Kuka viimeksi käytti historiaa väärin?

Historian käyttö ja väärinkäyttö on järjestön Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -järjestön tuottama antologia, jonka kirjoittajakunta on kansainvälinen. Kirjoittajilla on maakohtaisia kokemuksia historian poliittisesta käytöstä ja teoreettisia näkemyksiä väärinkäytön torjumisesta. Arvostelu keskusteluttaa kirjoittajia heidän suhteestaan historian etiikkaan.

Blåfield, Antti (toim.): Historian käyttö ja väärinkäyttö. Siltala, 2016. 270 sivua. ISBN 978-952-234-357-4.

Historian käyttö ja väärinkäyttö  on Erkki Tuomiojan aloitteesta vuonna 2015 perustetun järjestön Historioitsijat ilman rajoja Suomessa edustava käyntikortti. Teos on antologia, jonka kirjoittajat lähestyvät aihetta eri näkökulmista. Toimittaja on jakanut artikkelit kolmeen ryhmään: historian poliittista käyttöä yleisesti ja teoreettisesti tarkastelevat, eri maiden tapauksia erittelevät artikkelit ja viimeisenä historian konfliktinratkaisupotentiaalia kokoavasti arvioiva artikkeli.

Ensimmäisen ryhmän kirjoittajina ovat Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti Erkki Tuomioja, Oxfordin yliopiston historian professori Timothy Garton Ash, presidentti Martti Ahtisaari, historiasta Oxfordissa väitellyt Petri Hakkarainen, Itä-Suomen yliopiston dosentti Päivi Happonen ja Helsingin yliopiston kirkko- ja oppihistorian dosentti Jussi Nuorteva. Kullakin on oma näkökulmansa historian poliittisen käytön mahdollisuuksiin ja riskeihin. Teos sulkee näin käsittelyn ulkopuolelle historian yhteiskunnallisen ja kulttuurisen käytön laajan alueen.

Erkki Tuomioja herättää lukijan kiinnostuksen esimerkeillä poliitikkojen harjoittamasta historia väärinkäytöstä ja kutsuu historioitsijat vaalimaan eroa historian käytön ja väärinkäytön välillä. Vaikka ajatus tutkijoiden täydellisestä objektiivisuudesta on tietoteoreettisesti kestämätön, historioitsija voi toki ammattitaidollaan arvioida, mikä kertomus on ”todempi” kuin toinen. Tuomioja toteaa, että historialla toki ruokitaan konflikteja, mutta yhteisöt voivat Saksan tapaan myös harjoittaa rakentavaa menneisyydenhallintaa. Sitä hänen mukaansa ei ole muistilakien säätäminen vaan vapaan historiantutkimuksen puolustaminen ja ylläpito.

Timothy Garton Ash on Tuomiojan kanssa yhtä mieltä eri maiden eduskuntien säätämien muistilakien järjettömyydestä ja kertoo esimerkkinä paradoksaalisen tilanteen, jossa yksi maa, Turkki, tuomitsee kirjailija Orhan Pamukin siitä että tämä käytti ilmaisua Armenian kansanmurha, kun taas Sveitsissä toinen kirjoittaja tuomitaan maan muistilakiin vedoten kansanmurhan kiistämisestä. Garton Ash puolustaa historioitsijoiden sananvapautta valtion valvontaa ja puuttumista vastaan Hänelle voi kuitenkin huomauttaa, että muistilakeja säädetään ennen muuta julkisessa historiakulttuurissa tapahtuvia historian väärinkäytöksiä eikä historiantutkimusta vastaan.

image

Kuva: Elävältä poltettuja armenialaisia sekä turkkilaisia sotilaita Sheykhalan kylässä 1915. Kuva ja kuvateksti Armenian Genocide Museum. Alkuperäinen kuvateksti: ”Armenians burnt alive in Sheykhalan by Turkish soldiers, 1915.” (kts. myös arvion kommenttiosaa, jossa käsitellään lisää kuvassa näkyvien sotilaiden kansallisuutta)

Martti Ahtisaaren artikkelin viittauskohtana on hänen oma toimintansa rauhanvälittäjänä. Kun yhteisöt konfliktin jälkeen rakentavat rauhaa, hankala historia on väistämättä läsnä.  Eliittien voi olla helppo olla pragmaattisia, mutta populaarien, ristiriitaisten ja vihanpitoa ylläpitävien kertomusten sovittelun tulee Ahtisaaren kokemuksen mukaan ulottua laajoihin kansankerroksiin. Muuten vihanaiheet jäävät kytemään. Ahtisaaren myönteinen esimerkki on Pohjois-Irlanti, jossa menneisyydenhallintaa harjoitettiin aktiivisesti kansalaisyhteiskunnan tasolla.

Petri Hakkarainen pohtii artikkelissaan historiallisten analogioiden käyttöä politiikassa. Esimerkiksi vuoden 1938 Münchenin kriisiä ovat poliitikot käyttäneet analogiana tuhoisiin seurauksin. Vaikka väärinkäyttö on vastaavien esimerkkien valossa vaarallista, menneisyyden ymmärtämisen ja tulevaisuuden odotusten välillä ihmisten mielissä vaikuttavaa yhteyttä ei voi kieltää. Yhteyttä kutsutaan historiatietoisuudeksi, ja se on ihmisen antropologinen ominaisuus. Hakkarainen korostaa, että vaikka historian tarkastelu on päätösten tekijöille hyödyllistä, heidän on välttämätöntä lähestyä kutakin päätöksenteon kohteena olevaa ongelmaa sen omista ajallisista ja institutionaalisista yhteyksistä.

Päivi Happosen ja Jussi Nuortevan artikkelin sanoma on, että yhteisöjen on varjeltava ja hoidettava julkisia arkistojaan ja puolustettava niiden avoimuutta, jotta vallanpitäjät eivät pääse kätkemään menneisyyden saloja. Tutkijat tarvitsevat vapaan, maksuttoman pääsyn arkistoihin, jotta he voisivat tutkimuksillaan tukea yhteisön menneisyydenhallintaa.

Historiankäytön yleisluontoisiin artikkeleihin sisällytän edellisten lisäksi myös Helsingin yliopiston taidehistorian dosentin Anja Kervanto Nevanlinnan artikkelin kaupunkirakentamisen historiankirjoituksesta. Kaupungeissa liikkuville on tuttua oivaltaa, että kaupunkien julkisilla rakennuksilla ja monumenteilla on historiansa ja historia usein on poliittista. Kirjoittaja osoittaa kuitenkin lisäksi, että kaupunkirakentamisen historian kirjoittajat antavat omasta puolestaan kohteilleen poliittisia merkityksiä. Merkitykset jäävät usein kiinni kohteisiinsa ja saattavat myös olla keskenään ristiriitaisia.

Teoksen toisessa, maakohtaisia tapauksia käsittelevien artikkelien ryhmässä Henrik Meinander tarkastelee historian käyttöä Suomessa (Kansallisen katseen lumo), Vladislav Zubok Venäjällä (Venäjän ulkopolitiikka ja historian taakka), Heikki Talvitie niininkään Venäjällä (Näkökulmia Venäjään), Nobert Frei Saksassa (Saksalainen oppimisprosessi), Heino Nyyssönen Unkarissa (Unkari ja vuoden 1956 vuosipäivän konflikti), Riina Kullaa Välimeren ympärysmaissa (Välimeren historian kuminauha) ja Ari Helo Yhdysvalloissa (Yhdysvaltalainen historiankirjoitus: pitkät jäähyväiset menneelle) ja lopuksi Ratih Dwinyani Adiputri Indonesiassa (Indonesia: historia, vallanvaihto ja demokratisoituminen).

Metodologinen nationalismi jatkuu

Maakohtaisista artikkeleista osa käsittelee historian käyttöä kun taas osa lähinnä esille nostamansa maan historian  herkkiä kohtia. Tartun seuraavassa nimenomaan historian käyttöön ja historioitsijoiden asemaan paneutuviin artikkeleihin.

Henrik Meinander päättelee artikkelinsa lopussa, ettei kansakunta nykyään enää riitä historiantutkimuksen kehykseksi. Yhteisten maailmalaajuisten muutosten ja ongelmien maailmassa yhteisöt ovat niin monin sitein riippuvia toisistaan, että niiden historiat kietoutuvat toisiinsa. Meinander kuvaa suuren kansallisen kertomuksen merkitystä Suomessa kansakunnan rakentamisen kaudella ja kansallisen katseen itsepintaista pysyvyyttä vielä kylmän sodan aikana, mutta toteaa laajemman tulokulman ajan vaatimukseksi. Aineistot ja kysymyksenasettelut tosin ylläpitävät metodologista nationalismia, vaikka ideologinen paine ei enää tutkijoita rajoitakaan.

Meinanderin mukaan herääminen tietoisuuteen historian käytön ongelmista edellyttää historiantutkijoilta muun muassa sen selvittämistä , miten kylmä sota vaikutti maassamme historian käyttöön ja myös itse tutkimukseen. Nykytilannetta arvioidessaan hän viittaa sähköisen viestinnän ja myös tiedepolitiikan aiheuttamaan maailmankuvan yleiseen pätkittymiseen. Synteesejä tuottamalla historiantutkimus  voi toimia pätkittymiskehitystä vastaan. Meinander vetoaakin päättäjiin, jotta nämä tukisivat riippumatonta historiantutkimusta ja samalla yhteiskunnan luottamusta niin tieteeseen kuin itseensä.

Holokaustista tuli yleismaailmallinen historiallis-eettinen ikoni

Norbert Frei toteaa artikkelissaan, että saksalaisesta holokaustista on tullut universaali historiallinen kokemus. Tähän on vaikuttanut se, että holokaustiin syyllisiksi ovat paljastuneet useimmat Euroopan kansat, mutta ennen kaikkea kansainvälinen historiakulttuuri, joka on omaksunut holokaustin yleismaailmalliseksi historiallis-eettiseksi ikoniksi. Holokausti-museoita on kaikkialla ja filmiteollisuus ammentaa aiheesta yhä syvempiä moraalisia teemoja. Frein mukaan yleismaailmallistuminen on haittapuolenaan syönyt tutkijoiden mahdollisuutta tutkia holokaustia Saksan oman historian tuottamana erityisilmiönä.

Kuten Tuomiojakin teoksen alkuluvussa toteaa, Saksa on menneisyydenhallinnan mallimaa. Frei erittelee menneisyyspolitiikan vaiheita 1950-luvun puhdistuksista 1960-luvun sukupolvitaisteluun ja siitä kehkeytyneeseen menneisyydenhallinnan harjoittamiseen. Hän esittää menneisyyspolitiikan viimeisimmäksi vaiheeksi ”menneisyyden säilyttämisen vaiheen”, johon on siirrytty kun elävä kosketus natsisukupolveen on katkennut ja on pidettävä huolta muistamiskulttuurin luotettavuudesta.

image

Kuva: Stalinin patsaan osia kuljetetaan pois Budapestissa 1990. The Charnelhouse –blogi.

Heino Nyyssösen mukaan Unkarin tapaus osoittaa, että politiikan kannalta historian käytön Skylla on menneisyyden moraalinen taakka ja Kharybdis historiaa tuntemattomien päättäjien kestämätön pragmaattisuus. Nyyssönen kysyy, miksi Viktor Orbánin Unkarista on tullut Euroopan Unionin häirikkö, ja löytää osavastauksen pääministerin historiapolitiikasta. Orbán tulkitsee vuoden 1956 kansannousun maansa nationalistisen oikeiston tapaan nimenomaan kansallisen itsetietoisuuden ilmentymäksi ja ajaa sen muiston varjolla väestön etnis-nationalistista eheyttämistä. Hänen historiapolitiikkaansa kuuluu annos https://fi.wikipedia.org/wiki/Irredentismi irredentismia: Trianonin rauha vuonna 1920 pirstoi unkarinkielisen väestön viiteen eri valtioon, mikä on historiallisena vääryytenä korjattava. Nyyssönen on syvällisesti tutkinut vuoden 1956 kansannousun muistopäivän viettoa. Muistopäivä antaa tilaisuuden äärioikeiston esiintymiselle ja uusintaa siten kansallista konfliktia. Kuten Hakkarainen omassa artikkelissaan, Nyyssönen osoittaa kuinka historiallisia analogioita voidaan käyttää konfliktien lietsomiseen.

Ari Helo kysyy artikkelissaan, onko historiantutkijan tehtävä luoda kollektiivista identiteettiä. Hän vastaa kieltävästi, mutta osoittaa historiankirjoituksen Yhdysvalloissa tukeneen kansallista kaanonia ja sen suurelle yleisölle antamia kollektiivisen identiteetin aineksia. Kaanoniin kuuluvat ennen muuta kertomukset lännen valloituksesta, perustajaisien perustuslakin kirjoittamista arvoista ja Yhdysvaltain suuresta kutsumuskohtalosta. Kaanonia voi arvostella arvofundamentalismista ja uskosta amerikkalaisten historiallisesti oikeisiin poliittisiin valintoihin.

Helo toteaa sekä konservatiivien että liberaalien käyttävän historiaa poliittisesti. Koska historian tieto on luonteeltaan relatiivista, Helo ei huolestu tulkintojen vastakkaisuuksista. Edellytys historian rakentavalle merkitykselle on kuitenkin se, että eri tulkintojen kannattajat ovat avoimia toistensa kannoille ja myös uusille näkemyksille.

image

Kuva: The original founding fathers, David Behrens.

Teoksen viimeinen kirjoittaja, Turun yliopiston kansainvälisten suhteiden dosentti Marko Lehti käy käsiksi historioitsijalle kuuluvaan tehtävään, jonka suorittamiseen antologian artikkelit antavat eväitä, nimittäin rauhanvälitykseen. Hän luottaa historian potentiaaliin tehtävässä, mutta esittää myös varauksia. Historia on usein itse osa konfliktia ja estää sen sovittamista, koska traumatisoitunut kollektiivinen muisti säilyttää kipeän menneisyyden osana nykyisyyttä. Tähän perustuu myös historian väärinkäyttö. Syyllisyys- ja uhriuskertomukset vaikuttavat konfliktin jälkeen yhteisön eri ryhmien identiteettien sedimentteinä. Rauhanvälitys ei voi pysähtyä eliitin tasolle, vaan sovittavan dialogin on ulotuttava koko väestöön Lehti epäilee habermasilaisen, ratkaisukeskeisen dialogin sopivuutta rauhanvälitykseen ja luottaa enemmän bakhtinilaiseen jatkuvaan deliberaatioon, jossa ratkaisuvaihtoehtoja ei määritellä ennen kuin kaikki ryhmät ovat saaneet olla osallisia keskustelussa. Koko väestön osallistava, pitkään kestävä rauhanprosessikaan ei takaa yhteiskunnallista harmoniaa mutta luo pohjan pakottomalle yhteiselolle tunnustamalla historian moninaisuuden.

Velvollisuus tutkia historian yhteiskunnallista käyttöä

Lehden teoksen muidenkin kirjoittajien mukaan historian yhteiskunnallisen käytön tutkiminen on historiantutkijoiden velvollisuus. Historiantutkijoiden on tarpeen ottaa huomioon kulttuurisen ja sosiaalisen muistin erilaiset muodot. Se on rauhanvälityksen kannalta oleellista siinä missä konfliktien syiden luotaaminenkin. Konfliktien metahistoriallisiin selityksiin kuten oletuksiin sivilisaatioiden sodasta tai konfliktien osapuolten sosiaalipsykologista stereotypioista Lehti ei luota.

Lopuksi palaan otsikossa esittämääni kysymykseen: kuka viimeksi käytti historiaa väärin? Lukija löytää ajantasaisen vastauksen todennäköisesti avaamalla päivän lehden. Tämän kirjoituspäivänä, vuoden 2016 vapunaattona, Helsingin Sanomat kertoi Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin sanoneen Dagens Nyheterin haastattelussa, että Baltian maat saivat vapautua Neuvostoliitosta ilman väkivallan uhkaa.

Historian käyttö ja väärinkäyttö herkistää yleisön seuraamaan poliitikkojen historiaan kohdistuvia viittauksia. Meillä historian käyttöä tutkitaan jo joidenkin yliopistojen historianlaitoksilla. Ruotsissa historian käyttö kuuluu peruskoulun historianopetuksen sisältöihin. Kaikkien kansalaisten valppaus on tarpeen historian puolustamisessa.

Historian käyttö ja väärinkäyttö  on toimitettu älyllisellä kurilla. Artikkelit eivät esitysmuodoltaan syö toisiaan. Käännökset ovat luistavia – vain Norbert Frein tekstin raskaudessa kuvastuu tieteellisestä saksasta kääntämisen vaikeus. Kaikkien kirjoittajien asiantuntemus on vahva, ja kirjan kokonaisuuden eetos vakuuttava.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *