Luonnonperintösäätiön suojelujohtaja Anneli Jussilan teos perustuu yhteiselämään Pentti Linkolan kanssa. Muistelma valottaa toisinajattelijaa uudesta näkökulmasta: miten vierellä elänyt naaraspuolinen lajitoveri koki luontomiehen elämäntavan, hänen käytännölliset ja aatteelliset pyrkimyksensä sekä merkityksensä kulttuurihistorian kaanonissa. Kirjoittaja kertoo tavoitteekseen kirjoittaa vähän mutta syvällistä, oman näkemyksensä ja vaistonsa kautta, ei niinkään dokumentteihin tukeutuen. Kirjaa varten Jussila on myös haastatellut Linkolan aikalaisia.

Kotimökistä luontoretkille, kalanpyynnistä aatteeseen ja persoonaan

Kirjan rakenne tuntuu yksikertaisuudessaan itsestään selvältä. Jäsennys perustuu Jussilan oivallukseen Linkolan olemuksen kerroselementeistä kehineen, niiden analyysiin ja malttiin jättää muu marginaaliin. Kirjoittaja luonnostelee ensin kalastaja Linkolan mökkimiljöön, siirtyy sitten permakultturin edustajan elämäntapaan ja henkilöön, laajentaa luonnonsuojelijan aatteelliseen työhön ja kysyy viimeisenä toisinajattelijan merkitystä ja persoonallisuuden sisintä.

Muutamalla osuvalla vedolla maalataan Sääksmäen Ritvalan maisema, kun kirjoittaja saapuu Lehtimäentielle, Vähä-Uotilan tilalle kesäkuussa 1989, siis kolme vuosikymmentä sitten. Valo tekee tehtävänsä, vaikka tantereella asteleva karismaattinen pragmaatikko arvostaakin naisessa lähinnä maastokelpoisuutta. Reviiri on suppea, mutta metsäpuutarha antaa sen, mitä vaatimattomat eläjät tarvitsevat. Linkola uskoi pienimuotoiseen maatalouteen, keräilyyn ja kalastukseen.

Kun kotipiha on kartoitettu, laajennetaan ravinnonhankinnan reviiriä ja tarkastellaan samalla kalastajan ihmissuhteita. Näköalat kasvavat jykevään luonnonsuojelijan ajatusmaailmaan ja sen ympärille rakentuvaan kulttuurihistoriaan. Linkolan vuonna 1995 perustaman Luonnonperintösäätiön neljännesvuosisataista historiaa käydään läpi yksityiskohdissaan, sillä Jussila on ollut itse mukana alusta lähtien. Säätiön historia tuo myös ilon suvantoja päähenkilöstä pilkahtelevan pessimismin joukkoon. Tästä päästään asettamaan Linkolaa paikoilleen suomalaisen luonnonsuojelun kentässä.

Kotimaasta lavennetaan eurooppalaiseen ajatteluun ja globaaleihin kysymyksiin. Jussila vertaa Linkolaa muutamiin tunnettuihin luontofilosofeihin kuten Jean-Jacques Rousseauhun ja Albert Schweitzeriin. Näkijä kiinnitti huomiota jo vuosikymmeniä sitten lajikatoon, vieraslajeihin ja väestöräjähdykseen. Hän piti ihmistä vieraslajeista haitallisimpana ja maapallon väestönkasvua ongelmien perimmäisenä syynä. Sama pätenee edelleen, mutta poliittinen korrektius estää lausumasta tätä kovin suureen ääneen. Kirjan lopussa Jussila palaa Linkolan laatumääreisiin ja terävöittää niitä miehen persoonallisuuden suuntaan tavoitellen sen utuisia ulottuvuuksia.

Täyteläistä asiatyyliä

Kirjan nimeke pyrkii kertomaan sisällön ja tyylin. Pentti Linkola ja minä – elämää toisinajattelijan kanssa lupaa henkilökuvaa ja ihmissuhteita asiakeskeisesti. Laaja-alainen laatumäärite vetää puoleensa monenlaisia lukijoita, kaventamatta ryhmää esimerkiksi ornitologeihin tai muihin nimettyihin luonnonharrastajiin. Yhteisiin kokemuksiin viittaava nimeke on ehkä liiankin kapea sisältöön nähden, sillä Jussila kuvaa laajalti Linkolan aatemaailmaa ja vertaa häntä muihin tunnettuihin ajattelijoihin.

Neutraali nimeke pitää yhtä sisällön kanssa tyylillään, joka on dokumentoivaa, riittävästi tulkitsevaa ja sisältää kylliksi vapausasteita lukijan omille näkemyksille. Jussila pitäytyy asialinjalla ja jättää hersyttelevän runolliset parisuhteen vertauskuvat käyttämättä, välttää siten paatoksen ansan.

Jussila tuntuu hengittävän samaan tahtiin kumppaninsa kanssa, molemmilla on vanhan sivistyksen pohjavirettä, jossa haetaan laajoja asiayhteyksiä, pitkiä aikajänteitä ja ollaan samalla herkkiä yksityiskohdille. Anneli Jussila ei kirjoita ketään puhki, hän kertoo paljon ja ymmärtää kuvattavaansa, mutta toteaa täydellisen kuvan saavuttamisen mahdottomuuden.

Nostalginen kuvaliite vuosikymmenten varrelta näyttää määrätietoisen kalastajan, ajattelijan, retkeilijän ja luonnonsuojelijan järven jäällä, metsässä, Lapin joella ja Laatokan saaressa; maisemassa, eläinten ja muiden ystävien seurassa. Rosoiset kuvat tuovat aikakauden vastaansanomattomasti sellaisen lukijan mieleen, joka on itse kokenut edellisen vuosituhannen jälkipuoliskon kulttuurimyllerryksiä ja luontoheräämistä.

Luontovaikuttajan paikkaa ja ydintä etsimässä

On Pentti Linkolaa kuvattu aiemminkin. Riitta Kylänpään Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (2017) palkittiin Tieto-Finlandialla. Sen lähteinä olivat luontomiehen lukuisat päiväkirjat, havaintovihkot sekä tärkeiden naisten: äidin, sisaren ja tytärten kertomukset, tietysti myös ystävät. Perusteellisessa ja polyfonisessa teoksessa Kylänpää upotti Linkolan rikkaasti syväten oman aikaansa kulttuurivirtauksiin ja aikalaistensa joukkoon, kun taas Jussila tarkastelee miestä impressionistisesti välähdyksittäin, valikoiduissa kehyksissä. Paremmuudesta on turha mittelöidä, kirjat ovat eri näkökulmista kirjoitettuja ja siten täydentävät toisiaan.

Kolmessa vuosikymmenessä oppii jo jotakin toisesta ihmisestä, ja kanssaelämisellään Jussila liittää intiimejä vivahteita Pentti Linkolan henkilökuvaan. Kuvaukset liittyvät uskottavasti siihen, mitä hänestä on aiemmin kerrottu. Anneli Jussilan kuvaama äärimmäisyyksien mies pakenee ahtaita määritelmiä. Tämä individualistinen erakko ja seuramies, askeetti ja selektiivinen hedonisti on kuin dynaaminen fraktaali, josta paljastuu uusia nyansseja Jussilan tiivistämien peruspilarien, luonnon, vapauden ja työn vaiheilta. Keskelle jää Linkolan persoona, ja kumppanin luomassa akvarellimaisessa henkilökuvassa ääriviivat valuvat ja rynnivät määritelmien ohi, muodostaen oman eksklusiivisen universuminsa.

Pentti Linkola ja minä on perusteltu ja kontekstualisoitu tulkinta Pentti Linkolan ominaislaadusta. Kirjan vahvuuksia ovat henkilökohtaisuus, Linkolan paikan tunnustelu muihin ajattelijoihin nähden ja näkeminen ajan virtauksissa. Eikä miestä ole suinkaan vielä kirjoitettu loppuun, vaan tämä odottaa uusia aatteeseen, toimintaan ja persoonaan perustuvia analyysejä.