Suomen ja sen itäisen naapurin suhteista kertova väitöskirja tulee sitä helppolukuisemmaksi mitä nuorempi tekijä on. Aappo Kähösen ansiokas työ ei kanna vanhempien katekeettojen painolastia sen enempää Urho Kekkosen teilaamisen kuin hänen glorifioimisensakaan suhteen. Lähteiden osalta kiinnitän huomiota kahden muun tutkijan vajavaiseen esimerkkiin: Saksalainen Michael Ploetz on kirjoittanut teoksen ”Wie die Sowjetunion den Kalten Krieg verlor” (2002) ilman yhtään venäjänkielistä lähdettä, ja Hannu Rautkallio kertonut runsaasti aiheesta – osaamatta lainkaan venäjän kieltä. Kähösen kohdalta moitetta ei voi suunnata ainakaan kielitaidon puutteeseen: hän on käynyt asianmukaiset Moskovan arkistot epäilemättä huolellisesti läpi.

Nimensä mukaisesti teos käsittelee Suomen osuutta Neuvostoliiton ulkopolitiikassa vuosina 1956 – 59. Ajanjakson rajaaminen tarkasti lyhyeksi helpottaa luonnollisesti päätelmien tekemistä, kun historioitsijoilla on taipumus maalata leveällä pensselillä aikojen alusta likipitäen huomispäivään. Kähönen on välttänyt Jukka Seppisen virheen pitää Suomea Neuvostoliiton ulkopolitiikan pääkohteena. Samoin hänen ansiokseen on luettava kaksoismerkityksien ymmärtäminen: NL ei tavoitellut vallankumousta 50-luvulla, vaan painosti naapurimaitaan aivan samalla tavoin kuin muutkin suurvallat. Samoin tulee ymmärtää Suomen kiihtyvän sisäpoliittisen taistelun merkitys ulkopolitiikan harjoittamiseen. Kähönen toteaa Ruotsin olleen 1945 – 55 sidoksissa USA:han samalla tavoin kuin Suomen Saksaan 1940 – 41, mutta Ruotsi ei joutunut sotaan kuten itäinen naapurinsa.

Taustana tutkimusajanjaksolleen Kähönen kuvaa vuosien 1945 ja -48 eduskuntavaaleja, joiden jälkeen ensin kommunistit tulivat hallitukseen ja jälkimmäisissä poistuivat sieltä 18 vuodeksi. Hän on myös nähnyt oikein Maalaisliiton mahdollisuuden nousta ulkopolitiikan tärkeäksi tekijäksi suhteessa Neuvostoliittoon, koska puolue ei alun perinkään noussut marxilaiselta pohjalta, kuten NKP:n vihaama SDP. Hieman on syytä korjata Kähösen kuvaa pelkkien maanviljelijöiden hallitsemasta puolueesta. Esim. 1948 puolueesta valittiin eduskuntaan mm. papit Antti Koukkari, Antti J. Rantamaa ja Lennart Heljas, juristit Urho Kekkonen ja Veikko Vennamo, agronomi Atte Pakkanen ja agrologi Martti Miettunen, opettaja Juhani Leppälä, kunnankirjuri Emil Luukka ja tohtori V.J. Sukselainen. Erityisesti ML:n ulkopoliittisen linja muodostivat aivan muut kuin pelkästään talonpojat. Sen sijaan on mielestäni aivan oikea tulkinta ”Jo riittää” -kampanjan merkityksestä ja Fagerholmin vähemmistöhallituksesta sanoa niiden vähentäneen selkeästi SKP:n vaikutusta vuosina 1948 – 50.

Unkarissa on juuri juhlittu vuoden 1956 kansannousun muistopäivää. Paradoksaalista kyllä, Kähönen toteaa Hruštšovin ja Mikojanin kannattaneen Unkarin miehitystä, kun Molotov, Bulganin ja Kaganovitš vastustivat. Kuitenkin viimeksi mainitut erotettiin politbyroosta stalinisteina 1957. – Kähönen tuntee harvoin mainitun DDR:n kansannousun 1953 ja Unkarin v. 1956 tapahtumat hyvin, mutta sanoo Puolassa 1956 joudutun vain lähelle asevoiman käyttöä. Tulin Poznaniin 30.6.2006, jolloin kaupungissa oli juuri vietetty kapinan 50-vuotismuistoa. Suuri muistomerkki kaupungin keskustassa kertoo niistä 74 vainajasta, jotka uhrasivat henkensä leipämielenosoituksista alkaneessa kapinassa neuvostovaltaa vastaan. Sen jalustassa on teksti: ”O Boga. Sa woinoscz; prawo i chleb. Czerwec 1956”. Merkillistä kyllä, sosialistinen leiri säilyi stabiilina 1956 – 58, mutta sitten suhteet jälleen kiristyivät, mikä aiheutti myös Neuvostoliiton ja Suomen välien viilenemisen.

Kähönen kertoo aivan oikein NL:n vaatineen viisumia Otto Ville Kuusisen Suomen-vierailua varten juhlistaakseen SKDL:n vaalivoittoa 1958. NL ei kuitenkaan ymmärtänyt, että kumpikaan ei sopinut isänmaallisille suomalaisille. Vain harva suomalainen kuitenkin ymmärsi, että NL:n keskeiset aspektit tuli nähdä laajemmassa, Skandinaviaa ja koko Eurooppaa koskevassa yhteydessä. Hruštšov uhkasi sekä ydinsodalla että Berliiniä uudella saarrolla, mikä kuitenkin oli 90-prosenttisesti improvisaatiota eikä suunniteltua politiikkaa. – Kun Fagerholmin hallitus 1958 oli muodostettu ilman kommunisteja, mm. KGB:n korkein edustaja Suomessa, Viktor Vladimirov, uhkasi maata YYA-sopimuksen sotilaallisten artikloiden käyttöön ottamisella. Neuvostoliitto jäädytti maiden väliset kauppasuhteet ja uhkaili Suomea kulissien takana voimakkaasti. Ratkaisevana tekijänä oli Maalaisliiton Kekkosta tukevan K-linjan vetämä johtopäätös, jonka mukaan hallitus ei voinut jatkaa, vaan se hajosi sisältä päin. – Merkillistä on, että yöpakkashallitukseen osallistunut Johannes Virolainen valittiin K-linjan tukemana Maalaisliiton puheenjohtajaksi Kouvolassa 1964. Oman käsitykseni mukaan Kekkonen pomputti ML-Keskustaa aina vuoteen 1979 saakka, jolloin hän saadakseen Väyrysen puheenjohtajaksi väitti Virolaisen aiheuttaneen haastattelullaan (Kokoomus on ”yleisistä syistä” oppositiossa) maalle arvaamatonta vahinkoa. Väyrynen valittiin Keskustan puheenjohtajaksi Turussa 1980 Kekkosesta huolimatta, koska Virolainen oli mielestään noussut diktaattoriksi, jonka ei tarvitse välittää kenestäkään.

Kähönen kertoo lännen tulkinneen Suomen onnistuneen huonosti yöpakkasten hoidossa. Jopa ruotsalaiset tulkitsivat NL:n voivan määrätä Suomen hallituksen kokoonpanon, mutta toisaalta kritisoivat SDP:tä kovapäisyydestä. Hruštšov ja NL halusivat osoittaa Berliinin kriisin vuoksi, että rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista kapitalistisen ja sosialistisen maan välillä. Kekkonen halusi kriisin loppuvan ja lännen pitävän Suomea itsenäisenä sekä kehittävän kauppasuhteita kanssaan. Kun Kekkonen oli vakuuttanut neuvostojohdon Suomen politiikan pysymisestä ennallaan, NL:n synkät epäilyt hälvenivät, ja Suomi saattoi neuvotella Efta-sopimuksen. Tietämäni mukaan mm. Pentti Uusivirta on pitänyt vuonna 1961 solmittua EFTA-sopimusta vaikeampana kuin vuoden 1973 EEC-sopimusta, vaikka viimeksi mainittua vastustivat voimakkaasti sellaiset voimahahmot kuin Tarja Halonen ja Taisto Sinisalo. Kekkonen viittasi vastustajille kintaalla ja allekirjoitti sopimuksen.

Tuure Junnilan ja kumppanien mainostamaa Kekkosen tilaamaa NL:n noottia 1961 Kähönen käsittelee kriittisesti. Hänen mielestään Kekkonen ei voinut tilata Berliinin kriisiä kampanjansa tueksi etukäteen, mutta NL saattoi silti varoittaa häntä edeltäpäin nootin lähettämisestä. Tämän vuoksi Kekkonen ei hermostunut enempää Havaijin hiekkarannalla.

Kaikkiaan Aappo Kähösen väitöskirja on miellyttävä lukea. Se kertoo selvästi Neuvostoliiton harjoittamasta painostuksesta Suomea kohtaan, maamme sisäpoliittisista ongelmista, ja länsimaiden kyvyttömyydestä ymmärtää geopoliittista asemaamme ja valinnanmahdollisuuksiemme vähyyttä. Se, että Kähönen on voinut kirjoittaa vailla painostusta, kertoo Suomen onnistumisesta toisen maailmansodan jälkeen.