merkityksen pohdintaan parikymmentä sivua. Kyseessä onkin laajempi teos kuin Kolmosen instituutiohistoria, Hellman kuvaa viestintäpoliittisen kontekstin ja kaupallistumisen kannalta keskeisiä kehityskulkuja avaten tuon ajan suomalaisen mediakentän toimintaympäristöä kokonaisuudessaan. Samalla instituutiohistorian tasalla hän etenee yksityiskohtaisesti Kolmosen vaiheita eri teemojen kautta käsitellen.

image

Kuva: Kolmoskanavan lopputunnus 1986-1990, kuvakaappaus. (MTV Oy/Wikimedia Commons)

Kaupallisen television tutkimus täydentyy merkittävästi, kun Kolmoskanava saa nyt oman instituutiohistoriansa. Instituutiohistoria on nähty television historiankirjoituksessa yhtenä vaiheena kohti ohjelmien ja tuotannon sekä television merkityksen tutkimusta. Vaiheita ei ole syytä arvottaa, vaan instituution taso on oleellinen analysoitaessa ohjelmia, tuotantoa ja merkityksiä laajemmin, ei vain yhtiön toimintaa tallentavana historiikkina.

Kolmoskanava ei aikanaan saavuttanut suurta arvostusta, mutta sen merkitys tulee nyt tunnustetuksi Hellmanin kattavassa historiateoksessa. Monia teemoja sivutessaan se jättää tutkittavaksi vielä monia polkuja. Kuten Hellman itsekin toteaa, jatkotutkimukselle jää ohjelmien tarkempi tutkimus, tuotanto ja katsojien kokemukset, mutta myös laajempi kulttuurinen analyysi ja kansainväliseen kontekstiin sitominen. Vahvan instituutiohistorian pohjalta tällaiseen jatkotutkimukseen on helpompi lähteä.

Järkälemäinen tietopaketti

Hellmanin pyrkimyksenä on ollut etsiä käsiinsä kaikki keskeiset Kolmoskanavaa koskevat lähteet historiantutkimuksellisen otteen mukaisesti. Lähdeluettelo onkin varsin vakuuttava. Alkuperäisaineistoa on kerätty Yleisradion ja MTV:n arkistoista, Kansalliskirjaston pienpainatekokoelmasta sekä Kolmoskanavan ohjelmapäällikkö Heikki Seppälän ja MTV:n ohjelmajohtaja Tauno Äijälän henkilökohtaisista arkistoista. Nokian arkistoihin kirjoittajalla ei ollut valitettavasti pääsyä. Lisäksi liikenne- ja viestintäministeriön, valtioneuvoston ja puolueiden arkistoista on jäljitetty valmisteluvaiheen kannanmuodostuksesta kertovia asiakirjoja.

Alkuperäisdokumenttien lisäksi Hellman on käyttänyt lehdistömateriaalia jäljittääkseen niistä päättäjien viestimille antamia lausuntoja ja kanavan merkityksellistämistä sekä ohjelmien arvioita. Haastattelut täydentävät muita lähteitä, samoin kuin katsojalukutiedot ja Katso-lehdestä kerätyt ohjelmatiedot. Erityyppisten aineistojen avulla rakennetaan yksityiskohtaisesti tapahtumien kulkua kuvaavaa instituutiohistoriaa.

Hellman on kerännyt aiemman kotimaisen tutkimuksen kattavasti, jopa painamattomat tutkimukset kuten useat aihetta sivuavat pro gradu -tutkielmat. Teos esitteleekin mittavasti kansallisen television tutkimusta ja valtiollisten toimielinten ja yhtiöiden asiakirjoja 1980-luvulta 2000-luvulle sekä toimijoita henkilöhakemistossa.  

Yli neljän sadan sivun kovakantinen järkäle on saatu rytmitettyä rakenteellisesti viiteen pääjaksoon, mutta myös visuaalisesti käyttämällä tekstissä sitaatteja ja listauksia sekä taulukoita ja kuvioita. Havainnollistavia taulukoita ja kuvioita on erityisen runsaasti, niihin on tiivistetty paljon tietoa. Kuvitusta on saatu monipuolisesti mukaan, jopa väreissä. Kuvat on hankittu ohjelmien osalta HS-arkistosta, kokouskuvia Ylen valokuva-arkistosta ja Kolmoskanavan kuvia mainosmateriaalista ja Heikki Seppälän kotialbumista. Teos soveltuukin tutkijoiden ja televisioalan toimijoiden lisäksi hyvin lukemiseksi viestintähistoriasta laajemmin kiinnostuneille ja kaikille Kolmoskanavan muistelijoille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *