Leskien ja orpojen tukena vuosikymmenten saatossa

Esko Lammin Sururistin kantajat on ilmeisesti ensimmäinen kokonaisesitys sotaleskien ja sotaorpojen huollosta talvisodasta 2000-luvulle. Se dokumentoi myös Kaatuneitten Omaisten Liiton ja muutamien muiden yhdistysten toimintaa sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana.

Lammi, Esko: Sururistin kantajat. Mediapinta, 2012. 201 sivua. ISBN 978-952-235-437-2.

Tietokirjailija, kapteeni evp Esko Lammi kertoo teoksensa saatesanoissa, että Sururistin kantajat on syntynyt siitä oivalluksesta, että kaatuneiden omaisten asemaa ja kokemuksia ei sota-aikaa koskevissa tutkimuksissa ole kovinkaan paljoa käsitelty. Niinpä hän koki suoranaiseksi velvollisuudekseen ryhtyä kartoittamaan asiaa. Aiemmin Lammi on kirjoittanut mm. suojeluskunnista ja lotista sekä laatinut paikallisten yhdistysten ja muiden organisaatioiden historioita.

Kirjan nimi viittaa 4. luokan Vapaudenristiin. Tämän mustassa nauhassa kannettavan kunniamerkin myönsi ylipäällikkö Mannerheim sodassa kaatuneen äidille tai aviopuolisolle. Myöhemmin myös kaatuneen vanhimmalla tyttärellä on ollut oikeus kantaa sitä.

180 000 sodan satuttamaa suomalaista

Vuosina 1939–1945 käydyissä sodissa (talvisota, jatkosota, Lapin sota) kaatui tai katosi lähes 89 000 sotilasta. Talvisodan uhriluku oli noin 22 800, jatkosota ja Lapin sota vaativat 66 000 miehen hengen. Kaatuneiden lähiomaisten luku nousee noin 180 000 henkeen, kun mukaan otetaan äidit ja isät (noin 100 000), vaimot (noin 30 000) ja lapset (50 000). Sotilaan kuolema kosketti tietysti muutakin lähipiiriä, kuten sisaruksia ja isovanhempia sekä miehen mahdollista morsianta, mutta heitä ei laskettu omaisiksi eivätkä he kuuluneet organisoidun huoltotoiminnan piiriin.

Suomessa sotaleskien huoltotoimintaa harjoitettiin jo silloin, kun maa oli vielä osa Ruotsia. Keskiaikaiset maatilojen nautintaoikeudet, joita sotapäälliköiden lesket kuninkailta saivat, vaihtuivat ensin sotilasvirkakunnan leski- ja orpokassaan, jonka jäsenyys oli vapaaehtoista, ja 1700-luvun lopulla saatiin laki, jonka mukaan kaikille kaatuneitten leskille maksettiin eläkettä. Eläkkeen suuruus riippui kaatuneen sotilasarvosta pitkälle 1900-luvulle saakka, ja sisällissodassa punaisten puolella taistelleiden ja kaatuneiden miesten lesket ja orpolapset joutuivat turvautumaan köyhäinhoitoon ja ihmisten armeliaisuuteen – valkoisten vainajien omaisten toimeentulon turvaamiseksi oli säädetty erillinen laki. Vasta jatkosodan aikana sisällissodan molemmat osapuolet tunnustettiin tältä osin yhdenvertaisiksi.

Talvisodan alkaessa rintamamiesten perheitä tukeva turvaverkko oli harvanlainen. Osa työnantajista maksoi edelleen asepalvelukseen komennetun miehen palkan kokonaan tai osittain, osa lopetti palkanmaksun perusteettomana. Lotta Svärd ja osin puolustusvoimatkin tekivät parhaansa tukeakseen taloudellista hätää kärsiviä, mutta moni perhe joutui silti turvautumaan köyhäinapuun. Samalla nopeudella, millä talvisodan sytyttyä organisoitiin esimerkiksi maanpuolustukseen liittyvä tiedotus, syntyi ahdingossa olevien avuksi vapaaehtoistoimintaa, mutta kenttä oli vähintään yhtä kirjava kuin se oli propagandapuolellakin. Paristakymmenestä toimijasta vakavaraisimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin kuuluivat Suomen Huolto, Suomen Aseveljien Liitto sekä presidentti Kyösti Kallion avustusrahasto kaatuneitten vähävaraisten omaisten auttamiseksi.

Jatkosodan aikana järjestöjen kesken päästiin kohtuulliseen yhteistoimintaan ja työnjakoon, ja valtiovalta sääti lakeja, joilla yhä lisääntyvien leskien ja orpojen asemaa yritettiin helpottaa. Vuonna 1943 säädetty työhuoltolaki mahdollisti leskille ilmaisen ammattikoulutuksen ja pyrki tukemaan heidän työhönsijoittumistaan. Koulutusta annettiin etenkin perinteisillä naisten aloilla samalla silmälläpitäen sitä, että nainen voisi työskennellä kotona ja olla itsenäinen yrittäjä. Ompelijat, konekutojat ja modistit työllistyivät sodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina hyvin. Konekirjoitus- ja kirjanpitokursseja järjestettiin, samoin valmennusta talouden- ja lastenhoidossa.

Valtion järjestämän ja koordinoiman huoltotyön pääpaino näyttää olleen naisen oman aktiivisuuden ja työnteon tukemisessa – sotalesken eläkkeellä kun ei yleensä tullut toimeen, vaikka se oli verovapaata tuloa ja jokaisesta lapsesta sai korotuksen eläkkeeseen. Jos sotaleski solmi uuden avioliiton, hän menetti tulevan eläkkeensä, mutta sai sen sijasta kertakaikkisen korvauksen. Vaikka tuo kolmen vuoden eläkettä vastaava rahasumma ei ollut päätähuimaavan suuri, se saattoi jopa houkutella joitakin onnenonkijoita avioliittoon, josta ei tullut onnistunutta eikä pitkäikäistä.

Sotaorpojen tukitoiminta oli aluksi pitkälti toimeentulominimin turvaamista ja tähtäsi siihen, että lapsi ja nuori pystyisi mahdollisimman pian ottamaan vastuun omasta elämästään ja toimeentulostaan. Niinpä tätä säätelevä lakikin oli nimeltään työhuoltolaki, ja orvoille annettava ammattikoulutus sai ensi vaiheessa olla enintään kahden vuoden mittainen. Vain poikkeustapauksissa pitempi tuettu opiskelu oli mahdollista, ja jatkosodan aikana pidennystä sai korkeintaan yhden vuoden. Myöhemmin nämä rajoitukset poistettiin. Sodanjälkeisinä vuosina, etenkin 1960-luvulla kansan koulutustason noustessa, erityistukea sai myös korkeakouluopintoihin. Esimerkiksi Helsingissä sotaorvoille oli omia opiskelija-asuntoja sekä Domus Academicassa että Kauppakorkeakoulun asuntolassa aina vuoteen 1967 saakka. Tämän jälkeenhän isänsä vauvanakin menettäneet lapset olivat jo aikuisia.

Kaatuneiden omaisiin kohdistuva huoltotyö keskittyi pitkälti leskiin ja lapsiin, muut lähiomaiset saivat tukea vain poikkeustapauksissa. Useimmiten tällöin huollettiin vanhaa tai muutoin työkyvytöntä, poikansa kanssa yhteistaloudessa elänyttä äitiä. Toisaalta osa talvi- ja jatkosotien leskistä ja orvoista jäi tukea vaille joko siksi että he eivät tienneet tukitoimista tai eivät halunneet ottaa apua vastaan, koska olisivat kokeneet sen ”köyhäinhoitona”. Jos tekijän arvio pitää paikkansa, näiden ihmisten määrä oli hämmästyttävän suuri: Esko Lammin mukaan noin kolmasosa sotaleskistä ja -orvoista jäi huollon ulkopuolelle.

Aseveljien mittava panos

Erityisen suuren panoksen sotaleskien ja sotaorpojen huoltotoimintaan antoivat kaatuneiden omat aseveljet. Kesällä 1940 perustettu Suomen Aseveljien Liitto ja sen sisarjärjestö Asevelinaiset yhdistivät kansalaisia puoluekantaan katsomatta, joskin sosialidemokraateilla näyttää olleen lievä yliedustus ainakin SAL:n päättävissä elimissä. Koska aseveliyhteistyöstä ja sen synnystä on toisaalla kirjoitettu jonkin verran – mm. Keijo Kulha on tehnyt aiheesta varsin kattavan kirjan – tyytyy Esko Lammi lähinnä referoimaan aiemmin julkaistuja teoksia eikä juuri suuntaa kulkuaan primäärilähteille. Niistä olisi varmaan löytynyt hänenkin aiheitaan valaisevia aineistoja.

Yksi paikallisyhdistys, rintamalla perustettu Tampereen Aseveliyhdistys, on kirjassa kuitenkin päässyt lähempään tarkasteluun. Talvisodan jälkeisenä kesänä perustettu yhdistys kokosi riveihinsä heti alkuun lähes 3000 jäsentä, ja sen tehtäväkenttä vaikuttaa monipuoliselta: avustuksia ja lainoja, lakineuvontaa, apua työn ja asunnon hankinnassa sekä terveydenhuollossa. Yhdistys järjesti myös juhlia joista muhkein, vuoden 1940 itsenäisyyspäivän juhla, keräsi Tampereen Keskustorille yli 15 000 ihmistä.

Jatkosodan aikana Tampereen Aseveliyhdistys välitti viljelypalstoja, joilla esimerkiksi kesällä 1941 kasvatettiin ruokatarpeita yli 2000 perheelle. Se järjesti lapsille kesäkotitoimintaa ja äideille mahdollisuuden lomailla vailla lastenhoitovelvollisuuksia toisten sotaleskien seurassa sekä rakensi Nekalaan erityisen asevelikylän. Sinne tuli koti 26 perheelle: yhteensä 158 henkeä, joista 116 lasta. Asevelitaloja nousi runsain mitoin muuallekin maahan – asemasodan aikana niiden hirsikehikoita ja muita sopivia talonosia valmistettiin rintamilla.

Lammi tekee näistä ja monista muista toiminnoista selkoa hyvin yksityiskohtaisesti – välillä ehkä liiankin pikkutarkasti. Numerotiedon paljous tahtoo välillä väsyttää lukijan, eikä haitaksi olisi ollut, jos osa siitä olisi siirretty taulukoiksi, joihin tekstissä olisi viitattu. Toki tutkijalla on oikeus rajauksiinsa, tietokirjailijalla tyyliinsä ja esitystapaansa, mutta osa detaljeista tuntuu uuvuttavalta painolastilta, etenkään kun esimerkiksi rahasummia ei yleensä ole suhteutettu mihinkään. Poikkeuksia tästä säännöstä tosin on: jossakin kohtaa Lammi mainitsee talvisodassa kaatuneen sotamiehen lesken saaneen eläkettä 2400 silloista markkaa kuukaudessa, mikä vastasi kirvesmiehen kahden kuukauden palkkaa. Vastaavanlaisia vertailuja olisi voinut tehdä enemmänkin. Jossakin määrin kirjassa voi havaita myös hajanaisuutta ja toistoa, mutta aihekin on kyllä monitasoinen eikä sen käsittelyssä voine valita pelkästään kronologista tai temaattista esitystapaa.

Uusi alku sodan päätyttyä

Tammikuussa 1945 Aseveliliitto lakkautettiin. Valvontakomission vaatimuksesta oli jo marraskuussa lakkautettu noin 400 yhdistystä, joukossa Isänmaallinen Kansanliike ja Akateeminen Karjala-Seura sekä suojeluskunta- ja lottajärjestöt. Aseveliliiton lakkauttamista ei suoranaisesti vaatinut valvontakomissio, vaan lähinnä suomalainen vasemmisto.

Useimmat lakkautettavat järjestöt onnistuivat siirtämään usein varsin mittavan omaisuutensa jollekin säätiölle tai paikkakunnalla toimivalle toiselle yhdistykselle. Monesti tämä tehtiin melkoisessa kiireessä, mutta Aseveliliitto oli osannut varautua ja siirtänyt varojaan ennen lakkauttamistaan Sankarivainajien Muistosäätiölle, jonka nimi vaihtui vuonna 1945 Kaatuneiden Muistosäätiöksi. Myös paikalliset säätiöt samoin kuin sodan uhreja auttanut Vapaa Huolto saivat liitolta mittavia lahjoituksia.

Järjestöjen lakkauttaminen asetti myös valtiovallan uuden tilanteen eteen: huoltotyö oli järjesteltävä uudelleen, mutta vaikka valtio ottikin enemmän vastuuta, vapaaehtoisjärjestöille jäi silti työkenttää riittämiin. Kaatuneitten omaisten järjestötoiminta jakautui sodan jälkeen poliittisista syistä kahtia, mutta pitkien ja sitkeitten neuvottelujen jälkeen liitot yhtyivät Kaatuneitten Omaisten Liitoksi. Uudistuksia ja parannuksia leskien ja orpojen asemaan toi mm. uusi, vuonna 1948 voimaan tullut sotilasvammalaki, jonka mukaan kaatuneen sotilasarvo ei enää ollut merkitsevä eläkkeen suuruutta määritettäessä.

Liitto näyttää toimineen sodan jälkeen varsin vireästi. Rahaa kerättiin arpajaisilla, adresseilla, kirjeensulkijamerkeillä ja muilla pikkuartikkeleilla. Omaa ompelimoakin viriteltiin, mutta toiminta kaatui sangen pian puuhaihmisten taloudellisiin väärinkäytöksiin. Yritykset, säätiöt ja useat yksityishenkilöt olivat sodan uhrien tukemisessa sangen avokätisiä: esimerkiksi vuonna 1960 kuollut presidentinrouva Alli Paasikivi testamenttasi Kaatuneitten Omaisten Liitolle miljoona markkaa.

Varoja käytettiin sekä sotaleskien että orpojen hyväksi – 1950-luvulla koulutettiin Helsingin Haagassa sijainneessa ammattikoulussa yli 500 tyttöä ompelijoiksi. Kakskerrasta Turun läheltä hankittiin Marielundin tila, joka toimi pitkään liiton omana virkistyskotina niin lapsille kuin aikuisillekin. Lammi mainitsee muutaman pariskunnan, jossa sekä mies että vaimo ovat sotaorpoja ja löytäneet toisensa nuorina sotaorpojen kesäleireillä. Nyttemmin Marielund on myyty ja ikääntyneiden sotaleskien kuntoutus tapahtuu kuntoutuslaitoksissa, sikäli kuin he niihin jaksavat lähteä, naiset kun ovat jo yli 90-vuotiaita.

Eräänlaisena esimerkkiyhdistyksenä kirjassa toimii Kaatuneitten Omaisten Liiton Kyröskosken osasto, jonka toimintaa on selostettu vuodesta 1945 vuoteen 2011. Tässä on lähteinä käytetty osaston kokouspöytäkirjojen ja toimintakertomusten lisäksi myös sotaorpojen haastatteluja. Yksi haastatelluista on myös kirjoittanut oman tarinansa, joka on kieltämättä varsin karmeaa luettavaa, sillä isän ikävän ja aineellisen puutteen lisäksi poika kärsi koko lapsuutensa ajan juoposta isäpuolesta. Toinen kirjaan sisältyvä sotaorvon tarina on valoisampi – leskiä ei ole haastateltu.

Filmejä ja muistomerkkejä, järjestöjä ja tutkimuksia

Kirjan loppuosasta käy ilmi, että Kaatuneitten Omaisten Liitto toimii vireästi edelleen, joskin sukupolvenvaihdoksen kokeneena. Nyt liiton jäsenten ylivoimainen enemmistö on sotaorpoja. Vuonna 2010 liittoon kuului 10 410 jäsentä, joista orpoja 9250 ja leskiä 365, loput ovat muita omaisia ja eri perustein nimitettyjä kunniajäseniä. Nyt jo eläkeikäiset sotaorvot ovat aktivoituneet paitsi puhumaan omista kokemuksistaan, myös toimimaan omissa liitoissaan ja muissa asiaa lähellä olevissa organisaatioissa.

Kaatuneiden Omaisten Liittoon kuuluu noin 70 sotaorpoyhdistystä eri puolilta maata, ja Sururistin kantajat kertoo myös muutamista muista sotaveteraanien ja sankarivainajien perinnettä kantavista järjestöistä eli Kaatuneiden Muistosäätiöstä ja Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksestä. Viimemainittu on keskittynyt erityisesti kunnostamaan luovutetuilla alueilla olevia kenttä- ja muita hautausmaita sekä etsimään vainajien jäänteitä entisistä taistelumaastoista. Parinkymmenen vuoden aikana on löydetty yli tuhat vainajaa, ja osan henkilöllisyyskin on kyetty selvittämään.

Myös näiden yhdistysten toiminnan selvittely on melko yksityiskohtaista. Eikä siinäkään vielä kaikki: kirjaan on otettu Kaatuneitten Omaisten Liiton puheenjohtajan Mauri Niskakosken katsaus liiton tulevaisuuden tavoitteisiin sekä FM Tiina Suutalan kirjoittama artikkeli Kaatuneiden omaiset mediassa.

Suutalan artikkeli on mielenkiintoinen ja omalla tavallaan värikäskin lisä tilastojen ja toimintaselostusten kuormittamaan teokseen. Jostakin syystä Kaatuneiden Omaisten Liiton lipun historia on liitetty tämän artikkelin alkuun, mutta pääasiana on kuitenkin kertoa, miten sotaleskiä ja orpoja on kuvattu valkokankaalla ja kirjallisuudessa. Aiheen käsittely elokuvan keinoin alkoi jo sotavuosina, silloin pitkälti dokumentaarisesti, mutta jatkosodan vuosiin sijoittuu myös niin romaanina kuin filminäkin suosittu Kirkastettu sydän, löyhästi tositapahtumiin perustuva kuvaus äidistä, joka pappismiehensä kuoltua rintamalla jää yksin huoltamaan suurperhettään. Suomalaisille sankariäideille omistettu, Emma Väänäsen ja Joel Rinteen tähdittämä Suomi-Filmin 25-vuotiselokuva on melodramaattisuudessaan ylittämätön, enkä ihmettele ollenkaan, että sen esittäminen televisiossa umpipoliittisella 1970-luvulla herätti myötähäpeän lisäksi myös suurta tuohtumusta sekä Suomessa että silloisessa Neuvostoliitossa.

Viisi- ja kuusikymmenluvuilla tehtiin muutamia sotaorpoja ja sotaleskiä käsitelleitä näytelmiä ja elokuvia, sitten aihe hautautui kymmeniksi vuosiksi. Peter von Baghin haastatteludokumentti, vuodesta 1944 kertova Viimeinen kesä ja Taru Mäkelän lottaelokuva Pikkusisar herättivät sen uudelleen henkiin, ja vuosituhannen vaihduttua voi jo puhua varsinaisesta sotaelokuvabuumista, jossa leskien ja orpojenkin kokemukset ja tunnot ovat esillä.

Suutala esittelee myös kaatuneiden omaisille omistettuja muistomerkkejä eri puolilta maata, mutta post scriptumiksi nimetty katsaus kaatuneiden omaisten asemasta ja elämänvaiheista tehtyyn akateemiseen tutkimukseen lienee jälleen Esko Lammin käsialaa. Katsaus on lyhyt, eikä tutkimuksiakaan näytä olevan ainakaan liikaa. Liitteenä oleva luettelo sotaorpokirjallisuudesta ei liene kattava; useimmat mukana olevat teokset ovat sotaorpoyhdistysten kustantamia, niiden alullepanemia tai ainakin yhteistyössä syntyneitä. Todennäköisesti nämä voisivat toimia historiantutkimuksen lähteinä siinä missä puheenaoleva teos itsekin.

Pienistä puutteistaan huolimatta Sururistin kantajat on tutustumisen arvoinen. Se antaa ideoita jatkotutkimukseen niille, joita uusi sotahistoria kiinnostaa. Sotahistorian tutkimus ei saisi rajoittua – eikä se onneksi tämän päivän Suomessa rajoitukaan – vain joukkojen liikkeiden kartoittamiseen, strategioiden selvittelyyn ja johtavien toimijoiden motiivien pohdintaan. Sotaa ei käyty vain rintamilla, siihen osallistui tavalla tai toisella koko kansa, ja veteraanien lisäksi myös sotalesket ja -orvot joutuivat kärsimään sen seurauksista vuosikymmenten ajan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *