Kun diplomaatti fantasioi Karjalan palauttamisesta

Ulkoministeriön entinen virkamies, tietokirjailija Jukka Seppinen tarkastelee teoksessaan Mauno Koiviston presidenttikausien Karjala-politiikkaa. Tekijä esittää, että Koiviston ja hallituksen olisi pitänyt aktiivisemmin tarttua Karjalan palautuskysymykseen 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun ratkaisevina vuosina. Teoksen aihe on kiinnostava, mutta toteutus kehno.

Seppinen, Jukka: Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Minerva Kustannus Oy, 2019. 316 sivua. ISBN 978-952-312-804-0.

Ulkoministeriön entinen virkamies, tietokirjailija Jukka Seppinen on tuottelias kirjoittaja. Tuorein teos Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen on jo neljäs Karjalaan keskittynyt Seppisen kirja. Seppinen esittää, että Koiviston ja hallituksen olisi pitänyt aktiivisemmin tarttua Karjalan palautuskysymykseen 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun ratkaisevina vuosina. Teoksen aihe on kiinnostava. Toteutus on kuitenkin kehno.

Seppisen mukaan teos perustuu laajoihin arkistotutkimuksiin. Keskeisimpiä ovat olleet Karjalan Liiton arkisto, ulkoasiainministeriön arkisto, Mauno Koiviston yksityisarkisto Kansallisarkistossa ja Ranskan ulkoministeriön arkisto. Runsas arkistomateriaali mahdollistaisi Karjalan kysymyksen monipuolisen tarkastelun. Seppisen kirjassa on kuitenkin useita lähdekriittisiä ongelmia. Tekijä valikoi lähteitään sattumanvaraisesti, eikä käsittele mitään aihetta systemaattisesti. Arkistolähteitä käytetään vain tekijän omien ennakko-oletusten oikeaksi todisteluun. Jos tosiasiat eivät tue Seppisen teorioita, sen pahempi tosiasioille.

Seppisen kirja sisältää runsaasti omituisia tulkintoja. Hän väittää Neuvostoliiton tunnustaneen Suomen puolueettomuuden Kekkosen toukokuisen 1977 valtiovierailun yhteydessä. Selitys oli Seppisen mukaan se, että Neuvostoliitto oli päättänyt luopua Brežnevin opista ja lopettaa Euroopassa vallankumoukseen tähdänneen politiikan. Vuonna 1977 hyväksytyssä julkilausumassa toistettiin kuitenkin Ahti Karjalaisen vierailulla 1971 käytetty formula, jossa Neuvostoliitto tunnusti vain Suomen pyrkimyksen puolueettomuuteen. Suomen ja Neuvostoliiton välinen kommunikea säilyi koskemattomana aina vuoteen 1989 asti, jolloin Mihail Gorbatšov Helsingin-vierailullaan tunnusti ilman sarvia ja hampaita Suomen puolueettomuuden.

”KGB:n tahdoton marionetti”

Seppisen mukaan Koivisto sai aloittaa presidentin tehtävien hoidon 1970-luvun vaiheita paljon helpommassa tilanteessa, kun ”ilmassa ei ollut päälle karkaavaa ideologisen vallankumouksen uhkaa”. Tekijä sivuuttaa, että suurvaltasuhteita rasittivat Neuvostoliiton interventio Afganistaniin, sotatilan julistaminen Puolaan ja sotilasliitto Naton joulukuussa 1983 tekemä päätös sijoittaa keskimatkan ydinohjuksia Länsi-Eurooppaan vastineeksi Neuvostoliiton liittolaismaihinsa tekemille sijoituksille.

Jälkiviisauden tuomalla varmuudella Seppinen arvostelee presidentti Koivistoa, joka oli hänen mukaansa kykenemätön lukemaan ajan merkkejä Neuvostoliiton hajotessa. Seppinen väittää tosissaan, että Suomi alkoi Koiviston kaudella suunnistaa kohti Varsovan liiton jäsenyyttä. Mitä nuo askeleet konkreettisesti olivat, hän jättää kertomatta.

Seppinen paheksuu Koiviston yhteydenpitoa Neuvostoliiton turvallisuus- ja tiedustelupalvelu KGB:n Helsingin päälliköihin. Residentit edustivat Neuvostoliiton ulkoministeriön virallisen linjan rinnalla toimivaa tiedustelulinjaa, jonka Koivisto oli perinyt edeltäjältään presidentti Kekkoselta. Seppinen väittää Koiviston olleen ”KGB:n tahdoton marionetti”, joka alisti kaiken päätöksenteon Neuvostoliitolle. Ristiriitaista kyllä, Kekkosen yhteydenpitoa KGB-miesten kanssa Seppinen ei moiti. Selitys on tekijän mukaan siinä, että Kekkonen oli ”hyvin itsenäinen ja taisteluvalmis luonne”. Koivistoa taasen leimasi ”tietty velttous, passiivisuus, heikko aloitekyky ja pehmeys”, jotka tekivät hänestä ”helpon saaliin KGB:n residentille”.

Seppinen toistaa aiemminkin esittämänsä syytöksen siitä, että ”KGB-sertifikaatti” mahdollisti urakehityksen ulkoministeriössä Mauno Koiviston aikana. Seppinen lukee neuvostotiedustelun piiriin suurin piirtein koko ulkoasiainhallinnon virkamiehistön. Rankimman kohtelun saa ulkoministeriön keskeisissä tehtävissä toiminut Jaakko Blomberg, joka ei Seppisen mukaan toiminut ”kansallisen vaan vieraan vallan edun mukaan”. Seppinen väittää hänen ulkoministeriön uransa tuhoamisen olleen ”KGB-linjan mukainen toimi”.

Seppisen kehittämässä salaliittoteoriassa KGB ja sen suomalaiset myötäjuoksijat estivät Karjalan palautuksen Suomelle. Tekijä väittää, että Koiviston presidenttikaudella Karjalasta tuli ”neuvostovastainen käsite”. Koivisto erosi Seppisen mukaan ”radikaalisti edeltäjistään, erityisesti Kekkosesta”, joka oli pitänyt Karjalan-asiaa esillä ehtymättä. Seppinen väittää Koiviston kyenneen estämään Karjalan ja muiden menetettyjen alueiden takaisin saamisen 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun ratkaisevina vuosina. Kultainen tilaisuus menetettiin, koska Koivisto oli KGB:n ”umpisokea vasalli”.

Koivisto ja Gorbatšov vuonna 1989.

Neuvostoliiton neuvottelujen motiivit

Seppinen väittää, että Neuvostoliitto/Venäjä olisi ollut valmis luovuttamaan Karjalan takaisin Suomelle 1990-luvun alussa. Hän korostaa omaa rooliaan ja kertoo saaneensa kesällä 1990 Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystöstä tietoja Moskovan halukkuudesta neuvotella Karjalasta. Jos todella oli näin, niin miksi neuvostodiplomaatit eivät kertoneet asiasta Suomen ulkopoliittiselle johdolle, vaan turvautuivat tuolloin Ruotsinsalmi-projektin pääsihteerinä toimineeseen Seppiseen?

Kun Suomi syksyllä 1990 tulkitsi uudelleen Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen aserajoituksia, Neuvostoliiton ulkoministeriön edustajat kävivät Suomen ulkoministeriössä tavan takaa muistuttamassa, että sotilaallisten määräysten mitätöinti ei saisi aiheuttaa vaatimuksia rauhansopimuksessa vahvistettujen alueluovutusten suhteen. Suomessa virinneen Karjala-keskustelun vahingollisuudesta kävi Merikasarmilla muistuttamassa myös Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteeri Lev Pauzin, jonka kanssa Seppinen väittää hoitaneensa Karjalan palautusprosessia.

Seppinen esittää, että Neuvottelut YYA-sopimuksen korvaavasta sopimuksesta syksyllä 1991 olivat otollisin hetki Karjalan takaisin saamiseksi. Hän väittää, että presidentti Koivisto oli antanut ohjeet vastustaa Neuvostoliiton tahtoa palauttaa Karjala Suomelle. Seppinen yrittää todistella olettamuksen oikeaksi vetoamalla siihen, että Neuvostoliitto vaati rajakysymyksen ottamista mukaan YYA-sopimuksen korvaavaan uuteen sopimukseen.

Olen väitöskirjaani varten käynyt läpi presidentti Koiviston arkiston ja ulkoministeriön arkistoaineistot koskien Suomen ja Neuvostoliiton sopimusneuvotteluja syksyllä 1991. Arkistolähteistä käy yksiselitteisesti ilmi, että Neuvostoliitto nosti neuvotteluissa rajakysymykseen esiin, koska se halusi kirjata rajojen pysyvyyden uuteen sopimukseen Suomen kanssa. Neuvostoliiton valtuuskuntaa johtanut varaulkoministeri Juri Derjabin oli saanut Moskovasta tiukat ohjeet vaatia sopimustekstiin erillinen artikla voimassaolevien rajojen uudelleenvahvistamisesta ja aluevaatimuksista pidättäytymisestä.

Neuvostoliiton pyrkimys Suomen vastaisen rajan vahvistamiseen uudessa sopimuksessa noudatti sen yleistä linjaa, joka ilmeni muiden naapurimaiden ja Saksan kanssa tehdyissä sopimuksissa. Seppinen ei huomioi, että Neuvostoliitolle rajakysymys ei ollut vain suomalais-neuvostoliittolainen asia. Neuvostoliitolla oli Euroopassa lukuisia riidanalaisia raja-alueita, joiden kannalta Karjalan luovuttaminen olisi luonut vaarallisen ennakkotapauksen.

Syksyn 1991 neuvotteluissa Suomi ei halunnut erityistä raja-artiklaa uuteen sopimukseen. Presidentti Koivisto lähti siitä, että Suomen ja Neuvostoliiton raja on säädelty kansainvälisoikeudellisesti sitovalla Pariisin rauhansopimuksella, eikä uusia sopimusmääritteitä ollut syytä luoda. Sopimusneuvotteluissa päädyttiin lopulta kompromissiin, jossa Suomen ja Neuvostoliiton väliseen uuteen sopimukseen otettiin raja-artikla, jossa osapuolet ilmaisivat Etykin periaatteiden mukaisesti kunnioittavansa rajojen loukkaamattomuuden sekä alueellisen koskemattomuuden periaatteita.

Seppinen väittää virheellisesti, että Etyk-viittaus tuli uuteen sopimukseen Neuvostoliiton/Venäjän vaatimuksesta. Todellisuudessa Suomen neuvotteluvaltuuskunta, jota johti ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Jaakko Blomberg, halusi sopimukseen viittauksen Etykiin. Etykin päätösasiakirjan mukaan rajoja voidaan muuttaa kansainvälisen oikeuden mukaisesti rauhanomaisin keinoin ja sopimusteitse. Ulkoministeriön asiakirjoista käy ilmi, että Neuvostoliitto vastusti aluksi viittausta Etykin periaatteisiin, mutta taipui siihen lopulta, kun sai haluamansa rajojen vahvistamisen sopimukseen Suomen kanssa.

Seppisen teos ei ole tieteelliset kriteerit täyttävä tutkimus. Tekijä tulkitsee lähteitään mielivaltaisesti ja tekee niistä tarkoitushakuisia päätelmiä. Hän ei yritä eläytyä päättäjien asemaan tai pohdi näiden motiiveja, vaan todistelee ennakko-oletuksiaan oikeiksi ja sivuuttaa niihin sopimattomat tiedot. Karjalan kysymyksen problematiikan ymmärtämiseen Seppisen kirja antaa heikot eväät.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *