Tärkeä aihe

Erityisesti eri maitten armeijoitten omassa sotahistoriantutkimuksessa pyritään ainakin jossain määrin soveltuvuuteen. Tekniikka muuttuu, mutta jokaisen maan sotilaitten erityispiirteet taistelutilanteessa ovat asia, jota ei rauhan aikana voida selvittää, vaan on tutkittava aiemmin käytyjä sotia.

Tätä taustaa vasten on erikoista, miten vähän puolustusvoimat on pyrkinyt Suomessa kriittisesti selvittämään kesän 1944 taisteluita. Juuri tällöin Suomi sai vastaansa suurvallan tehokkaasti toimivan armeijan täyden voiman. Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima valituilla hyökkäyskaistoilla mursivat suomalaisen puolustuksen. Vaikka Neuvostoliiton eteneminen keskimäärin alle 10 km vuorokaudessa oli varsin vaatimatonta, se aiheutti suomalaisille suuria ongelmia.

Ongelmat ilmenivät mm. Viipurin nopeassa menetyksessä ja karkuruudessa. Molempia aiheita on kriittisesti tutkittu niukanlaisesti. Karkuruudesta on tehty kaksikin väitöskirjaa, mutta niissä ei ole selvitetty muistelmissa ja sotahistoriassa hajanaisesti mainittua kokonaisten yksiköitten irtautumista luvatta etulinjasta.

Ylikangas toteaa terävästi, että suurin ongelma ei ollut kesällä 1944 yksittäisten miesten tai pienten miesryhmien harhailu selustassa, ei edes vaikka sitä kaikkiaan esiintyi hyvinkin runsaasti. Sotilasorganisaatio oli sellainen, että etulinja kesti suuriakin menetyksiä tappioiden tai karkuruuden seurauksena, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten tuliverkko säilyivät. Sen sijaan taisteluun suuresti vaikuttava ongelma oli kokonaisten yksiköitten luvaton irtautuminen etulinjasta.

Suurimmat ongelmat syntyivät sellaisesta tapahtumaketjusta, jossa aluksi vain hyvinkin pieni määrä miehiä siirtyi taemmas – jopa luvallisesti esimerkiksi haavoittuneiden evakuoinnin takia. Liike taaksepäin synnytti huhun, että naapuriryhmä on saanut irtautumiskäskyn ja loppujoukkueen piti lähteä perään, koska heidät oli unohdettu ja he eivät olleet irtaantumiskäskyä saaneet. Ilmiö kertautui suuremmissa yksiköissä komppanian ja pataljoonan tasolla. Esimerkiksi Viipurissa 20. kesäkuuta etulinjasta poistui kokonainen pataljoona ja aukkoa ei saatu täytettyä, vaikka Neuvostoliiton joukot eivät aluksi hyödyntäneet tilannetta mitenkään. Sellaisissa tilanteissa, joissa aukkoja toisaalla koetettiin vastahyökkäyksillä täyttää, vastatoimet kuluttivat armeijan parhaita joukkoja, huomauttaa Ylikangas.

Ylikangas lisää, että juuri tähän vakavimpaan ongelmaan, yksiköitten luvattomaan irtautumiseen ei ollut olemassa ratkaisua. Suomella ei ollut välittömästi etulinjan takana mitään merkittäviä sulkuosastoja, joten yksittäisten upseerien oli täysin mahdotonta pysäyttää esimerkiksi asemistaan poistuvaa pataljoonaa, jossa saattoi olla vaikkapa 800 aseistettua miestä.

Hyviä kysymyksiä

Hyvän aihevalinnan lisäksi Ylikangas esittää kirjassaan teräviä kysymyksiä. On merkittävää, että häntä negatiivisesti arvostelleet kriitikot eivät ole kysymyksiin pyrkineet vastaamaan, vaan ovat kysymykset sivuuttaneet niitä noteeraamatta tai edes mainitsematta.

Esimerkiksi Jukka Lindstedt on kuolemanrangaistuksia käsittelevässä väitöskirjassaan korostanut rangaistusten julkisuutta, jotta olisi saatu toivottu pelotevaikutus. Tähän väitettyyn julkisuuteen eivät sovi laisinkaan Ylikankaan esille tuomat anormaaliudet. Kun eduskunta 4.7.1944 suurella kiireellä laajensi armeijan kurinpitovaltuuksia, asiasta vaiettiin. Uusi Suomi kirjoitti seuraavana päivänä: “hyväksyttiin eduskunnassa [- -] muuan muutos sotaväen rikoslakiin”. Kysymyshän oli kuolemanrangaistuksen käytön olennaisesta laajentamisesta!

Niin ikään Ylikangas on löytänyt asiakirjoja, joissa asiakirja käsketään vastaanottamisen jälkeen hävittämään. Olen itse saanut Sota-arkistossa eteeni sellaisen määrän esimerkiksi tarkkaan arkistoituja esikunnan toimistojen kalusteluetteloja, että pidän asiakirjan mukaan liitettyä määräystä hävittämisestä erittäin poikkeuksellisena.

Ylikankaan mukaan hävityskäsky “toistuu useammissa säilyneissä salaisiksi merkityissä sotapakoilua tavalla tai toisella koskettavissa kirjeissä samoin kuin ilmoituksissa annetuista ja täytäntöön pannuista kuolemantuomioista”.

Heikkoa aihepiirin tuntemusta

Ylikangas lienee suhtautunut ainakin jossain mitassa yliolkaisesti niihin asiavirheisiin, joita kirjasta on löydetty. Pitää muistaa, että Ylikangas on tutkinut aiemmin oikeushistoriaa ja sosiaalihistoriaa, johon ryhmään esim. kirja nuijasodasta on lähinnä laskettava. Sotahistoria on hänelle uudehko aihepiiri.

Kun Ylikangas kutsuu everstiluutnanttia divisioonan komentajaksi, E. Hanellia 1944 yleisesikuntapäälliköksi [siis Mannerheimin lähimmäksi mieheksi!] ja kirjoittaa, että “siihen aikaan [vuonna 1944] joukkueessa oli vain yksi konepistoolimies” (s. 115, 166 ja 272), lukija tuntee olonsa epämukavaksi. Tutkimusta pitäisi pystyä lukemaan vähän toisella tavalla kuin epäluotettavaksi tiedettyä asiakirjaa, jossa jokaisen detaljin paikkansapitävyyttä tulee epäillä.

Sotahistorian heikko tuntemus näkyy lähteiden käytössä. Suomessa on kirjoitettu sellainen määrä joukko-osastojen ja yhtymien historioita, että joukkojen vaiheita ei pitäisi dokumentoida elämäkertoihin viitaten. Martti V. Terän persoonallinen tutkimus Kesäkuun kriisi 1944 esittää Ihantalan taistelun osalta vanhentunutta tietoa. Ylikankaan argumentaation kannalta kaikkein kyseenalaisinta on toistuvasti viitata U. A. Käkösen muistelmiin Miehityksen varalta. Asiakirjat todistavat muuta kuin mitä Käkönen muistelee ja asiakirjojen asemestakin olisi monin paikoin riittänyt Raimo Heiskasen kirja Saadun tiedon mukaan.

Huonoja selityksiä

Kaikkein mahdottomimmaksi Ylikankaan käsitykset taistelevasta armeijasta osoittautuvat hänen keskeisen argumentointinsa osalta. Edellä mainittu laki 4.7. olisi Ylikankaan mukaan säädetty toisaalta siksi, että kun neuvostomiehitys ei enää uhannut, sotilaskuria uskallettiin kiristää, koska enää ei uhannut, että “sen lajin puuttumisista jouduttaisiin myöhemmin vastuuseen“ ja toisaalta siksi, että 6. Divisioonan (D) komentaja Einar Vihma oli ylittänyt valtuutensa. 4. D:n komentajan Pietari Autin kautta päämaja olisi puolestaan pehmittänyt “komentoporrasta suopeaksi lain muuttamiselle”.

Sitten kolme faktaa ns. reaalimaailmasta: Jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen, miehitysjoukkojen kiinnostus suomalaisten teloituksia kohtaan olisi ollut varmaan vähäistä, minkä lisäksi suomalaista upseeristoa olisi voinut poistua maasta, mitä jossain mitassa tapahtuikin syksystä 1944 alkaen. Vihman erottaminen oli yhden ainoan Mannerheimin soittaman puhelun takana. Vihmaa varten ei olisi tarvinnut säätää mitään lakeja! “Komentoporras” ei suurhyökkäyksen raivotessa ollut totta vie minkään päämajan pyytämän ja Autin harjoittaman lobbauksen tarpeessa. Ylipäällikkö antoi käskyjä, joita muut tottelivat ja tottelivat taatusti ilman mitään “pehmittämistä”!

Tilastointia

Sivuilla 181-186 Ylikangas esittää taulukon suomalaisten langettamista kuolemantuomioista. Taulukossa pistää silmiin ensimmäisenä nimenä Pekurinen (puisto Helsingissä on nimetty myöhemmin hänelle). Taulukon lähdeviitteissä on mainintoja muissa tapauksissa neljästä teloitetusta julkaistusta dokumenttiromaanista ja kahdesta teloitetusta tehdystä lehtikirjoituksesta ja teloitukseen osallistuneen kersantin itsemurhasta. Kaikki nämä maininnat puhuvat sen puolesta, että teloitusten salaaminen on ollut ilmeisen vaikeata.

Kaikki edellä oleva on arviota Ylikankaan kirjan yli 200 ensimmäisestä sivusta. Kaksi kolmannesta kirjasta on nimittäin eräänlaista johdantoa: taustoitusta ja Ylikankaan epäilemien kuolemanrangaistusten motiivien, järjestelyjen ja määräysten käsittelyä.

Vasta kirjansa viimeisellä 100 sivulla Ylikangas pääsee tutkimuksensa kovaan ytimeen. Hän on valinnut otokseksi 8-9 paikkakunnan rintamamiehet (toisessa kohdassa Kuusankoski mainitaan yhtenä paikkakuntana, toisessa kohdassa ei). Näitten paikkakuntien osalta on poimittu ne henkilöt, jotka täyttävät kolme kriteeriä: kesällä 1944 karanneet, kadonneet ja myöhemmin kuolleeksi julistetut. Tästä ryhmästä Ylikangas arvioi venäläisten surmanneen 85 % ja suomalaisten 15 %. Tähän arvioon voi esittää sen varauksen, ettei siinä ole otettu huomioon itsemurhia, hukkumisia ja nääntymisiä metsiin, joita kaikkia todennäköisesti myös tapahtui. Kaikesta huolimatta vasta tämän otoksen yhteydessä tullaan siihen ratkaisevaan kysymykseen, onko Ylikangas löytänyt jotain uutta.

Oikeilla jäljillä

Kaikkien niitten varausten jälkeen, joita edellä olen tehnyt ja punnittuani melko tarkasti Ylikankaan otoksestaan esittämiä tietoja, oma mielipiteeni on, että Ylikangas on saanut vainun, hän on löytänyt jäljet, joita on yritetty peittää ilmeisen innokkaasti.

Ylikangas lienee nimittäin oikeassa siinä, että otoksen lähdemateriaali on jo lähtökohdiltaan tendenssimäinen. Oli kaikkien etujen mukaista, että kadonneet julistettiin kuolleiksi ja oli ns. pienemmän riesan tie kaikille, että kadonneitten katsottiin kuolleen vihollisen toiminnan takia. Eivät omaiset halunneet mainintaa siitä, että kaatunut oli ollut karkuri ja omien ampuma. Sankarikuolema isänmaan hyväksi oli säällisempi vaihtoehto silloinkin, kun se ei tuntunut edes kovin uskottavalta. Selitys sopi vallan mainiosti armeijalle, joka ilmoitti eduskunnalle sodan jälkeen olennaisesti pienemmät teloitettavien määrät, kuin mitä teloitettavia täysin kiistattomasti oli.

Ylikangas lienee oikeassa myös siinä, että kyseistä asiakirja-aineistoa on tendenssimäisesti “siivottu”. Tuntuu ylipäänsä kovin oudolta, että armeija toisaalta säilyttää toimistojen kalusteluetteloita, mutta toisaalta hävittää kadonneen sotilaan epäselvään kuolemantapaukseen liittyvää dokumenttiaineistoa.

Ylikankaan otoksessa olevista karanneista, kadonneista ja kuolleista käsittelevään lähdeaineistoon sisältyy merkittävä määrä anormaaliutta, mikä johtuu siitä, että kaikkea ei ole huomattu siivota riittävän huolellisesti ja riittävän johdonmukaisesti. Toisaalta viittauksia poistettuihin asiakirjoihin ei ole voinut kokonaan poistaakaan, koska joku paperi on arkistoon pitänyt jättääkin! Ylikankaan luettelemista esimerkeistä pitäydyn mainitsemaan vain yhden: sivulla 246 mainittu Kalle Einari Koskisen tapaus. Mies katosi, mutta siitä huolimatta yksikön päällikkö on antanut lausunnon: “syy pelkuruus, käyttäytyminen hyvä“. Sen lisäksi korttiin on vielä merkitty “kuulustelijan lausunto: täyttä ymmärrystä vailla”. Miten kadonnutta on kuulusteltu, ei lähteistä ilmene.

Viimeisillä vajaalla 100 sivulla Ylikangas pääsee varsinaisen aiheensa polttopisteeseen ja osoittaa mielestäni riittävästi, että kadonneitten kohtaloissa on muutakin hämärää kuin ne kuuluisat Viipurin 419 kadonnutta, joita oikeastaan oli vain noin kymmenesosa aiemmin ilmoitetusta.

Ylikangas on aiempien kirjojensa perusteella varautunut maanpuolustuspiireistä tulevaan kritiikkiin siinä mielessä, että kirjansa loppusivuilla hän peräti neljä kertaa toistaa saman asian: kuolemanrangaistukset olivat välttämätön paha sen saavuttamiseksi, että rintama ei romahtanut. Ylikangas ymmärtää myös sen, että kesän 1944 äärimmäisissä oloissa lain kirjain ja avoimuus olivat uhrattaviksi joutuvia arvoja.

Loppulauseessaan Ylikangas sanoo, että “jos patriotismi ja maan etu edellyttivät tuon vaikean vaiheen suomalaisilta sodan karuimman puolen salaamista, sama patriotismi ja maan etu edellyttävät nykypolvelta totuuden tuomista esille sellaisena kuin se on tutkimuksin esille tuotavissa [- -] Mikään ei ole kuitenkaan salattua muutoin kuin tullakseen lopulta julki.”