Kotiryssä-instituutiossa oli tarkoitus luoda suorat henkilökohtaiset yhteydet venäläisen ja suomalaisen poliittisen eliitin välille. Myös teollisuuselämän ja kaupan vaikuttajiin toteutettiin samaa sapluunaa. Kotiryssät olivat välittäjiä tässä toiminnassa, eivät varsinaisia agentteja tai vakoilijoita. Näin sisäpiirin arkaluontoinen tieto liikkui vaivattomasti Moskovan ja Helsingin välillä.

Vaikutusvaltaisin kotiryssä oli Viktor Vladimirov, eri tehtävissä Suomessa vuodesta 1955 liikkunut legendaarinen diplomaatti. Hän loi suhteet niin presidenttiin kuin sittemmin Suojelupoliisin päällikköön, Seppo Tiitiseen. Vladimirov oli kielitaitoinen herrasmies, joka puhui sujuvan suomen lisäksi englantia ja saksaa. On vaikea uskoa hänen mahdollisesti toimineen myös niin sanottujen ”märkien juttujen”, jopa salamurhien taustalla – ei toki Suomessa. Muita korkeimman tason kotiryssiä eri aikoina olivat Mihail Kotov, Albert Kozlov, Felix Karasev, Pjotr Kuznetsov ja Venäjän Karjalasta kotoisin oleva Vladimir Stepanov.

”Suomalaiset ystävämme”

Toimittaja ja tietokirjailija Heikki Saari on kirjoittanut muun muassa henkilökuvat Eero Heinäluomasta ja Jacob Södermanista. Kotiryssät-kirjaa varten hän on haastatellut lukuisia poliitikkoja, joilla oli omat läheiset yhteyshenkilönsä Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä. On mielenkiintoista lukea, miten esimerkiksi Matti Ahde, Ilkka Kanerva, Jaakko Laakso, Erkki Liikanen, Pertti Salolainen, Jarmo Virmavirta, Seppo Kääriäinen ja Paavo Väyrynen selittävät kotiryssä-instituutiota. Valtaosa heistä näkee läheisen, jopa ystävyyssuhteen olleen hyödyllinen kontakti ja kanava tiedon kulkiessa Helsingistä Moskovaan ja takaisin. Soraääntä edustaa lähinnä kirjan loppupuolella kommentteja antava Ben Zyskowicz, joka pitää toimintaa maanpetoksellisena.

Ensimmäiseksi kotiryssät lähestyivät maalaisliittoa/keskustapuoluetta 1950-luvulla, sittemmin myös demarit ja kokoomus saivat omat yhteyshenkilönsä. Paradoksi on, että Tehtaankadun KGB-miehet jättivät pääosin kommunistit rauhaan. Heistä ei ollut todellista hyötyä tietojen urkinnassa. Heikki Saari tekee myös selvän eron vakoilun ja kotiryssä tapailujen välille. Ilmaisia lounaita, ilman vastapalvelua, ei toki tarjoiltu poliitikoillekaan, mutta hyödyllistä tietoa voitiin vaihtaa Suomen kautta niin itään kuin länteenkin. Suojelupoliisi oli suhteellisen hyvin perillä toiminnasta, ja varoittikin joskus liian innokkaita nuoria poliittisia ”broilereita” pitämästä liian läheisiä henkilösuhteita Tehtaankadulle. Toisaalta, moni nouseva poliitikko oli jopa ylpeä omasta kotiryssästään.

Poliittisen historian kertausta ja toimintatapojen esittelyä

KGB ja kotiryssät sekä onnistuivat että epäonnistuivat tavoitteissaan. YYA-sopimuksen ja virallisen ystävyyspolitiikan taakse saatiin vähitellen kaikkien pääpuolueiden nokkamiehet. Kun presidentti Urho Kekkosen terveys petti 1980-luvun alussa, kotiryssät yrittivät vielä suomalaisten teollisuuspohattojen myötävaikutuksella nostaa pitkälle alkoholisoituneen Ahti Karjalainen presidentiksi. Mauno Koivistoon suhtauduttiin pitkään epäluuloisesti, mutta kun hän sai kuitenkin kansan enemmistön äänet, Moskovan ja Tehtaankadun oli pakko luoda läheiset suhteet häneenkin. 1980-luvulla elettiin jo toisenlaista aikaa. Neuvostoliiton hajottua 1991 kotiryssät palasivat vähin äänin Moskovaan, monet kirjoittelemaan muistelmiaan tai nauttimaan huippueläkkeitään.

Heikki Saaren kirja ei edusta varsinaista akateemista tutkimusta. Ensimmäiset sata sivua ovat lähinnä sodanjälkeisen poliittisen historian kertausta. Kun päästään itse asiaan, mielenkiintoisia venäläisiä nimiä, toimintatapoja ja yksittäistapauksia esitellään kiitettävästi. Mutta. Syvemmällekin suomettumisen historiaan päästään kunhan arkistot hamassa tulevaisuudessa avautuvat.