Suomalaisen kuoleman historia ei ole vaatimaton teos. Yksiin kansiin on koottu kymmenen syväluotaavaa tutkimusartikkelia sekä toimittajien alku- ja lopputekstit. Teoksen neljään osaan johdattelevat lisäksi lyhyet temaattiset katsaukset, jotka virittävät lukijan pohtimaan kuoleman muuttuvuutta ja pysyvyyttä, siihen liittyvää eriarvoisuutta, väkivallan ja kuoleman suhdetta sekä kuolemaa yhtäältä etäisenä ja toisaalta lähelle tulevana asiana. Teoksessa analysoidaan kuolemisen, hautaamisen ja suremisen merkityksiä sekä näihin kiinnittyviä kulttuurisia käytänteitä esihistoriasta 2000-luvulle.

Kirjoittajakaartissa on useita kokeneita ja arvostettuja tutkijoita historiatieteiden eri aloilta sekä folkloristiikasta, arkeologiasta ja antropologiasta. Kokoonpanon huomioiden teokselta odottaa paljon, ja artikkelit ovatkin laadukkaita. Yhdessä ne muodostavat varsinaisen tietojärkäleen, mutta ajoittain kokonaisuutta häiritsevät päällekkäisyydet ja toisto. Koska kuolemankulttuuri on toistaiseksi suhteellisen vähän tutkittu aihe, voi pienen kertauksen antaa anteeksi, mutta paikoitellen tiivistäminen olisi kyllä palvellut yleisvaikutelmaa.

Kuolema osana pitkän aikavälin muutoksia

Teoksessa keskustelu laajenee kuoleman tematiikan ohjaamana niin erilaisiin ymmärryksiin tuonpuoleisesta ja kuolleiden osallisuudesta elävien maailmaan kuin isänmaallisuuteen, rotuhygieniaan, valtiolliseen vallankäyttöön, sotaan, synnin ja rikollisuuden käsitteisiin, köyhyyteen ja sosioekonomiseen asemaan, maaseudun ja kaupungin eroihin sekä modernisaatioon. Kuolema kontekstoidaan pitkän aikavälin yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksiin, joista maallistuminen ja tieteellistyminen nousevat keskeisimmiksi kuolemankulttuurien modernisoitumista kiihdyttäviksi tekijöiksi.

Claire Gittingsin (suomennettu) artikkeli avaa teoksen tutkimalla reformaation vaikutuksesta tapahtunutta kuolemankulttuurin teologista muutosta. Uuden ajan alussa hautaamiseen ja sielunmessuun liittyvät vallan, uskon ja yhteiskunnallisen aseman hierarkiat olivat erityisellä tavalla murroksessa, ja kenties hieman yllättäenkin suhtautuminen hautajaisiin muuttui aiempaa maallisemmaksi. Tämä murros kietoutui nousevaan individualismiin ja erontekoihin elävien keskinäisissä suhteissa.

Seuraavaksi Kaarina Koski ja Ulla Moilanen esittelevät tuonpuoleiseen liittyviä käsityksiä esihistoriasta modernisaatioon. Etnografinen aineisto selittää muun muassa sitä, miksi agraariyhteiskunnassa uskottiin joidenkin ruumiiden olevan levottomia. Vainaja oli pestävä asianmukaisesti ja puettava puhtaisiin vaatteisiin, muutoin tämä palaisi kummittelemaan entisille asuinsijoilleen. Suomalainen kuolemankulttuuri asettuu artikkelissa osaksi yleiseurooppalaista jatkumoa, jossa kivikaudelta peräisin olevat uskomukset elivät edelleen myös kristillisillä vuosisadoilla.

Ilona Pajari erittelee artikkelissaan kaupungistumisen ja kulutusyhteiskunnan nousun vaikutuksia kuolemanrituaaleihin, erityisesti hautaamiseen ja muistotilaisuuteen. Samalla selviää, millaisia olivat ruumisrokka, elsuupa ja hautajaiskaramelli. Verraten hiljattainen mutta vaikutuksiltaan järisyttävä muutos liittyy siihen, miten kuoleminen muutamien sukupolvien aikana on siirtynyt kodeista sairaaloihin ja asettunut oletusarvoisesti yhä enemmän osaksi vanhuutta.

Säätyläis- ja aatelisväellä on ollut merkittävä rooli suomalaisen kuolemankulttuurin yksityiskohtien dokumentoinnissa kirjeisiin ja päiväkirjoihin, kuten Johanna Ilmakunnas osoittaa. Suru menetetyistä omaisista ja korkea lapsikuolleisuus koskettivat inhimillisellä tasolla vainajan statuksesta huolimatta menneisyydessäkin, mutta erityisen järkyttävän kuvan kuolemasta antavat Antti Häkkisen tutkimat nälkävuodet. Aliravitsemuksen ja tautien heikentämien osattomien massojen kova kohtalo säilyi kansakunnan muistissa pitkään ylisukupolvisena traumana.

Itsemurhia ja kuolemanrangaistuksia

Kuolema oman käden kautta on varmasti ollut läheisille aina kipeä kokemus, jota kirkon propagoima synnillisyyden leima tuskin oli omiaan helpottamaan. Riikka Miettisen käsittelyssä sensitiivinen aihe saa analyyttisen kunnioittavan muodon. Itsensä surmaaminen oli vuosisatojen ajan myös rikollista, minkä ei nähty olevan ristiriidassa valtion oikeuteen langettaa kuolemantuomioita.

Anu Koskivirta ja Olli Matikainen luovat oikeushistoriallisen katsaukseen henkirikosten ja kuolemanrangaistusten tyyppipiirteisiin erityisesti kristillisillä vuosisadoilla. Miessukupuoli ja alkoholi olivat keskiajallakin usein yhteydessä väkivaltaisiin kuolemiin, mutta nykynäkökulmasta julmana näyttäytyvän rikoslain ankarimmat pykäliä pantiin täytäntöön suhteellisen harvoin.

Marttyyrikuolemat ja sankarihaudat

Tuomas Teporan ja Jussi Jalosen artikkeli marttyyrikuolemasta nivoutuu hyvin Ville Kivimäen sotien sankariuhrien hautaustapoja ja muistamista tarkastelevaan tekstiin. Vapaaehtoisella uhrautumisella yhteisön hyväksi on esikuvansa antiikin tarustoissa, joita vasten myös rintamakohtaloita voidaan tarkastella modernin kansakunnan ideologisessa kehikossa. Kuoleman mieltäminen uhriksi velvoittaa eläviä moraalisesti. Marttyyrikruunu politisoi sankarin kuoleman, on se sitten tapahtunut esimerkiksi työväenaatteen puolesta tai valtiollisen sotakoneiston rattaissa.

Teoksen viimeisessä tutkimusartikkelissa Anna Haverinen ja Ilona Pajari tarkastelevat yksityisyyden ja julkisuuden muutoksia modernisoituvassa ja post-modernissa kuolemankulttuurissa. Kun aiemmin hyvä ja säädyllinen kuolema näkyi ja kuului, alkoi hiljainen sureminen yleistyä 1700-luvulla. Nykyään kuolema on läsnä myös digitaalisesti, kun läheisten poismenosta saatetaan ilmoittaa esimerkiksi Facebookissa.

Kuolema pysyy rituaalit muuttuvat

Mikäli virtuaaliset muistopaikat ja itkunaamaiset hymiöt tuntuvat jostakusta oudoilta tai epäkunnioittavilta, on syynä todennäköisesti kuolemankulttuurin muutoksen hitaus. Kuoleman tutkiminen osoittaa osaltaan, miten totuttuja tapoja pidetään tiedostamatta itsestäänselvyyksinä, kunnes ne vähitellen vaihtavat muotoaan tai saavat rinnalleen uusia tulkintoja. Harva esimerkiksi enää käyttää surupukua muutoin kuin hautajaisissa, eikä ajatus ruumiin näkemisestä tai pesemisemisestä tunnu kovin luontevalta. Kuolema itsessään pysyy, vaikka kuolemisen syyt ja sen merkityksellistämisen rituaalit muuttuvat.

Suomalaisen kuoleman historia on tärkeä teos, joka kiinnostaa yli tieteenalarajojen. Se tarttuu moniin risteäviin näkökulmiin, joiden joukossa olisin tosin mielelläni nähnyt vielä selkeämmin pohdintaa kuolemankulttuurien ja sukupuolen rajapinnoista.

On terveellistä havaita, että vaikka ihminen nykyään pyrkii ja osin onnistuukin ymmärtämään, mittaamaan ja ennakoimaan niin elämistä kuin kuolemistakin, säilyy kuolema monin osin mysteerinä. Tähän liittyvät jatkuvuudet ja hallitsemattomuudet ovat teoksen kiehtovinta antia. Kuolema on eittämättä teema, jota ei koskaan ole mahdollista tutkia tai selittää täysin loppuun saakka.