”Sanojen liike ja tiedon paikat” -tutkimushanke on synnyttänyt tässä arvosteltavan kirjan lisäksi muitakin ”oheistuotteita”: kesäkuussa 2022 kirjan kirjoittajat pyrkivät eläytymään erään teoksen merkkihenkilön, suutarinpoika Anders Johan Sjögrenin elämäntapaan kulkemalla viiden päivän ajan saman reitin, jonka Sjögren kulki jalkaisin kesällä 1813 lähtiessään Iitistä opiskelemaan Turun akatemiaan. Tätä tutkijoiden kirjavaellusta oli mahdollista seurata Instagramissa sekä Facebookissa. Lisäksi syksyllä 2022 hanke toteutti yhdessä Turun museokeskuksen sekä Tehdas Teatterin kanssa yleisölle tarkoitetun esityksen ” Minun kirjapuotini – kokemuksellinen kurkistus F. A. Meyerin kirjakauppaan 1810-luvun alussa”.

Kirjojen kaipuu -teos on viiden turkulaisen (kulttuuri)historioitsijan yhteisesti kirjoittama siten, että jokaisen alaluvun on kirjoittanut yksi henkilö tai kaksi yhdessä. Tällaisen ratkaisun voisi kuvitella olevan erityisen hankala kirjan luettavuuden ja tyylin yhtenäisyyden kannalta, mutta tässä tapauksessa lopputulos on erittäin onnistunut. En tiedä, miten kirjoittajat ovat sen tehneet, mutta tyylillisesti kirja on erittäin yhtenäinen toisin kuin voisi kuvitella. Kirjan huolellisesta toimittamisesta kertoo myös se, että toistoa on äärimmäisen vähän: vaikka useissa luvuissa kerrotaan samoista henkilöistä, on onnistuttu välttämään jo aiemmin kerrottujen asioiden toistaminen. Asialukujen sisällä on myös tietolaatikoita, jotka syventävät jotain kyseisessä luvussa kerrottua asiaa.

Teksti kokonaisuudessaan pyrkii tarinallisuuteen, johon viittaa jo kirjan alussa olevat henkilöesittelyt otsikon ”Dramatis personae” alla. Niinpä hyvinkin voisi kuvitella ryhtyvänsä lukemaan näytelmää tai historiallista romaania, jossa yksi esiintyjä on vaikkapa ”Johan Gadolin, kemisti ja puutarhaentusiasti. Keräsi ison kotikirjaston ja luetteloi sitä tarmokkaasti”.  Suomen kemiantutkimuksen isänä pidetyn Gadolinin lisäksi tapaamme monia muita tuttuja kuten A. J. Sjögren, H. G. Porthan, J. C. Frenckell, A. I. Arwidsson ja niin edelleen.

Kuten alkuperäismateriaalia esittelevässä luvussa todetaan, heijastelee käytetty materiaali suomalaisen 1800-luvun alun kirjakulttuurin kansainvälisyyttä: se on monikielistä ja viittaa monessa maassa painettuun kirjallisuuteen. Kirja perustuu vahvaan lähdeaineistoon, joka koostuu pääasiassa 1800-luvun alkuvuosikymmeninä syntyneistä alkuperäismateriaaleista kuten muun muassa kirjeistä, päiväkirjoista, kokoelma- ja huutokauppaluetteloista, matrikkeleista ja sanoma- ja aikakauslehdistä. Vaikka perukirjat ovat usein kirjahistorian kannalta antoisia, niistä ei ole ollut juurikaan apua turkulaisten omistamien kirjojen selvittämisessä syystä, joka on varsin hyvin tunnettu eli Turun palon vuoksi.

Kuolinpesien huutokauppaluettelot ovat olleet hyödyllisiä lähdeaineistoja, joista usein löytyy muutakin mielenkiintoista kuin vain myynnissä ollut kirjallisuus. Alaluvussa ”Luonnontieteilijöiden kotikirjastoissa” mainitaan huutokaupatun apteekkari Johan Julinin jäämistöstä ”sähköinen kone, jossa on 31 tuuman levy” sekä sähköinen lamppu! Mikä tuo sähköinen kone on ollut, jää salaisuudeksi, mutta ensimmäiset kokeilut hehkulampulla tehtiin jo 1800-luvun alussa, jolloin kuuluisa brittiläinen kemisti Humpry Davy[1] esitteli hehkulampun toimintaperiaatteen. Tieto tästä oli kulkeutunut kaukaiseen Suomeenkin mahdollisesti apteekkari Julinin pojan John Julinin kautta, joka oli itsekin apteekkari ja kemisti. John Julin oli vieraillut Iso-Britanniassa useita kertoja ja hänen tuttavapiirinsä koostui nimenomaan luonnontieteilijöistä, joiden avulla Julin pysyi tietoisena tieteen ja tekniikan viimeisimmistä keksinnöistä. ”Sähköinen lamppu” kiinnosti turkulaisia siinä määrin, että apteekkari Julin järjesti kotonaan lampun esittelytilaisuuksia yleisölle.[2]

Samoin kuin tämän arvion kirjoittaja pyrki todentamaan vuosi sitten ilmestyneessä tutkimuksessaan[3], todistaa myös Kirjojen kaipuu -teos vahvasti sitä vanhanaikaista käsitystä vastaan, että 1800-luvun alun Suomen suuriruhtinaskunta olisi ollut pimeän Pohjolan pussinperä, jonne eurooppalaiset uudet ideat ja filosofiat ja niistä kertonut kirjallisuus eivät olisi päässeet juurtumaan. Päinvastoin, kaikenlaista kirjoitettua aineistoa himoittiin, kerättiin, haluttiin omistaa, vaihdettiin ja omistajansa harmiksi joskus jopa hukattiinkin jonnekin matkan varrelle. Näitä kadonneita arvoesineitä niiden omistajat pyrkivät saamaan takaisin muun muassa sanomalehti-ilmoituksin.

Mutta keitä nämä lukuvimmaiset lukemisen rakastajat oikein olivat? Ainoat ”lukuraivon” vallassa olleet eivät suinkaan olleet pelkästään Turun akatemian piirissä olevat ylioppilaat, opettajat ja professorit, vaikka heillä epäilemättä olikin parhain mahdollisuus saada tietoonsa ja pystyä tilaamaan ja ostamaan uusimpia ulkomailla ilmestyneitä opuksia. Kaksi muuta merkittävää keskusta löytyvät Viipurista ja Porvoosta, jossa Porvoon kymnaasin kirjastoon kehittyi merkittävä kirjakokoelma: vuonna 1807 siellä oli noin 2000 nidettä, vuonna 1840 jo 7500.  Suurin osa näistä ei ollut koulujärjestykseen kuuluvia teoksia vaan olivat peräisin uusimaalaisten yksityiskokoelmista.

Vaikka perinteisesti on korostettu Turun akatemian ja Porvoon kymnaasin läheistä suhdetta[4], olivat Porvoon kymnaasin kirjaston lahjoittajat yleensä kotoisin Helsingistä tai nykyiseltä Itä-Uudeltamaalta kuten Porvoosta tai Loviisasta. Mainitaanpa kirjassa jopa Orimattilan kappalaisen Peter Sanngrenin lahjoittaneen kymnaasin kirjastolle lähes 600 teosta! On syytä todeta, että usein nimenomaan pappilat ja papit olivat kaupunkien ulkopuolella niitä, jotka kansan keskuuteen levittivät kirjasivistystä ja toisinaan saivatkin jonkun kansanmiehen innostumaan esimerkiksi kansanrunoudesta ja kirjallisen tiedon hankkimisesta. Pappiloiden kirjastoihin alettiin hankkia kirjallisuutta myös naisia varten, jolloin kyse ei ollut pelkästään kotitalouteen liittyvistä teoksista vaan saatettiin hankkia myös romaaneja sekä lapsille soveliaita lukemistoja. Esimerkiksi Parikkalan kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin[5] kotiin muodostui kirjakokoelma, josta nykypäivään on säilynyt parisataa teosta.

Porvoon kymnaasin ensimmäiseksi kirjastonhoitajaksi 1795 nimitettyä Pehr Johan Alopaeusta on toisinaan pidetty Suomen ensimmäisenä kirjahistorioitsijana, joka keräsi kirjoja jo teini-ikäisenä ja hankki tietoja niiden vaiheista. Turun akatemiassa Porthanin johdolla opiskellut Alopaeus toimi muun muassa respondenttina kirjalle Animadversiones de libris raris (Huomioita harvinaisista kirjoista, 1791-1792) ja on mahdollista, että hän myös kirjoitti tämän väitöskirjan, jossa esiteltiin ja kommentoitiin 1600–1700 -luvuilla painettuja harvinaisten kirjojen luetteloita. Samalla hän pohti olennaista kysymystä siitä, millaiset painokset olivat arvokkaita, ketkä olivat tutkineet niitä ja mitä niistä tiedettiin.

Kolmannessa kirjakulttuurin kannalta merkittävässä kaupungissa Viipurissa kirjoja painettiin ja myytiin paljon, mikä ei yllätä kaupungin monikansallisen luonteen ja liike-elämän vilkkauden valossa. Vuonna 1815 Viipuriin päätyi perustamaan kirjapainon Anders Johan Cederwaller, joka oli siirtynyt Tukholmasta Turkuun 1700-luvun lopussa ja työskenteli siellä useita vuosia faktorina Frenckellin kirjapainossa. Kun hän ei saanut privilegiota kirjapainon perustamiseen Helsinkiin, päätyi hän perustamaan kirjapainonsa Viipuriin, jossa lääninhallitus tarvitsi omaa painoa erilaisten tiedotteiden, lomakkeiden ym. painamiseen (Vanhan Suomen aluehan oli 1812 liitetty takaisin ”Uuden” Suomen yhteyteen). Hallinnon lisäksi Cederwallerin kirjapaino palveli alusta asti kaupungin monikielistä kirjallista elämää monipuolisesti ja julkaisi 1820-luvulla ja 1830-luvun alussa kahta saksankielistä sanomalehteäkin, jotka kuuluvat varhaisimpiin Suomessa ilmestyneisiin sanomalehtiin. Suomen varhaisimpiin suomen kielellä kirjoittaneisiin kuuluvan Jaakko Juteinin kanssa Cederwaller ryhtyi yhteistyöhön jo vuonna 1815, ja heidän yhteistyönsä jatkui aina 1820-luvun loppuun saakka. Suomen kieleen sana ”kirjapaino” vakiintui käyttöön nimenomaan Juteinin ansiosta. Cederwallerin ja Juteinin yhteistyö kärsi kolauksen, kun 1829 Cederwallerin painama Juteinin kirjoittama teos Anteckningar af tankar uti varianta ämnen (1827) toi heille syytteet harhaoppisuudesta, ja kirja poltettiin roviolla! Tämä onkin ainoa tunnettu teos Suomessa, joka on joutunut kirjarovion uhriksi. Vaikka ajatus barbaarisesta kirjojen tuhoamisesta oli tuntunut kaukaiselta ”valistuneessa 1800-luvun alun Suomessa”, jouduttiin valitettavasti Viipurin torilla 1829 todistamaan toisin.

Vaikka Helsinki oli tässä vaiheessa vielä pieni kaupunki, löytyi sieltäkin kirjallisuuden harrastajia esimerkiksi Suomenlinnan upseerien keskuudesta. Säilyneiden huutokauppaluetteloiden mukaan Suomenlinnan upseerit lukivat monenlaista kirjallisuutta, myös romaaneja ja pornografiaakin.

Siihen, että muutkin kuin oppineet akateemikot ja opiskelijat pääsivät kirjallisuuteen käsiksi, vaikutti jo mainittujen pappiloiden lisäksi varhaisten lainakirjastojen synty. Lainaaminen oli vielä pitkään maksullista, mutta siitä huolimatta nämä varhaiset lainakirjastot tarjosivat mahdollisuuden lukemiseen aiempaa laajemmalle yleisölle. Alussa mainittu Friedrich Anton Meyer avasi Turussa kirjapuotinsa yhteyteen vuonna 1801 lainakirjaston, jossa käyttömaksu määräytyi käytön määrän mukaan. Vielä oltiin kaukana niistä ajoista, jolloin lukemisen katsottaisiin kuuluvan tasapuolisesti kaikille, mutta joka tapauksessa vähitellen kirjasivistys alkoi olla yhtä useampien saavutettavissa.

Kirjojen kaipuu -tutkimusta voi lämpimästi suositella paitsi kaikille kirjahistoriasta kiinnostuneille myös niille, joita Suomen suuriruhtinaskunnan alkuvuosikymmenten historia kiinnostaa.

**********

Arvostelu on aiemmin ilmestynyt Bibliofiili-lehden numerossa 2/2024.

[1] https://www.britannica.com/biography/Sir-Humphry-Davy-Baronet
[2] 1820-luvun alussa Suomen vuoritoimen johtajaksi nimitetty Nils Nordenskiöld kirjoitti lokakuussa 1818 Turusta äidilleen käyneensä apteekkari Julinin luona, jossa esiteltiin lamppua, joka paloi ilman liekkiä. Kristiina Kalleinen, Nils Gustaf Nordenskiöld. Vuorimiehen ja tiedemiehen elämä. Suomen tiedeseura, Helsinki 2019, 57.
[3] Kristiina Kalleinen, Valtioaamun aika. Suomen suuriruhtinaskunta 1809 – 1863. Gaudeamus, Helsinki 2023.
[4] Eräät Turun akatemian professorit muistivat Porvoon kymnaasin kirjastoa lahjoituksin. Siten esimerkiksi Porthan lahjoitti kymnaasin kirjastoon ranskalaisia kirjaklassikoita.
[5] Ulla Ijäs on aiemmin kirjoittanut artikkelin ”Rovasti Rönnholmin kirjakokoelma – Kirjat ylirajaisina liikkuvina esineinä 1800-luvun alussa” teokseen Kalevalaseuran vuosikirja 102 (2023).