Englantilaisen historiantutkijan, Royal Historical Societyn jäsenen Michael Jonesin jo vuonna 2008 julkaisema Leningrad – State of Siege ilmestyi suomeksi nimellä Leningrad – piirityksen vuodet vuoden 2020 alussa. Kyseessä on jo toinen englannin kielestä lähivuosina käännetty kirja Leningradin saarrosta. The Economist ja Daily Telegraph-lehtien kirjeenvaihtajana toimineen Anna Reidin 2011 julkaisema, laajasti palkittu Leningrad: The Epic Siege of World War II 1941–1944 ilmestyi suomeksi vonna 2013 nimellä Leningrad: piiritetyn kaupungin murhenäytelmä 1941-1944.

Suomeksi on aikaisemmin julkaistu myös New York Timesin Moskovan kirjeenvaihtajan Harrison Salisburyn The 900 days – The siege of Leningrad, joka vastaanotettiin todellisena läpimurtona. Kirja käännettiin jo ilmestymisvuoden 1969 aikana monelle kielelle, kuten suomeksi (Leningradin 900 päivää) ja venäjäksi erään emigranttikustantamon julkaisemana.

Barbarossa-hyökkäys eteni nopeasti Leningradin portille

Kesäkuun 22. päivänä 1941 alkaneessa Barbarossa-hyökkäyksessä saksalaiset etenivät nopeasti Itä-Preussista Baltian läpi Leningradin eteen. Neuvostoliiton toisen pääkapungin, Leningradin piiritys alkoi 8. syyskuuta 1941, jolloin saksalaiset joukot saavuttivat Laatokan rannan Leningradin itäpuolella.

Samaan aikaan Suomen armeija eteni Karjalan kannakselle talvisotaa edeltäneelle rajalle Leningradin pohjoispuolella. Rintamalinjan suoristuksen yhteydessä ylitettiin raja Valkeasaaren-Lempaalanjärven tasalle, mikä sulki siten Leningradin saartorenkaan.

Saartorengas murtui 18. tammikuuta 1943, kun Puna-armeija karkoitti saksalaisjoukot Laatokan rannalta, ja avasi pysyvän maayhteyden Keski-Venäjältä Leningradiin. Kaupungin piiritystilanne päättyi kuitenkin vasta 27. tammikuuta 1944, kun Saksan joukot oli ajettu 60–100 km:n päähän kaupungista Laukaanjoen (Luganjoen) tasalle.

Leningradin melkein 900 päivän kestäneen piirityksen aikana ainakin 641 000 ihmistä sai surmansa, eräiden arvioiden mukaan jopa yli 800 000. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Piskarjovin hautausmaalle.

Leningradin saarto aiheutti äärimmäisen nälänhädän, joka kehittyi valtavaksi inhimilliseksi tragediaksi. Tähän syyllisiä olivat Jonesin mukaan ennen kaikkea kaupungin johtajat, jotka eivät mitenkään ottaneet huomioon että vihollisen armeija voisi hyvin nopeasti päästä kaupungin porteille. Jones esittää terävimmän kritiikin erityisesti politrukkikenraali Andrei Ždanovin ja marsalkka Klim Vorošilovin suuntaan.

Niinpä kaupungin suojaksi ei rakennettu ajoissa lähipuolustusasemia, eikä laadittu siviiliväestön evakuointisuunnitelmia. Syksyllä 1941 tuhoutui kaiken lisäksi huomattavia viljavarastoja pommituksissa, eikä uusia muonalähetyksiä siirretty ajoissa kaupunkiin. Kaupungin johtoportaan mässäily jatkui sen sijaan tehokkaasti vartioidussa Smolnan esikuntakompleksissa.

Elämän tie

Saksan armeija ei kuitenkaan pystynyt täydellisesti sulkemaan saartorengasta, eikä varsinkaan etenemään Laatokan itäpuolella Syvärille, missä Suomen armeija oli  syyskuusta 1941 lähtien odottamassa sovittua ”kädenlyöntiä Syvärillä”. Niinpä venäläiset pystyivät etelä-Laatokalla avaamaan ”Elämän tien”, joka suhteellisen lyhyitä kelirikkokausia lukuunottamatta toimi koko ajan joko vesiväylänä tai jäätienä.

Varsin vaarallinen ”Elämän tie” oli nimestään huolimatta pikemminkin ”Kuoleman tie”. Sen kautta voitiin kuitenkin siirtää kipeästi tarvittuja tarvikkeita kaupungin väestölle, ja pystyttiin rajoitetussa mittakaavassa myös evakuioda erikoishenkilöstöä sekä tarpeetonta siviiliväestöä. Lukemattomat kuormat ja evakuoitavat ihmiset katosivat kuitenkin Laatokan syvyyksiin.

Saksalaisten karkoittamiseksi Laatokan rantakaistalta ja Nevajoen seudulta käskettiin neuvostosotilaita suorittamaan toistuvia, itsemurhan kaltaisia toivottomia vastahyökkäyksiä. Elämän tien viereen laskettiin jo syksyllä 1941 sekä sähkö- että puhelinkaapeli ja myöhemmin vielä putkijohto, joiden avulla kärsivän kaupungin hätää pystyttiin jonkin verran lieventämään. Samalla ylläpidettiin nälkää näkevän väestön toivoa.

Valtava kärsimys ja keskinäinen avunanto

Kuten muutkaan Leningradin saarrosta kertovat kirjat, Jonesin kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa. Hän kertoo miltei uupumukseen saakka ihmisten kärsimyksistä, jotka monessa tapauksessa johtivat hirveisiin tekoihin, kuten ryöstöihin ja jopa kannibalismiin, mistä on viime vuosina paljastunut tietoja FSB:n arkistosta. Neuvostoaikana Leningradin kannibalismin mainitseminen oli ehdottomasti kielletty. Vasta Harrison Salisbury julkaisi ensimmäiset kannibalismiin viittaavat tiedot, mistä seurasi kirjan ehdoton kielto Neuvostoliitossa, ja samalla suuri suosio samizdat-levityksenä.

Jones kertoo myös saarretun kaupungin asukkaiden liikuttavasta keskinäisestä avunannosta, sekä innostavista kulttuuritapahtumista, kuten valtavan suosion saaneesta Šostakovitšin 10. sinfonian ensiesityksestä tykistötulituksen säestämänä. Tiedeakatemian kasvitieteellisen instituutin ainutlaatuinen siemenvarasto säilyi koskemattomana, vaikka sillä olisi voinut ruokkia lukuisia nälkäänäkeviä tiedemiehiä. Eräs kasvitieteen professori menehtyikin nälkäänsä kirjaimellisesti siemenvaraston edessä.

Suomi ja Leningradin saarto – tutkimaton aihe

Suomalainen lukija odottaa luonnollisesti uusia tietoja Suomen osuudesta Leningradin saartoon, mutta pettyy pahasti. Talvisotaa on mainittu Jonesin kirjassa vain ohimennen, eikä hän ole kiinnittänyt huomiota jatkosota-nimitykseen.

Jonesin lähdeluettelosta ei löydy edes englanniksi käännettyjä Mannerheimin muistelmia, eikä mitään muita suomalaisia lähteitä, vaan Suomen osalta viitataan ainoastaan Nikolai Baryshnikovin Suomea syyllistävään englanninkieliseen kirjaan Leningradin saarrosta (julkaisijana Johan Bäckman Publications).

Niinpä Jones ei mainitse Leningradin alueella asuneiden inkeriläisten karua kohtaloa, eikä myöskään Tallinnan ja Hangon evakuointia, joista erityisesti jälkimmäisen voi katsoa hyvin onnistuneeksi. Arviolta 20 000 sotilasta siirrettiin marras-joulukuun vaihteessa 1941 Hangosta saarrettuun kaupunkiin.

Kuten kirjassa todetaan, Leningradissa katujen toinen puoli oli tykistötulituksen aikana turvallisempi, mutta Jones ei pohdi mistä tämä johtui (koska kaupunkia tulitettiin ainoastaan saksalaisten taholta, tarjosivat rakennukset eteläpuoleisilla jalkakäytävillä sirpalesuojaa). Suomessa on taas ymmärretty peitetyt varoituskilvet oikein, ja sotien jälkeen on tyydytyksellä todettu ettei Leningradia tulitettu pohjoissuunnalta.

Jones ei myöskään mainitse kesällä 1943 Suomen Pohjois-Laatokan satamiin saapunutta saksalais-italialaista laivasto-osastoa, jonka tehtävänä oli katkaista Leningradin huoltoliikenne ”Elämän tiellä” Laatokan eteläosassa. Laivasto-osasto epäonnistui kuitenkin pahasti, ja poistui syksyllä 1943 vähin äänin Suomesta.

Täysin käsittämätön on Jonesin kertomus Jevgenija Shavrovan perheen datšasta. Kirjan mukaan Shavrova vietti suurimman osan lapsuusvuosistaan datšalla, mistä jouduttiin lähtemään kolme vuotta aiemmin (eli siis 1941) suomalaisten edetessä etelään kohti Leningradia. Näin ollen ”suurin osa lapsuusvuosista” kului hyvin nopeasti, maaliskuun 1940 ja kesän 1941 välisenä aikana!

Jones toistaa kritiikittömästi venäläisen tiedon, että neuvostojoukot saavuttivat maiden sotaa edeltäneen rajan 21. heinäkuuta 1944, eikä kerro missä rajanylitys tapahtui. Karjalan kannaksen viimeiset taistelut käytiin Vuosalmella 12. heinäkuuta 1944, minkä jälkeen kannaksella siirryttiin asemasotaan.

Ilomantsin suunnan erämaataisteluissa Puna-armeijan joukot saavuttivat tosin Moskovan rajan 21. heinäkuuta 1944 Vellivaaran-Lengonvaaran kaistalla. Kenraali Raappanan komentamat suomalaiset joukot työnsivät kuitenkin neuvostojoukot nopeasti takaisin rajan yli, motittaen kaksi divisioonaa (176.D ja 289.D), joista saatiin mittavat kalusto- ja asiakirjasaaliit. Laatokan pohjoispuolella taistelut laantuivat 10. elokuuta 1944, jolloin Puna-armeijan joukot olivat kaikkialla vähintään 10 km Moskovan rajasta. Niinpä Karjalan kannas ja Laatokan Karjala olivat II maailmansodan taistelupaikat, joissa Puna-armeija ei pystynyt saavuttamaan vuoden 1940 Neuvostoliiton rajaa, eikä Käkisalmea ja Sortavalaa ole koskaan ”vapautettu”.

Vaikka esimerkiksi Paavo Rintala ja Helge Seppälä ovat kirjoissaan käsitelleet Leningradin saartoa, on sitä koskevalle uudelle suomalaiselle tutkimukselle ilmeinen tarve. Selvitettävää on muiden muassa Suomen sodanjohdon suunnitelmissa Leningradin suhteen Saksan tuhoamissodan valossa, kuten yllä mainittu Laatokan saksalais-italialaisen laivasto-osaston toimintatavoitteet. Jo kauan on tiedetty että J.K. Paasikivi oli lokakuussa 1941 laatinut radiopuheen pidettäväksi välittömästi sen jälkeen kun Pietari (mitä nimeä sekä Paasikivi että Mannerheim käyttivät) oli vallattu.

Koska Paasikivi tuskin ryhtyi laatimaan radiopuhetta omasta aloitteestaan, puhehankkeen takana saattoi piillä toistaiseksi tuntematon suunnitelma Leningradin kohtalosta. Kapteeniluutnantti Heikki Aulion johtama komennuskunta oli samaan aikaan Tallinnassa valmiina siirtymään valloitettuun Leningradiin tutkimaan ja takavarikoimaan Suomea koskevat arkistot. Ei kuitenkaan tiedetä keneltä Aulio oli tehtävänsä saanut, eikä myöskään oliko muita suomalaisia osastoja silloin lähdössä Pietariin.