Loikkareiden kärsimyshistoria

LOIKKAREIDEN KÄRSIMYSHISTORIA (Arvostelu laadittu alkuaan Siirtolaisuus-Migration -aikakausjulkaisuun no. 1/1998, painossa) Neuvostoliiton arkistojen avautuminen on tuonut mahdollisuuden selvittää tarkemmin monia maan historiaan liittyneitä vaikeita kysymyksiä. Yksi niistä on siellä harjoitettu kansallisuuspolitiikka, varsinkin kysymys vähemmistöjen tuhoutumisesta vainojen, pakkotyön ja maatalouden kollektivoinnista aiheutuneiden toimenpiteiden seurauksena. Näin on myös ollut vähitellen mahdollista selvittää tarkemmin, mitä oikein tapahtui Neuvostoliitossa asuneille suomalaisille.

Rislakki, Jukka & Lahti-Argutina, Eila: Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938. Otava, 1997. 336 sivua. ISBN 951-1-14851-6.

LOIKKAREIDEN KÄRSIMYSHISTORIA
(Arvostelu laadittu alkuaan Siirtolaisuus-Migration -aikakausjulkaisuun no. 1/1998, painossa)

Neuvostoliiton arkistojen avautuminen on tuonut mahdollisuuden selvittää tarkemmin monia maan historiaan liittyneitä vaikeita kysymyksiä. Yksi niistä on siellä harjoitettu kansallisuuspolitiikka, varsinkin kysymys vähemmistöjen tuhoutumisesta vainojen, pakkotyön ja maatalouden kollektivoinnista aiheutuneiden toimenpiteiden seurauksena. Näin on myös ollut vähitellen mahdollista selvittää tarkemmin, mitä oikein tapahtui Neuvostoliitossa asuneille suomalaisille.
Kirjan tekijät ovat petroskoilainen toimittaja Eila Lahti-Argutina ja Helsingin Sanomien tunnettu toimittaja ja aktiivinen "tutkiva journalisti" Jukka Rislakki. He ovat yhdessä koonneet aineiston tähän teokseen, pääasiassa siten että Rislakki on koonnut Suomesta Etsivän Keskuspoliisin ja Ulkoasiainministeriön aineistoa ja Eila Lahti-Argutina Venäjältä, varsinkin Uralin seuduilta, Tseljabinskin ja Sverdlovskin alueelta.
Kuten kirjoittajat esipuheessaan sanovat, heidän kyntämänsä tutkimussarka oli lähes tekemättä, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, kuten allekirjoittaneen vuonna 1988 julkaisema Loikkarit -niminen tutkimus. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen onkin historiantutkijoille monella taholla avautunut todellisia aarteita, tässä tapauksessa tosin melko kammottavia aarteita – ihmisten kuolemantuomioista kertovia pöytäkirjoja ja henkilökortistoja. Rislakin ja Lahti-Argutinan tutkimuksen arkistomateriaali on vakuuttava ja sitä he käyttävät hyväksi paljastamalla ne päätökset, joita suomalaisten loikkareiden yhteydessä käytettiin ja myös ne toimintatavat, joita heidän muodostamansa ns. uhkan torjumisessa käytettiin.
Teoksessa käsitellään suomalaisia loikkareita, pääasiassa taloudellisten syiden vuoksi 1930-luvun alun talouslaman vuosina Neuvostoliittoon salatein siirtyneiden suomalaisten miesten, naisten ja lasten vaiheita. Kuinka paljon
suomalaisia salaa Neuvostoliittoon meni, jää vieläkin avoimeksi, mutta ilmeisesti kysymys on vähintään 15000 henkilöstä. Lisäksi loikkarien kohtalot nivoutuivat osittain yhteen Pohjois-Amerikasta tulleiden noin 6000 Neuvostoliiton amerikansuomalaisen ihailijan vaiheisiin. Heistä ehkä puolet onnistui poistumaan Nevostoliitosta, mutta monet kokivat saman kohtalon kuin tuhannet suomalaisloikkarit. Kuinka paljon loikkareita tuhoutui, ei tämän teoksen lukemisen jälkeen ole selvillä, eikä se todennäköisesti koskaan täysin selviä. Muutenkin suomalaisten Stalinin uhrien määrä on vielä lopullista tarkennusta vailla. Jos lukija tulkitsee oikein, kirjan tekijät päätyvät siihen, että noin puolet suomalaisloikkareista tuhoutui. Tosin erästä NKVD:n lähdettä siteeraten päädytään vuoden 1937 sysystä syksyyn 1938 yli 11000 suomalaiseen uhriin.
Kirjan otsikossa mainitaan suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla vuonna 1938. Kysymys on Tseljabinskin alueen (erit. Kamenskin) suomalaisten vangitsemisesta, pois siirtämisestä ja osan teloittamisesta. Teoksesta ei tosin
selviä, miten ko. tutkimusidea on alkuaan syntynyt – miksi Eila Lahti-Argutina halusi tutkittavaksi juuri Uralin suomalaisia? Oliko taustalla hänen isänsä kohtalo?
Mistä Rislakki päättyi Kamenskin lapsiin? Vai oliko kimmokkeena se sama henkilökortisto, jota tarjottiin allekirjoittaneelle ja edelleen Suomen valtionarkis-
tolle "käypään" dollarihintaan per henkilö joitakin vuosia sitten. Jos näin oli, kaduttaa hieman ettei laitoksellamme ollut varoja ostaa aineistoa, muistaakseni noin 500 henkilön kortteja. Valtionarkistolla ei myöskään ollut tarvittavia
tuhatlappusia käytettävissään.
Suomalaiset oli siirretty rakentamaan Tseljabinskin ja Sverdlovskin alueelle vauhdilla kasvavia teollisuuslaitoksia ja parakkikyliä. Joulu-tammikuun aikana vuosien 1937-38 vaihteessa täältä katosi, likvidoitiin, telotettiin, poissiirrettiin satoja suomalaisia. NKVD:n tilastossa
mainitaan 772 likvidoitua suomalaista Uralilla. Tapahtumien taustalla oli pääasiassa Stalinin ja salaisen poliisin tavoite kitkeä pois maassa olevien ulkomaalaisten aiheuttama uhka.
Tähän Uralin operaatioon siis kirja huipentuu. Rislakin ja Lahti-Argutinan teoksessa ei kuitenkaan keskitytä pelkästään Uralin alueen tapahtumiin. Siinä käsitellään laajemminkin loikkareiden kohtaloita ja vaiheita heidän todella kivikkoisessa maallisessa vaelluksessaan Neuvostoliiton ihannemaassa. Kaikki eivät ihanteita kestäneet, vaan yrittivät paeta, reilut pari tuhatta onnistuikin siinä. Ne, jotka eivät lähteneet pois pyrkimään saivat kokea Stalinin ajan vainot omaan suomalaisryhmäänsä suuntautuneena. Mitenkään uutta ei ole tieto, että miehet
kokivat kaikkein kovimmin epäluulot ulkomaalaisia kohtaan, mutta myös sadat naiset saivat saman kohtalon. Lapsista sen sijaan haluttiin kasvattaa "uusia neuvostoihmisiä" – sikäli kuin he selvisivät vaikeista terveydellisistä ja ravinto-
oloista.
Kirja on laadittu kärsimysnäkökulmasta: siinä keskitytään tuomaan esille ne vaikeudet joihin suomalaiset joutuivat. Kirjan havainnollinen kuvamateriaali lisää autenttisuuden tuntua. Suurin osa kuvista on ennen julkaisemattomia.
Sivumainintoina kirjassa esiintyvät myös eräät muut ulkomaalaiset kuten puolalaiset loikkarit. Tämä kirja vahvistaa käsitystä, että suomalaiset saivat ryhmänsä kokoon nähden osakseen huomattavan voimakkaan terrorin. On
mahdollista, että suomalaisten tuhoutuneiden määrä oli kansallisuuksittain suhdelukuina laskien suurimpia, jollei suurin, koko Neuvostoliitossa. Suomessa esiintyneet 1930-luvun ja myöhempien vuosikymmenten aikalaistiedot suomalaisuhreista rajan takana eivät olleet liioittelua, vaan pikemminkin liian lieviä kuvaamaan sitä tilannetta johon loikkarit joutuivat. Uusinta ja vähiten tunnetuinta teoksessa lienee tarkka henkilötason tieto nimeltä mainituista loikkareista, jotka päätyivät lopulta Uralille. Toinen selvä tarkennus on huomion kiinnittäminen loikkareiden lasten kohtaloihin. Loikkareissahan oli satoja perheitä, joissa mukana runsaasti aivan pieniäkin lapsia. Tutkimus aineistossa on hyödynnetty vielä elossa olevia, nyt jo eläkeikäisiä loikkareiden lapsia ja heidän muistitietojaan.
Lukija ei kuitenkaan pysty aina seuraamaan, onko kysymys todella mainituista Uralille päätyneistä loikkareista ja heidän Neuvostoliittoon tulonsa alkuvaiheista, etenemisestään kohti matkansa päätepistettä, vai onko kysymys laajemmin suomalaisista loikkareista. Tosin nimien mainitseminen ja heistä kertovien lähteiden siteeraaminen auttaa hieman tarkentamaan tätä eräänlaista pienoiselämäkertametodin noudattamista. Runsaan 300 sivun kirjassa on nimeltä mainiten käsitelty ehkä seitsemänsadan henkilön vaiheita, joihinkin henkilöihin palataan useassa yhteydessä. Lisäksi siinä on nimiluettelo, eräänlainen matrikkelin alku, sisältäen runsaat 1700 henkilöä. Tästä nimiryöpystä on seurauksena tekstin pilkkoutuminen ja vaikeus seurata tapahtumaketjua. Ehkä kirjan rakenteen kannalta olisi ollut parempi keskittyä tekstissä harvempiin henkilöihin ja ottaa heidät tarkempaan käsittelyyn.
Lähteiden merkintä ja käyttö ei ole aina moitteetonta. Esimerkiksi tekijät käyttävät paljon vuosikymmeniä sitten julkaistuja muistelmia ja aikanaan enemmän tai vähemmän sensaatiomaisina pidettyjä paljastuksia Neuvostoliiton
oloista. Näiden kohdalla olisi ollut syytä käyttää varovaisempia sanamuotoja. Entä miten luotettavina on pidettävä haastateltujen loikkareiden, heidän lastensa tai sukulaisten muistitietoja vuosikymmenten takaa? Nyt teos on monin paikoin erilaisten tietojen kritiikitöntä referointia. Tekijöillä on myös oma sovellutus
lähdeviitteiden käytöstä, kun he ovat kirjan loppuun koonneet sivuittain käytetyt lähteet. Kiinnostunut lukija voi sitten yrittää päätellä mihin tiettyyn tekstinosaan
kyseinen viite tietyllä sivulla kuuluu.
Kokonaisuutena tarkastellen kirjoittajat ovat tehneet merkittävän palveluksen monille suomalaisille, joiden omaiset ovat olleet epätietoisia sukulaistensa kohtaloista. Samalla tällainen tarkentuva tieto auttaa selventämään
käsitystä yleensä ulkomaalaisiin kohdistuneista vainoista Neuvostoliitossa.
Todennäköisesti tälläkin hetkellä on monia tutkimuksia käynnissä, joissa jatketaan Stalinin ajan kansallisuuspolitiikan selvittelyä ja sen liittymistä surullisenkuuluisaan 1930-luvun jälkipuoliskon terroriin. Monet Stalinin aikaan keskittyneet tutkijat länsimaissa olisivat kiinnostuneita lukemaan käännettynä ja tiivistetyssä muodossa tämän teoksen ne osat, joissa käsitellään Uralin suomalaisten kohtalon ratkaisuaikoja.

Auvo Kostiainen

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *