Kolonialismin laajenevat merkitykset Suomen rajaseuduilla

Suomen historian kosketuspinta kolonialismiin on tutkijoita kasvavassa määrin kiinnostava aihe. Uusin lisäys suomenkieliseen kolonialismintutkimukseen, Kolonialismi Suomen rajaseuduilla (2022) käsittelee nimensä mukaisesti Suomen lähialueiden kulttuurista ja poliittista historiaa kolonialismin näkökulmasta. Erityistä huomiota kirjassa saavat Suomen saamelaisalueisiin ja Petsamoon 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla kohdistamat kolonisoivat toimet sekä rajanyliset käsitykset kansallisuudesta, identiteetistä ja maankäytöstä.

Kullaa, Rinna (toim.), Lahti, Janne (toim.), Lakomäki, Sami (toim.): Kolonialismi Suomen rajaseuduilla. Gaudeamus, 2022. 428 sivua. ISBN 9789523451636.

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla on kirja, joka ottaa lähtökohdakseen laajenevan ja monipuolistuvan kolonialismin käsitteen, jossa fokuksessa ei ole enää kolonialismin käsitettä pitkään hallinnut merentakaisuus tai äärimmäisyyksiin viety taloudellinen eksploitaatio. Asutuskolonialismin ja rajaseutukolonialismin suhde on kuitenkin teoksessa tiivis. Kirja osoittaa, miten Suomessa on omaksuttu muualta Euroopasta tuttuja ajatusmalleja kolonialismista ja miten näitä ajatusmalleja on sovellettu esimerkiksi kansallisvaltion rakentamiseen itsenäisessä Suomessa. Eräs kirjan keskeisiä punaisia lankoja ja ensimmäistä osaa hallitseva teema on se, miten saamenmaa ja saamelaisuus on toiminut erityisesti kansallisvaltion rakentamispyrkimyksissä ja Venäjästä erkaantumisessa itsenäisen Suomen ja suomalaisuuden ”toisena”, jota vasten rakentuvaa suomalaisuutta on peilattu, verrattu ja määritelty. Kirjan luvuissa tehdään huomioita esimerkiksi suomalaisten uudisasuttajien ja saamelaisten alkuperäisasukkaiden välisistä suhteista tavalla, joka auttaa saamentutkimukseen perehtymätöntäkin henkilöä ymmärtämään kansalliseen identiteettiin ja maaoikeuksiin liittyviä monimutkaisia – ja Suomessa edelleen ajankohtaisia – kulttuurisia valtasuhteita. Kirja ravistelee nykylukijaa tuomalla esiin Saamenmaahan kohdistetut kiistattomat kolonisointipyrkimykset ja mielikuvat, joista moni jäisi kiinni edelleen tänä päivänä. Esimerkiksi kirjallisuudessa saamelaisalueet on esitetty kerta toisensa jälkeen koskemattomana erämaana, joka odottaa suomalaista seikkailijaa tai modernisoijaa. Samoin edelleen käynnissä oleva jäämeren ratahanke vertautuu kirjan valossa vastaaviin siirtomaahistoriasta tuttuihin menetelmiin, joilla alueellista hallintaa on voitu siirtomaahallinnon toimesta vahvistaa.

Yksi kirjan keskeisimmistä ansioista on siinä, että se osoittaa monipuolisesti ja selväsanaisesti sen, miten kolonialistista ajattelua on sovellettu Suomen rajaseuduilla. ”Suomella ei ole ollut siirtomaita, joten Suomella ei ole mitään tekemistä kolonialismin kanssa” on lausahdus, joka on tämän kirjan valossa entistä vaikeampi esittää. Suomalainen ekseptionalismi, eli näkemys siitä, että Suomi on globaalihistorian valossa osaton kolonialismin tarinaan, on kirjan valossa hatara korttitalo, jonka kirjan luvut yksi toisensa jälkeen puhaltavat nurin. Kirjan toinen osa käsittelee erityisesti Petsamon aluetta, joka oli osa Suomen valtiota vuosina 1920–1944. Petsamon alue esitetään Suomen rajaseutuna, johon kohdistettiin monenlaisia kolonialismista tuttuja hallitsemisen, toiseuttamisen ja taloudellisen hyödyntämisen menetelmiä. Petsamon käsittely hajottaa ekseptionalistista historiakäsitystä entisestään: vaikka Petsamon tapaisia siirtomaa-alueita oli moneen Euroopan valtioon verrattuna vähän, se ei tarkoita, etteikö siirtomaita olisi haluttu tai niiden omistamiseen aktiivisesti pyritty. Erityisesti Suur-Suomi -ajattelun kontekstissa sovellettiin ajanmukaista laajentumishalua nimenomaan lähialueisiin ja pyrittiin sillä tavalla parantamaan omaa valtiollista asemaa sosiaalidarvinististen oppien värittämässä maailmassa, jossa valtion osa on joko hallita muita tai tulla itse hallituksi. Kirjan valossa Petsamo näyttäytyy itsenäisen Suomen varhaisessa historiassa paikkana, jossa rakennettiin aktiivisesti suomalaisuutta suhteessa ”toisiin” kansoihin.

Amatöörivalokuvaaja Bernhard Åströmin ottama kuva saamelaisesta Petsamossa vuonna 1930. Kuva: Veterinär Bernhard Åströms glasplåtsamling, Svenska Litteratursällskapet i Finland.

Vaikka saamelaisiin ja Petsamoon liitetään kirjassa vahvoja kolonialistisia merkityksiä, teoksen antologiaformaatti mahdollistaa Suomen rajaseutujen kolonialismin käsittelyn myös vaihtoehtoisista näkökulmista. Erityisesti kirjan kolmas osa kunnostautuu kolonialismikysymysten monisyisyyden esiintuomisessa. Ansiokkaana esimerkkinä kirjassa käsitellään 1940-luvun Karjalan evakkojen asuttamispolitiikan ja eteläisen Suomen suomenruotsalaisten alueiden välille rakentunutta kitkaa erityisesti suhteessa kielikysymyksiin ja ”Suomen suomalaistamiseen”. Teoksessa termi ”rajaseutu” ei siis viittaa ainoastaan Suomen ulkoraja-alueisiin vaan myös Suomen sisäisiin rajaseutuihin, sekä niiden suhteen käytyihin laajempiin kulttuurispoliittisiin neuvottelukysymyksiin. Suuren roolin kirjassa saavat myös suomalaisuuden rajaseudut, eli erilaiset käsitykset suomalaisuuden rajoista ja niiden kontekstisidonnaisesta venyttämisestä tai kaventamisesta.

Teos liikkuu ajallisesti pääasiassa 1800-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Aikakausi esitetään aikana, jolloin yksi suomalaisuuttakin ratkaisevasti määrittäneistä kysymyksistä oli se, ketkä kuuluvat ”kansakuntana kansakuntien joukkoon” ja ketkä eivät. Suunnilleen samoihin aikoihin oli käynnissä niin kutsuttu korkean kolonialismin aikakausi, jolloin imperiumien alati laajeneva vaikutusvalta jakoi maailman kolonisoijiin ja kolonisoituihin. Yksi teoksen kolonialismia sen eri puolilta tarkastelevien tekstien yhteinen nimittäjä onkin Suomen valtionjohdon pyrkimys kuulua näistä kahdesta mieluummin ensimmäiseen kuin jälkimmäiseen. Teoksen valossa tämä jakolinja on määrittänyt poliittista päätöksentekoa esimerkiksi vähemmistöjen suhteen paljon radikaalimmin, kuin mitä tänä päivänä helposti käsitetäänkään.

Avoimeksi kysymykseksi teos jättää sen mihin asti kolonialismitutkimus ”ulottuu”. Mikä on esimerkiksi rajaseutukolonialismin ja alueellisten konfliktien tai nationalismitutkimuksen välinen suhde? Kolonialismitutkimuksen raivatessaan itselleen tilaa myös Suomesta kolonialismin käsitteen laajentaminen on tarpeellista ja tärkeää. Teos osoittaakin ansiokkaasti, mikä tehtävä kolonialismin käsitteen laajenevilla merkityksillä, ja kenties strategisesti avoimeksi jätetyllä määrittelykysymyksellä, on Suomen historian uudelleentulkintojen kannalta erilaisten raja-alueiden määrittämässä nyky-Suomessa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *