Teoksen Mannerheimin miehet. Sotavangin tuhat ja yksi päivää otsikko on monimielinen. Mannerheimin miehet ovat luonnollisesti ylipäällikön joukoista sodan eri vaiheissa sotavangeiksi jääneitä suomalaisia. Mutta miksi pitää erikseen mainita Mannerheim. No siksi, että samoilla vankileireillä oli toisenlaisiakin sotavankikohtaloita. Näitä edustivat Stalinin miehet, loikkarit, useimmiten kotimaisia kommunisteja, jotka eri tilanteissa olivat katsoneet parhaaksi siirtyä vihollisen puolelle, ryhtyneet sotavangeiksi ja luulleet saavansa aateveljiltä kunnon kohtelun. Osasta näistä tehtiin desantteja, jotka lähetettiin takaisin Suomeen – kiinniotettavaksi ja ammuttavaksi. Osa taas palveli uusia isäntiä sadan gramman ylimääräistä leipäviipaletta vastaan tarjoten Mannerheimin miehille opastusta kommunismin ihannevaltion oloihin. Ja tuottivat samalla neuvostopropagandaa, jota eri välinein toimitettiin rintaman yli uusien loikkareiden toivossa. Mutta elivät pääosin samassa vankikurjuudessa kuin toisetkin.

Tuhat ja yksi päivää

Kirjan alaotsikkona oleva Tuhat ja yksi päivää saattaa symboloida niiden miesten synkkiä päiviä, jotka kuluivat vankileirien kurjissa oloissa kesästä 1941 aina palautukseen asti syksyllä 1944. Tuhat ja yksi päivää nälkää, kylmää tai vastaavasti kuumuutta, likaa, loisia, äärimmäistä rasitusta pakkotyössä, sairauksia, kovaa kohtelua. Nämä tuhannen ja yhden päivän miehet kävivät läpi koko sotavankihelvetin, johon tutustuivat vain lyhytaikaisesti ne onnettomat – tai onnelliset – jotka jäivät vangiksi kesän 1944 tulimyrskyissä. Jäivät kuitenkin kutakuinkin henkiin.

Mutta Tuhat ja yksi päivää on myös Timo Malmin, kaunokirjailijan, runoilijan ja tietokirjailijan kertomuskokonaisuus. Tuhannen ja yhden yön tarinoista tutun merenkulkija Sindbadin tavoin hän opastaa lukijaa neljän sotavankikohtalon syvyyksiin ja tarjoaa samalla Sindbadin viisautta kertomustekstin lomaan sijoitettuina faktateksteinä. Näin kertomusten sotavankikieli kääntyy sitä osaamattoman ymmärrettäväksi.

Malmi on myös sotavankitutkijana kyntänyt venäläistä merta, luonut kontakteja niin kenraaleihin kuin arvokkaisiin arkistotyöntekijöihin ja päässyt tutustumaan arkistoihin, jotka eivät kaikille ole avautuneet ja paikkoihin, joihin kaikilla ei ole ollut pääsyä – tai jonne muut eivät ole osanneet. Hän on myös vuosien mittaan kuunnellut sotavankeja, tanssittanut vuosipäivillä heidän puolisoitaan ja kuullut näiltä toisenlaista tarinaa sotavangin sisäisestä maailmasta. Ja kirjoittanut niin akateemista tutkimusta kuin faktiotakin sotavankeuden teemasta. Tästä palkkiona sotavankien yhdistys ajoi läpi hänelle sotakamreerin arvonimen.

Kerronnan elämää leireillä

Kirjan sotavankikokemuskertomukset ovat haastattelujen tulosta, osittain kirjallisestikin kerrottuja. Näistä Malmi käsittääkseni on jalostanut kirjassa olevan kerronnan muodon. Teksti on liian hyvää, kielellisesti moitteetonta ja sujuvaa ollakseen suoraa dokumenttia puheesta. Ja näin pitääkin olla. Ei ole mieltä tarjota lukijalle puhetta. Jokainen, joka on yrittänyt kirjoittaa vapaan haastattelun puhetta suoraan tekstiksi, on huomannut, että se ei todella onnistu. Ihmisen puhe on niin täynnä puhekielen ilmaisuja, täytesanoja, niinku-ajatuskatkoja, hyppyjä asiasta toiseen, laajoja kiertoja ydinsanoman ympärillä ja keskeneräisiä lauseita, ettei ole mieltä esittää puhetta sellaisenaan. Siksi tarvitaan tekstinjalostajia, joita kutsutaan kirjailijoiksi. Malmi on yksi näistä jalostajista – eikä suinkaan huonoimmasta päästä, päinvastoin.

Kertomukset ovat karua luettavaa. Tokihan jokainen, joka on tutustunut Gulag-kirjallisuuteen tunnistaa neuvostovankileirien peruselementit ja osaa suhteuttaa nämäkin kertomukset siihen kokonaisuuteen, jossa ihmismassasta puristetaan viimeinenkin irti, ja kun yksilön potentiaali on käytetty, ihminen saa mennä. Gulagissa vallitsi pahimpina aikoina täydellinen sota rikosvankien ja poliittisten vankien välillä, sotavankileirien elämään tuntui liittyvän eri armeijoiden välinen ristiriita, saksalaiset olivat ylintä kastia lähinnä suuren määränsä takia, mutta korkealle vankihierarkiassa asettuivat myös suomalaiset.

Kuten todettu, kertomusten välissä on tietoiskuja. Niissä selvitetään taustoja ja avataan vankikielen merkityksiä. Ne kuvaavat leirimaailman arjen kummallisuuksia, niiden avulla kuljetaan leiriviidakossa, vankeja siirrellään jonkin neuvostologiikan mukaan leiristä toiseen. Mielenkiintoista on muun muassa tutustua yhden tietoiskun tarjoamaan sotavangin tarvitseman venäjän kielen perussanastoon. Mutta niiden kautta Malmi myös tarjoaa pikakatsauksia sellaisten sotavankien kohtaloihin, joiden nimet tulevat tarinoissa esiin. Selvitetään vangiksi jäämistä, kiertokulkua leiriltä toiselle, kuolemaa tai selviytymistä. Nämä laajentavat kuvaa kokonaisuudesta.

Kotiin

Ne, jotka pääsivät kotiin, pääsivät vankienvaihdon kautta jouluksi 1944 näkemään omaisensa. Kaikki eivät kuitenkaan päässeet, viimeiset sotavangit palautettiin vasta kymmenkunta vuotta sodan päättymisen jälkeen. Suuri osa jäi koskaan palaamatta. Minne he jäivät, se on yhä auki.

Kotiinpaluukaan ei ollut helppoa. Karanteenileirissä kuulusteltiin, pyydettiin selvityksiä, punainen Valpo oli kiinnostunut. Vangiksi jääneen, antautuneen, osa oli henkisesti raskasta. Sotavangeista ei puhuttu, aivan kuin heitä ei olisikaan, olivatko oikeita sotaveteraanejakaan. Sotavankeus painoi mieltä ja sen saivat tuta vaimot ja perheet. Vasta seuraavat vuosikymmenet helpottivat, vangit löysivät toisensa ja purkivat mieltään toisilleen. Löytyi sotavankien siviiliyhteisö.

Timo Malmi on omistanut tutkijan- ja kirjailijanelämästään merkittävän osan sotavangeille. Hänelle kiitos sitä.

Mutta kartta leirien sijainnista olisi kyllä ollut tervetullut.