Kurkistus sateenkaarihallituksen kulisseihin

Arja Alho virittää pamfletissaan Kovan tuulen varoitus kriittistä keskustelua sosialidemokratian suunnasta. Kyytiä saavat erityisesti Suomen hallitusten sosialidemokraattien myötävaikutuksella vuoden 1995 jälkeen toteuttamat uusliberalistisväritteiset uudistukset. Alho on vakuuttunut siitä, että poliittisen hegemonian valtaaminen takaisin sosialidemokraateille edellyttää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden universalistiseen tulkintaan perustuvan ohjelman laatimista ja sen ajamista läpi julkisessa keskustelussa ja yhteiskuntapolitiikassa.

Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus. Like Kustannus. Into pamfletti 15, 2009. 128 sivua. ISBN 978-952-01-0377-4.

Arja Alhon teoksen ajankohtaisuutta alleviivaa julkaisuajankohta eurovaaleja seuranneella viikolla. Vaaleissa SDP:n kannatus notkahti 17,5 %:n pohjalukemiin kansallisesta oppositioasemasta huolimatta ja europarlamenttiin ehdolla ollut Alho jäi itsekin kauas mepinpaikasta. Vain puoluehajaannuksen aikaisissa presidentinvaaleissa 1960-luvulla puolueen valtakunnallinen kannatus on ollut alhaisempi: 1962 noottikriisin jälkimainingeissa ja 1968, jolloin SDP:n ehdokkaana oli muuan Urho Kaleva Kekkonen.

Taloudellisen liberalismin tuoreimman sovelluksen uusliberalismin ja vasemmiston suhteista kiinnostuneen lähihistorian tutkijan kannalta pamfletin parasta antia ovat kurkistukset 1990-luvun ensimmäisen sateenkaarihallituksen kulisseihin. Alho tarjoaa suomalaisen uusliberalismikehityksen alkuhetkeksi helmikuuta 1996. Vallassa ollut poliittista kenttää kokoomuksesta vasemmistoliittoon edustanut sateenkaarihallitus päätti silloin uusista leikkauksista hallitusohjelmassa sovitun 20 miljardin markan lisäksi. Päätöstä perusteltiin Euroopan unionin talous- ja rahaliiton (EMU) lähentymiskriteerien täyttämisellä ensimmäisten joukossa.

Silloinen veroministeri Alho näkee päätöksen valtiovarainministeriön virkamieskvartetille – Raimo Sailas, Johnny Åkerholm, Erkki Virtanen ja Martti Hetemäki – siunaantuneena tilaisuutena ujuttaa markkinaohjautuvaa uusliberalismia julkisen ohjauksen sijaan suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan tilanteessa, jossa ministerinvaihdos valtiovarainministeriössä Iiro Viinasesta Sauli Niinistöön oli juuri tapahtunut. Kuntien valtionosuuksia – eli julkisia palveluja – päätettiin leikata miljardilla, supistaa muita menoja 700 miljoonalla ja valtiolle päätettiin kerätä lisätuloja muun muassa myymällä valtion omaisuutta. Pääministeri Paavo Lipponen ja Niinistö asettuivat Sailaksen suulla esiintyneiden virkamiesten tueksi asiasta päätettäessä.

Sektoriministeriöille ja hallituspuolueiden eduskuntaryhmille ei annettu tilaisuutta ottaa kantaa lisäleikkauksiin. Arja Alho olisi halunnut elvyttää taloutta dynaamisesti ohjaamalla rahoitusta suomalaisten innovaatioiden edistämiseen esimerkiksi ympäristöteknologian alalla ja lisäämällä yliopistojen perusrahoitusta leikkauslistojen sijaan. Kun Alho esitti näitä ajatuksiaan julkisesti päivää ennen ratkaisevaa helmikuun leikkauspäätöspäivää, ilmoitti pääministeri Lipponen hänelle SDP:n ministeriryhmän kokouksessa, että ”talouspolitiikan linjasta puhuminen on puhetta profeetan parrasta ja sitä hän ei salli!”. Alhon mukaan Lipponen jyräsi leikkaukset läpi tuossa kokouksessa, vaikka ministerit Tarja Halonen ja Antti Kalliomäki tukivat Alhon näkemyksiä. Kunta- ja hallintoministeri Jouni Backman taipui kuitenkin Lipposen tahtoon.

Alhon paikoin rankastikin kritisoiman uusliberalismin perusominaisuuksiin kuuluvat muun muassa julkisen sektorin minimoiminen, valtionyhtiöiden ja julkisen sektorin yksityistäminen, pääoman globaalin liikkumisen esteiden poistaminen sekä EMU-mallinen tiukka inflaationvastainen finanssi- ja rahapolitiikka myös taloudellisen laskusuhdanteen aikana työllisyyttä ja kulutuskysyntää edistävän keynesiläistyyppisen suhdannepolitiikan sijaan. Näin ollen on perusteltua arvioida, että hyvinvointivaltiollisesta talouden poliittista ohjausta korostaneesta perinteisestä sosialidemokraattisesta ajattelusta siirryttiin Suomessa helmikuussa 1996 päivänä pari piirua uusliberalismin suuntaan.

Tarkempaa analyysia vaatisi se, miksi sosialidemokraatit olivat valmiita uhraamaan osan julkista sektoria ja nimenomaan nopeimmalla mahdollisella aikataululla toteutuvan EMU-jäsenyyden eteen? Markan devalvointi eli tulonsiirto kansalaisilta vientiyrityksille ei ollut enää mahdollinen, mutta suhdannevaihteluita ei EMU-jäsenyys poistanut. Jos julkisia menoja ei laskukaudella saa liikaa lisätä, voidaan toki turvautua sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen alentamiseen, mutta kuinka vasemmistolaista politiikkaa tämä sitten on? On tosin muistettava, että vakaussopimuksesta voidaan vakavien talousvaikeuksien aikana joustaa ja kansallisilla hallituksilla säilyy poliittisen harkinnan mahdollisuus, kuten myöhempi kokemus on osoittanut.

Merkittävänä uusliberalistisena toimenpiteenä voidaan pitää rahamarkkinoiden vapauttamista, joka toteutettiin Suomessa pääosin 1980-luvun mittaan. Alho pitää toimenpidettä perusteltuna. Se osui kuitenkin pamfletin kirjoittajaa myös omaan nilkkaan, kun korot Saksaa myöten olivat tärähtäneet ylöspäin veroministerin varomattomien julkisten lausuntojen edellä ennen helmikuun 1996 leikkauspäätöstä, josta Suomen Pankin edustajat pääjohtaja Sirkka Hämäläinen, johtokunnan jäsen Matti Vanhala, Lipponen, Niinistö, Sailas ja Åkerholm Alhoa rankasti ripittivät. Valtion ja markkinoiden välinen voimatasapaino oli heilahtanut vahvasti jälkimmäisten hyväksi.

Arja Alho osoittaa lukuisin esimerkein, että perusturvaan ei myöskään vuosien 1999–2007 hallitusten aikana tehty merkittäviä parannuksia siitä huolimatta, että talous kasvoi kohisten ja SDP:llä oli hallituksissa vahvat asemat. Lama- ja EMU-leikkaukset jäivät ikään kuin päälle ja perusturvan suhteellinen ostovoima romahti. Solidaarisuuden jäämisestä juhlapuheisiin Alho syyttää riveillä ja rivien välissä erityisesti Paavo Lipposta. Kiinnostava kysymys tässä suhteessa on se, oliko SDP:n poliittisen linjan vetäminen todella niin harvainvaltaista kuin Sundqvist-sopassa Lipposen ja puolueen edessä uhrautuneeksi itsensä tuntenut Alho arvioi ja miten puolueen tulkinta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta mahdollisesti muuttui uusliberalismin paineen alla.

Alhon mukaan SDP ja vasemmisto nousisivat poliittisesta suosta käyttämällä ponnahduslautana perinteisiä tapoja eli vilkasta keskustelua vasemmiston haasteista myös jäsendemokratiaa ja suoran demokratian välineitä lisäämällä ottamalla huomioon työn luonteessa tapahtuneet muutokset ja kestävän kehityksen teemat, nostamalla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden universalistisen tulkinnan sosiaalipolitiikan keskiöön tarveharkintaisen byrokratiaviidakon sijaan ja korostamalla julkisten palvelujen toimivuutta veronkevennysten sijaan. Myös vasemmiston yhteistyötä olisi tiivistettävä ja ammattiyhdistysliikkeen huomioitava myös köyhät työmarkkinaneuvotteluissa. Markkinat tarvitsisivat poliittista sääntelyä esimerkiksi valuutanvaihtoveron muodossa ja ihmisyyttä ei saisi pelkistää tavaraksi. Globaalista sosiaalisesta ja ekologisesta vastuusta olisi kannettava huolta ja Euroopan unionissa tulisi ottaa vakavasti läheisyysperiaatteen kunnioittaminen.

Arja Alho on vakuuttunut siitä, että ensin pitää laatia puolueen linjan ja kannattamat asiat sisältämä yhteiskunnallisen uudistamisen ohjelma ja sen avulla rakentaa iskusanat ja vallata hegemonia. Politiikassa onkin vahvoilla se taho, joka kykenee määrittelemään julkisessa keskustelussa käytettävien käsitteiden sisällön ja ohjaamaan tällä tavalla politiikan suuntaa. Sen vuoksi myös tutkijan on hedelmällistä purkaa eri käsitteisiin eri aikoina ladattuja merkityksiä poliittisen ajattelun ja toiminnan jatkuvuuksien ja katkosten ymmärtämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Kovan tuulen varoitus -pamfletti valottaa ensimmäistä kertaa eräitä poliittisen lähihistorian merkittäviä tapahtumakulkuja. On toisaalta selvää, että pelkästään yhden aikalaistoimijan kertomuksen varaan ei ole mahdollista rakentaa kestävää kokonaistulkintaa uusliberalismin ja sosialidemokraattisen politiikan suhteista 1990-luvulla. Teosta vaivaa myös hajanaisuus ja fragmentaarisuus, mikä osittain päiväkirjamuotoon kirjoitetuille teksteille on yleinen ongelma. Onko sosialidemokratiasta tulevaisuuden uudistusliikkeeksi ja mikä olisi sosialidemokraattisten uudistusten sisältö, on joka tapauksessa mitä ajankohtaisin keskusteluteema.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *